maanantai 4. helmikuuta 2013

Tähän asti tapahtunutta

Tapahtuipa eräänä päivänä, että kolmekymppiselle poniharrastajalle tarjoutui tilaisuus ryhtyä ponin omistajaksi. Eikä ihan minkä tahansa ponin, vaan teini-iästä asti haaveena olleen mustan kaunottaren. 15 vuoden aikana musta oli toki jo vähän harmaantunut, mutta oli ponikin ehtinyt kerätä mainetta kisakentillä ja tehdä pari varsaakin. Uskomatonta mutta totta, unelmatkin toteutuvat joskus, vaikka sitten viiveellä.

Aina oli ollut haaveena saada tästä ponista itselle varsa. Haave tuntui mahdolliselta sikälikin, että parikymppisellä tammalla oli ostohetkellä päivän ikäinen varsa alla. Oriksi valikoitui tuttu ori, maailman kiltein ja muutenkin mallikas, tuomaan varsan luonteeseen herkkyyttä ja pehmeyttä. Toiveena sievä tammavarsa, emänsä kaltainen mutta hiukan pehmeämpi luonteeltaan. Lisätoiveena oli, ettei varsa olisi rautias, vaikka isä olikin.

Ja olihan se tamma, ruunikko.

Muutaman tunnin ikäinen Ruusa oli jotain niin hellyttävää.
Päivän vanhana, ensimmäisellä ulkoilulla riitti jo vauhtia.

Ensikasvatistaan häkeltynyt ponitäti pallutteli - näin jälkikäteen ajatellen - varsan ihan piloille. Varsa sai tulla iholle, olihan sen kanssa kiva pusutella. Varsa oli alusta lähtien rohkea eikä vahva tahtokaan jäänyt piiloon.

Ponitäti pallutteli pienen rohkelikon piloille.
 Tuo poniharrastaja olen minä. Ja tuo varsa on minun Ruusani, nyt jo 2-vuotiaaksi kääntynyt.

Tokihan minä olin alusta asti sitä mieltä, että varsalle on rajat näytettävä. Tein sille heti selväksi, ettei ihmisiin kosketa hampailla eikä lähestytä laukalla tai niskoja nakellen. Varsa opetettiin heti riimuun ja talutukseen, harjaamiseen, kavioiden nosteluun ja muuhun välttämättömään. Mutta muuten se sai kasvaa aikalailla hemmoteltuna prinsessana. Asiaa ei auttanut se, ettei myöskään emä koskaan komentanut varsaa. Muita laumatovereita varsalle ei ollut tarjolla (näin en tee enää ikinä).

Noin kuukauden ikäisenä asento alkoi olla jo aika itsevarma.

Lepsuuteni kostautui jo ennen vieroitusta. Talutukseenhan varsa oli opetettu ja käsiponinakin se oli ollut kun emällä ratsastin, mutta yhtäkkiä Ruusa päätti ottaa hatkat. Ja kerran irti päästyään se kokeili samaa joka välissä. Pari kertaa pääsi irti.

Muutaman kuukauden iässä poni alkoi huomata omat voimansa.

Vieroitus sekoitti Ruusan hetkeksi, koska se olosuhteiden pakosta tapahtui kertarysäyksellä: varsa koppiin ja uuteen talliin. Pian Ruusa kuitenkin alkoi kiivetä laumahierarkiassa ja saada itsevarmuutensa muutenkin takaisin.

Melkein koko yksivuotiskautensa Ruusa oli sairas.1-vuotiskesään mennessä olinkin vakuuttunut siitä, että minulla oli mahdottoman kiltti ja mallikas nuori poni. Sain sen klinikkareissuillakin yksin lastattua ja kuskattua, klinikoilla se käyttäytyi hienosti. Taluttaessa se käveli pää painuksissa takanani.

Kun Ruusa oli viimein tervehtynyt, oli aika aloittaa ajo-opetus. Kutsuin paikalle naapurissa asuvan lh-tyylisen valjakkokuskin, Sarin. Ensitöikseen Sari totesi, että by the way, ponisi ei kunnioita sinua lainkaan.

No, tokihan olin huomannut, että Ruusa katsoi voivansa esim. hinkata minuun päätään. Mutta en pitänyt tällaisia pikkupulmia varsinaisena ongelmana, koska ponihan toimi joka tilanteessa. Sitäpaitsi Ruusa rakasti minua niin paljon, että laukkasi hehtaarin kokoisen laitumenkin toisesta päästä luokseni höristen, kun kutsuin. Eikö tämä itse asiassa ole jokaisen hevostytön unelma?

Mutta nyt, kun ponin olisi pitänyt ruveta hommiin, se ryhtyi järjestelmällisesti kyseenalaistamaan kaiken. Missään tapauksessa se ei ole ilkeä, mutta pystyyn hyppiminen, pukittelu ja jopa se pikkuvarsana opittu narussa ryöstäminen ovat olleet keinovalikoimassa.  
Ajamaankin päästiin jo ensimmäisellä opetuskerralla, tämä kuva toiselta kerralta.

Alkuvuodesta 2013 tajusin, että olin tullut hevosharrastuksessani tienristeykseen. Voisin valita joko tähänastisen tien, mutta se tarkoittaisi jatkuvaa valtataistelua ja kenties tulevaisuudessa myös hurjia vaaratilanteita tämän kovapäisen ponilapsen kanssa. Tai sitten voisin itse nöyrtyä ja aloittaa alusta.

Päätin aloittaa alusta. On lievästi sanottuna turhauttavaa, että yli 20 vuoden hevosharrastuksen jälkeen ei yhtäkkiä osaakaan mitään. Ei harjata omaa poniaan, ei taluttaa tai juoksuttaa sitä, ei kertakaikkiaan mitään.

Kun aloitin varsaprojektin, ajattelin, että minä opettaisin varsaa. Taisikin käydä niin, että varsa opettaa minua. Siksi aloitin tämän blogin. Pohtiakseni, purkaakseni tuntemuksiani, seuratakseni kehitystämme. Olen aina ajatellut kirjoittamalla.

Ehkä jonakin päivänä uskallan myös julkistaa tämän blogin - minä, jonka mielestä blogit ovat aina olleet ehkä turhinta maailmassa. 

P.S. Ai mitä tapahtui sille harmaantuneelle emätammalle? Kesällä 2012 jouduin tekemään raskaan päätöksen ja kaunis musta laukkailee nyt kivuttomana ikivihreillä laitumillaan.

1 kommentti:

  1. Heippa!
    Haluatko laittaa s-postia Ruusan trakeavaivasta? Olisi vähän kysyttävää. :)
    t. Marjut m4rtzu@gmail.com

    VastaaPoista