perjantai 15. maaliskuuta 2013

Älä vedä!

Paitsi, että en osaa pitää ohjastuntumaa silloin, kun pitäisi, en myöskään osaa hellittää naruista silloin, kun pitäisi. Tämä tuli jälleen osoitettua eilen, tällä kertaa ratsailla.

Ratsastin eilen tavallaan uudella tuttavuudella. Tavallaan sikäli, että olen tuntenut ponin noin kuukauden vanhasta (ja olen tuntenut sen molemmat vanhemmatkin). Olen myös ollut tämän ponin selässä monia kertoja silloin, kun se on ollut ratsuna vielä raakile. Sittemmin omistajan tytär on kisannut ponilla heA-luokkia hyvällä menestyksellä.

Siinä, missä vakioratsuni herra S reagoi vääränlaiseen ratsastukseen hyytymällä, neiti S mielellään tulkitsee kaiken pyynnöksi lisätä vauhtia.

Ei ole minulle varsinaisesti uusi tieto, että ohjista vetämällä ei pääse samalle aaltopituudelle ainakaan tällaisen herkän ja erittäin eteenpäinpyrkivän ponin kanssa. Silti ensimmäiset noin 45 minuuttia eilisestä ratsastussessiosta menivät kokolailla seuraavaan tapaan: Poni juoksi karkuun ja minä yritin ohjissa roikkumalla saada sitä rennoksi.

Mitä enemmän poni lisäsi vauhtia, sitä vahvemmin jokin alkukantainen kädellisen vaisto sai minut - vastoin parempaa tietoa - tarraamaan ohjiin rystyset valkoisina kuin elämäni riippuisi käsivoimistani.

Käynnissä tunsin itseni aloittelijaksi, mutta ravi kyllä aluksi lähti rullaamaan ihan hyvin. Poni liikkui rauhallisessa temmossa ja pyöristyi. Minä istuin lonkat rentoina ja pidin vatsalihaksilla vastaan. Mutta eihän näitä vatsalihaksia ole tehty ylläpitämään moista kovin pitkään! Niinpä päädyimme yllä kuvattuun tilanteeseen. Varsin esimerkillistä toimintaa. Tai sitten ei.

Meinasin jo luovuttaa, mutta kun jäimme ponin kanssa kentälle kaksin niin päätin kumminkin vielä kevennellä loppuravit. Pidensin vähän ohjaa ja humpsuttelin vain. Hengittelin ja kevensin vähän hitaammin kuin se tahti, mitä poni tarjosi.

Ja kas, ponin vauhti alkoikin hidastua ja ylälinja hiljalleen pyöristyä. Ja lopulta huomasinkin keventeleväni täysin kuulolla olevalla, rennolla ja pyöreästi liikkuvalla ponilla, oma käteni höyhenenkevyenä ja rentona. Sitten uskalsin taas lyhentää ohjaa ja pääsin vähän käyttämään pohjettakin.

Olisinpa lähtenyt tällaiseen hölköttelyyn heti alkutunnista, olisi säästynyt poniparan suu ja ratsastus olisi ollut kummallekin osapuolelle miellyttävämpää.

On vain myönnettävä, ettei tästä kropasta tässä vaiheessa elämää irtoa tällaisen ratsun harjoitusravia, vaikka herra S:llä yleensä ratsastankin paljon perusistunnassa. Neiti S:llä on kuitenkin pikkuponiksi (135 cm) iso (ja sivumennen sanoen erittäin laadukas) ravi ja todellakin taipumus reagoida epämääräisiin apuihin tulkitsemalla, että ratsastaja tahtoo mennä kovempaa.

Voi vain olla onnellinen, että pääsee ratsastamaan näin hienoilla ja hyvinkoulutetuilla poneilla. Ja että samasta tallista löytyy näin erilaisia ratsuja treenattavaksi, joskin neiti S:n vapaat päivät ja minun tallipäiväni osuvat harvoin yksiin.

Kun olin päässyt vähän fiilistelemään neiti S:n selässä, en voinut olla miettimättä, että tämän ponin piti olla minun.

Olin nimittäin jo sopinut ostavani tamman, kun se oli 2-vuotias. Viime hetkellä kuitenkin tajusin, että elämäntilanteeni ei vielä mahdollistanut oman ponin hankintaa, ja peräännyin kaupasta. Nyt ehkä vähän harmittaa.

Toisaalta jos olisin ostanut tämän timantin, kun se vielä oli hiomaton, sitä ei olisi kouluttanut ja ratsastanut kasvattajansa lahjakas tytär vaan tämä toistaitoinen täti. Eli ehkäpä siitä ei olisi tuollaista tullutkaan, vaikka luonne sillä onkin aina ollut puhdasta kultaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti