keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Epätoivoa ilmassa

Eilen illalla ja tänään olen googletellut Ruusalla diagnosoitua ongelmaa, josta olen nyt päättänyt ryhtyä puhumaan asian oikealla nimellä. Ponillani on trakeakollapsi eli henkitorven ahtauma. Kun henkitorven renkaat normaalisti ovat pyöreitä ja jämäköitä, Ruusan rinkulat ovat lituskoita ja niin pehmeitä, että jos oikein poniini hermostuisin niin varmaankin pystyisin kuristamaan sen paljain käsin.

Eilisellä klinikkakäynnillä puhuimme Ruusan tulevaisuudesta, joka ei siis näytä kovin valoisalta. Eläinlääkäri lohdutti, että tuskin ponin tila tästä pahenee. Ehkä hän tarkoitti, ettei tila enää paljon voi pahemmaksi mennä?

Googlettelun tuloksena olen kuitenkin päätellyt, että tilanne on vieläkin ongelmallisempi kuin uskoin. Eri lähteissä kerrotaan sairaudesta vähän eri tavalla, mutta lähes kaikissa niissä mainitaan, että trakeakollapsi on etenevä sairaus. Ehkä ei siis riitäkään, että Ruusan on nykyiselläänkin vaikea hengittää kovassa vauhdissa, vaan se saattaa vuoden tai kahden päästä olla kirjaimellisesti jo tosi huonossa hapessa.

Lähes kaikissa lähteissä kerrotaan myös, että trakeakollapsi on tyypillisesti aikuisten, jopa ikääntyvien eläinten vaiva. On hyvin harvinaista, että jo 2-vuotias olisi Ruusan tilanteessa.

Parissa löytämässäni lähteessä kerrottiin, että trakeakollapsi ei välttämättä ole geeneissä, vaan se voi olla myös ns. hankittu ongelma. Esimerkiksi keuhkokuume tai pitkällinen keuhkoputkentulehdus voi sellaisen aiheuttaa. Keuhkokuumetta Ruusalla ei ole ollut, mutta pitkittynyt keuhkoputkentulehdus kyllä. Ennen sitä ei ollut oireitakaan.

Yhdessä lähteessä kerrottiin jopa noin Ruusan ikäisestä varsasta, jonka trakeakollapsi parani kokonaan, kun tulehdus poistui. Olisikohan Ruusallakin vielä toivoa? Kovin suurta toivoa en uskalla elättää, onhan Ruusan tulehdustila kertaalleen todettu voitetuksi. Mutta toisaalta se oli sen jälkeen aika pitkään käytännössä oireeton.

Leikkaushoitokin on mahdollinen, mutta eläinlääkärin mielestä ei suositeltava. Hakukonetta hakkaamalla olen löytänyt tietoa myös skooppauksessa tehtävästä stentin asennuksesta. Siitä on saatu lupaavia tuloksia koirilla, mutta jonkin verran myös miniatyyrihevosilla. Jos kerran koirillekin tehdään sellaisia mittatilauksena niin miksei ponille? 

En ole vielä valmis heittämään hanskoja tiskiin. Itse asiassa olen valmis tekemään melkeinpä mitä tahansa, jotta Ruusasta vielä tulisi minulle pitkäikäinen kaveri. Hitto, rupean vaikka syöttämään aloe veraa, sehän kuulemma parantaa mitä vaan (näin minulle on kertonut tuotetta myyvä henkilö melko aggressiivisessa markkinointisähköpostissa).

Vaikka puheistani voi joskus muuta päätellä, minulle on aina ollut selvää, että nimenomaan Ruusa on minun ponini. Ja nyt, kun sen menettäminen tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan, tuntuu entistäkin vahvemmin myös siltä, että mikään muu poni ei kelpaa. Tahdon juuri tämän. Kaikista ongelmistamme ja kinasteluistamme huolimatta me olemme tiimi. Ei sellaista sovi rikkoa, jos on vaihtoehtoja.


Kuka muu poni muka voisi koskaan olla yhtä ihanan raivostuttava kuin oma Ruusani?

Tänäänkin Ruusa juoksi portille hörisemään, kun näki minun tulevan. Epäilen tosin, että se halusi pois tuulesta ja kaipasi lisää heinää. Mutta onhan sellainen luokse juokseva poni hellyttävä näky ja oman ponin hörinä vastaavasti varsin koskettava ääni.

Kokeilimme myös uutta inhalaattoria. En voi sanoa, että olisin heti huomannut eroa hengityksessä. Ruusa ei suuremmin arvostanut yrityksiäni taikoa sille lisää elämää, mutta ei sillä ole nyt vaihtoehtoja. 
Ensin ohjeiden mukaisesti vähän totuttelua ilman lääkettä. Ruusa ei ole vakuuttunut.
Sitten itse operaatio. Uskoisin, että sain inhalaattorin pidettyä Ruusan nenällä vaaditut 3 - 5 sisäänhengitystä. Ruusa on vielä vähemmän vakuuttunut kuin harjoituksissa.
Ruusa ei myöskään osoittanut suurta arvostusta sitä kohtaan, että yritin monipuolistaa sen elämää viemällä sen metsään kävelylle. Aika monta riitaa saatiin kehiteltyä, mutta myös aika monta pätkää, joiden aikana Ruusa sisäisti oman paikkansa talutushommissa.


Metsässä joutui ihan nostelemaan jalkoja.
Vaikka menin tallille silmät asian pillittämisestä turvonneina, jotenkin poni vaan sai minut jälleen paremmalle tuulelle.

Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää? Jos meillä on ehkä vain vähän aikaa yhdessä, en aio tuhlata sitä aikaa suremalla vaan olemalla ponini kanssa, tässä ja nyt. Onpahan sitten, mitä muistella vetisin silmin.

Ironista kyllä, Ruusa päivä päivältä miellyttää silmääni enemmän.
P.S. Oikea takajalka oli tänään yhtäkkiä selvästi parempi kuin vielä eilen. Eilen oli niin kurja ilma, että Ruusa ei tarhaillut lainkaan. Ilmeisesti tämä teki ihmeitä impparille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti