Esteet verissä

Toka kerta toden sanoo, ainakin toivottavasti. Sen verran kivasti Ruusa nimittäin hyppelehti tänään, kun koitti sen elämän toinen irtohypytys. (Sivumennen sanoen maisemat ovat nyt pikkuisen erinäköiset kuin Ruusan ensimmäisellä irtohypytyskerralla runsas kuukausi sitten...)

"Tää on niin iisii", tuumii Ruusa. 

Tällä kertaa päästiin esittelemään ponille jo sellainenkin tikkukokoelma kuin okseri (siitä ei valitettavasti ole kuvia). Esteet myös nostettiin huimimmillaan sellaiseen ehkä jopa 60 senttiin (huippukorkeudesta ei myöskään ole kuvia).

Ruusalle oli ihan sama, mitä eteen pantiin. Poni eteni kujassa ja ylitti jokaisen esteen epäröimättä hetkeäkään.

Kyllä se kuulkaa taitaa olla niin, että tällä ponilla on esteet verissä. Kuten mielelläni jaksan aina muistuttaa, sen emähän oli maajoukkuetason hyppääjä. Vaikka G oli pikkuponi, se hyppäsi pitkäaikaisimman omistajansa kanssa myös jonkin verran 120-luokkia (estekentiltähän entisen huippuponin omistajuus on tädin suurin meriitti tähän asti - ja myös jäänee uran huipuksi).

Ruusan oman esteuran hidasteena on toki huomattava vinkurakinttuisuus. Mutta jos poni tykkää hyppäämisestä näin paljon, täytyyhän sen päästä edes vähän edes joskus.

Ponilla on vähän imua esteelle.

Ruusan mielestä oli ihan tyhmää, että hyppääminen piti muutaman kierroksen jälkeen lopettaa.

Mutta tämä nyt oli vain lämmittelyä ensi viikonloppua varten. Ruusan on nimittäin tarkoitus toimia sunnuntaina irtohypytyksen demoponina, kun Anna Kärkkäinen pitää Hämeenlinnassa kurssin nuorten ponien valmistelusta ikäluokkakisoja varten. Kurssin järjestää welsh-yhdistys.

Laatuponikisa, here we come! (Ehkä.)

Loppuun vielä kuva Ruusan lauantaisesta verryttelystä.

P.S. Irtohypytyskuvista iso kiitos tallikaverille, joka pohjusti kuvaustehtäväänsä vähättelemällä kuvaustaitojaan. Hän otti kameralaukustani järjestelmäkameran sijaan pokkarin, mutta täytyy sanoa että ällistyttävän hyviä liikekuvia pokkarilaaduksi. (Viimeinen kuva on toki otettu järkkärillä.)