maanantai 30. joulukuuta 2013

Iloisen ponin paluu ja vuosikooste

Lauantaisen irtojuoksuhepulinsa jälkeen Ruusa on ollut itse aurinkoisuus. Jonkin aikaa kestänyt outo nyrpeys tuntuu haihtuneen ja poni on taas enemmän oma iloinen itsensä.

Kuvasta varmaan näkyy, että tätä ei ole otettu lähipäivinä.
Mutta jos kuvittelee kuvassa olevan lumen vedeksi, saa käsityksen siitä millaista lauantain meno oli.
Harvinaista aurinkoista päivää ei tänään voinut jättää käyttämättä pieneen kävelylenkkiin. Siinä ponin hyväntuulista askellusta katsellessa tuli melkein tippa linssiin kun mietin, miten monta vaikeutta tuo pieni poninalku on jo elämänsä aikana ehtinyt selättää. 

Vuonna 2013 ennalta tuttujen hengitystieongelmien rinnalle ilmaantui niin jalkavaivaa kuin mahakipujakin. Hengitystiepuolellekin lisättiin huonon tallivalinnan "ansiosta" uusi diagnoosi, IAD eli allerginen hengitystietulehdus.

Välillä on tuntunut, ettei yhteiseloomme muuta ole mahtunutkaan kuin huolta, stressiä ja sairauksien hoitoa.

Mutta jos laittaisi blogin kuvat riviin, niistä voisi lukea myös toisenlaista tarinaa. Olemme harrastaneet ohjasajoa (aina kun ponin terveys on sallinut) ja maastakäsittelyä (aina kun tädin mielentila on sallinut).

Sari-open kurssilla keväällä. Ruusaa vissiin vähän väsytti.

Irtojuoksutustreeniä joskus talvella.
Ruusa on tänä vuonna tutustunut naruriimuun ja kuolaimiin.

Ensimmäinen kerta naruriimulla oli molemmille avartava kokemus:
molemmat tajusivat, että tässä on väline, jonka avulla täti saa pidettyä ponin hallinnassa.

Kuolain toi ponin ohjaukseen uusia ulottuvuuksia, vaikka poni ei hirveästi varustemuutoksesta ilahtunutkaan.
Ruusa oli kesällä niinkin terve, että pääsi osallistumaan kolmeen welsh-näyttelyyn. Syysnäyttely jäi jalan loukkaantumisen vuoksi väliin, mutta kesän näyttelyistä poni kahmi vinoista kintuistaan huolimatta ihan kivasti ruusukkeita (ja yhden pokaalin).

Heinäkuussa rimppana sai elämänsä toistaiseksi ainoan ykkösruusukkeen.
Minulla oli vuodelle 2013 suuret tavoitteet. Ruusasta oli tuleva jo kesällä kärryponi. Minun piti oppia ratsastamaan. Kumpaakaan en voi sanoa tapahtuneen. Mutta pieniä askelia näiden tavoitteiden suuntaan on otettu.

Ja vaikka ulkoisesti ei ehkä näy suurta muutosta, oman pääni sisällä on ajatuksia järjestynyt kovinkin uudenlaisiin asentoihin.

Olen ehkä lopultakin alkanut todella sisäistää, että ponini on minun kuvani. Jos haluan herkän, tottelevaisen ja rennon ponin, minun on oltava herkkä, rauhallinen ja johdonmukainen käsittelijä.

Aina homma ei onnistu, vaan hernettä kaivellaan niin ponikon nelijalkaisen kuin kädellisenkin osapuolen rööreistä. Mutta poni on siitä ihmeellinen olento, että se antaa emäntänsä virheet aina vaan uudelleen anteeksi.

Ei voi väittää, etteikö meillä olisi vielä pitkästi matkaa tallattavana ennen kuin poni toimii kaikissa tilanteissa ja ennen kuin minä olen taitava hevosenkäsittelijä.

Aina välillä saan kuitenkin välähdyksiä siitä, millaista on, kun homma toimii. Niinä hetkinä poni valitsee ihmisensä seuraamisen, vaikka se voisi valita toisinkin. Tai päättää totella pienestä avusta eikä vasta siinä vaiheessa, kun emäntä alkaa jo hiiltyä. Niiden hetkien voimalla jaksaa taas vähän aikaa taivaltaa läpi vastoinkäymisten.

Kaunis, viisas pieni rimpulani.
Hyvää uuttavuotta! Kuva on otettu suunnilleen vuosi sitten.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Aurinkoisia ajatuksia

Lauantai-iltapäivä, sataa kaatamalla vettä. Sekä poni että ihmiset märkiä. Silti ei harmita, vaan naurattaa. Sateesta huolimatta tädin pään sisällä paistaa aurinko lähes pilvettömältä taivaalta.

Ai miksikö? No siksi, että ponini on niin iloisen näköinen juostessaan kenttää ympäri niin kovaa kuin jaloista lähtee. En tiedä, miten pitkään, ehkä 10 minuuttia. Parasta on kuitenkin se, että kun poni on juossut tarpeekseen, se on tuskin lainkaan hengästynyt.

Vielä 1,5 kuukautta sitten se olisi tuollaisen kekkuloinnin jälkeen puuskuttanut suunnilleen loppupäivän.

Ehkä Ruusasta sittenkin tulee vielä käyttöponi. (Yritetään nyt olla takertumatta siihen tosiasiaan, että ponilla on vielä päivittäinen astmalääkitys päällä.)

Riekkumista edelsi tällainen. Poni on yhtäkkiä venähtänyt pepulta niin, että häntäremmiä kiinnittäessäni ihan hätkähdin.
Riekkumistilannetta edelsi pieni ohjasajoharjoitus. Ruusa ei varsinaisesti ilahtunut joutuessaan pitkästä aikaa ihan hommiin, vaan esitteli heti alkuun täyden repertuaarin vastustelukeinoja. Peruutuksesta piruettiin.

Vaan ei auttanut ponin kuin alistua kohtaloonsa. Ja Ruusan runsasenergisyyden ansiosta saimme vieläpä mentyä enemmän ravia kuin koskaan.

Ravista ei ole kuvallisia todisteita, sillä kuvaaja oli jo väsynyt taistelemaan sadetta ja pimeyttä vastaan. Toisaalta hänen olikin parempi keskittyä väistämään. Täti nimittäin löysi ponistaan kaasun, mutta ratti oli kadoksissa.

Ratin toimimattomuuteen saattoi vaikuttaa se, että ohjaustehostin jäi varustehuoneeseen. Tähän johti kurkistus ponin pahanhajuisen hengityksen tuloaukkoon. Hammasloma oli jonkin verran pidentynyt sitten viimenäkemän. (Ei siis vissiin hetkeen kuolaimia.)


Kuvasta ponin suun tilannetta ei ihan pysty hahmottamaan. Mutta tilanne on siis se, että niin pitkälle kuin suupielestä pystyy ponin suuhun kurkistamaan, siellä näkyy molemmin puolin pelkkää ientä. Yksi etuhammaskin heiluu.

Onkohan ponillani poskihampaita ollenkaan? Miksi se pudottaa kaikki hampaat ennen kuin kasvattaa yhtään uusia? Mahtaakohan tämä hampaattomuus olla myös mahaongelmien taustatekijänä?

Olin kyllä jo epäillyt hampaanvaihdon olevan käynnissä, sillä poni on syödessään oudosti mukeltanut suullaan. Mutta ihan tällaista näkyä en osannut odottaa. Peukut pystyyn, että Ruusalle puhkeaa pysyviä hampaita ennen kuin maitohampaat ovat kokonaan poissa!


torstai 26. joulukuuta 2013

Operaatio Kuinka huijata nirso poni juomaan

Viime viikolla Ruusan tallikaverille tuli samanlaiset mahaoireet kuin Ruusalle, mutta jokusen pykälän rajumpina. Maha kramppasi kovin ja se kakka, minkä ruuna sai pukerrettua ulos, oli epätavallisen tiivistä. Tyyppi oli pari päivää klinikalla ja palasi hiekkaletkutusten ym. jälkeen takaisin muuttuneena (eläväisempänä) miehenä.

Ruunan sairaalakeikka säikähdytti tädin sydänjuuriaan myöten.

Vielä samana päivänä tallin nurkkaan ilmestyi 25 kiloa seosmelassia, jonka tarkoitus olisi saada Ruusa himoitsemaan vettä. Lienee sanomattakin selvää, että Ruusa ei ruvennut himoitsemaan. Ensimmäisellä yrityksellä se suhtautui melassiveteen jonkin verran suopeasti ja joi hiukan. Toisena päivänä ei koskenutkaan.

Eipä mitään, plään cee (vai oliko tämä jo dee?) peliin. Täti marssi ruokakauppaan ja palasi mukanaan paketti kokonaisia pellavansiemeniä. Ensimmäinen pellavasatsi sai Ruusan vieroksumaan iltapuuroa tavallistakin enemmän. (Puuro ei uppoa, jos siinä on esim. desi liikaa vettä tai se on muuten epäilyttävää.)

Sittemmin noin joka toinen annos on uponnut. Ilmeisesti puuron koostumuksen lisäksi on olennaista, että tähtien asento on oikea.

Pellavan - ja merisuolan - lisääminen pöperöön tuntui alkuun auttavan. Ainakin yhdistettynä kevyeen päivittäiseen liikuntaan, johon poni tosin kahden reippailupäivän jälkeen menetti kiinnostuksensa täysin.

Ties kuinka monetta kertaa: the kipristely.
 Tiivistepökäleet ja mahan kipristely (vaihtelevalla lihasvoimalla) ovat kuitenkin palanneet.

Joulunpyhinä on ollut aikaa hioa strategiaa. Asiassa auttoi se, että osallistuin tallikaverin porkkanatilaukseen. Sain selville, että ennen "ihan ok" porkkana onkin nykyään Ruusan mielestä ihan ykkösherkku.

Operaatio "kuinka huijata nirso poni juomaan" onkin alkanut varsin lupaavasti.

Päivittäinen operaatio etenee seuraavasti:
1. Otetaan syvähkö ruoka-astia (tavallinen ämpäri on ilmeisesti epäinspiroivan muotoinen).
2. Täytetään astia laimealla melassivedellä.
3. Tungetaan sekaan niin paljon heinää kuin astiaan mahtuu.
4. Annetaan ponin syödä heinät.
5. Jäljelle jääneeseen veteen pannaan porkkanoita niin, että ponin on juotava vettä saadakseen porkkanat. (Miten niin ponien aivokapasiteetti ei riitä ongelmanratkaisuun?)

TA-DAA! Poni juo melassivettä.

Poni metsästää porkkana-aarretta.
Tänään operaatio onnistui jopa ilman vitosvaihetta: kun heinä loppui, poni joi veden.

Astian pohjalle jääneen lirun voi juottaa sille klinikalla käyneelle tallikaverille, jonka emäntä mieluusti osti puolet melassisiirapista. Ummetusähkystä selvinnyt tykkää melassivedestä niin, että juomisen päätteeksi vielä nuolee kupin puhtaaksi. Juo vaikka 15 litraa kerralla. Siinäpä prinsessaponille tavoitetta.


tiistai 10. joulukuuta 2013

Veden sesonkimaut ja muita ummetushoitoja

Konsultoin Ruusan omalääkäriä puhelimitse ponin mahatilanteen pahentumisesta.

Lääkärin mielestä on fysiologinen mahdottomuus, että mahahaava pahenisi samalla kun poni syö markkinoiden parasta lääkettä. Niinpä syy oireilulle pitäisi löytää jostain muualta. Ja yksi syy oli kieltämättä ehtinyt käydä tädinkin mielessä.

Nimittäin koska Ruusan jätökset ovat alkaneet muistuttaa normaalien palleroiden sijaan pikkuruisia kakkatiivisteitä, ponin nestetasapaino lienee epätasapainossa. Nestetankkaus on ilmeisesti jäänyt vaillinaiseksi, vaikka olenkin jokapäiväisen ekstraheinityksen jälkeen nähnyt ponin viihtyvän vesiautomaatilla pitkään.

Aiheeseen liittymätön kuvituskuva taannoiselta kuvaussessiolta.

Niinpä korjausliike on tarpeen ennen kuin ponin kakka lakkaa kokonaan tulemasta ulos. Koska pelkän lisäveden tarjoaminen ei ole tuottanut minkäänlaista tulosta, on kokeiltava uudenlaisia makuelämyksiä.

Toiveissa on, että veden maustaminen saisi ponin innostumaan nesteytyksestä.

Sopivan cocktailin etsintä alkoi välittömästi omenamehusta. Valitsin hyllystä luomutuoremehua. Hiukan kyllä epäilytti, sillä mehu oli puristettu puolalaisista omenoista. Ruusahan tunnetusti on vain kotimaisten omenoiden ystävä.

Kun tarjosin Ruusalle omenamehulla terästettyä vettä, poni pakeni karsinan vastakkaiseen nurkkaan ja kyräili siellä epäluuloisena. "Taas mami yrittää myrkyttää ponin."

Mitä seuraavaksi? On varmaankin tarpeen siirtyä suosiolla hevoseväspuolelle. Monen pollen makuun ovat tunnetusti esimerkiksi melassisiirappi tai elektrolyyttivalmiste.

Jos sopivaa sesonkimakua ei löydy, pitänee ryhtyä maustamaan ponin aamu- ja/tai iltapuuroa ihan perinteisesti suolalla. Tämä voi lisätä ponin omaa tietoisuutta juomisen tarpeellisuudesta. (On kyllä käsittämätöntä, miten ennen niin loppasuinen poni voi yhtäkkiä juoda liian vähän.)

Yksi kikkakolmonen kakan löysyttämiseksi on kuulemma myös pellavansiementen syöttäminen. Ei siis minkään pellavasiemenliman tahi muun mössön, vaan ihan kokonaisten siementen. Tällaista hoitoa klinikalla kuulemma käytetään ummetuspotilaille. Isolle hevoselle annostus on 150 grammaa päivässä, joten tuollaiselle rimppanalle varmaankin riittää siitä puolet.

Jos ei muuta niin kyllähän tämän ponin kanssa ainakin oppii hoitamaan yhtä sun toista ongelmaa. Aina jotain uutta, ei käy tylsäksi.

maanantai 9. joulukuuta 2013

These boots are made for walking

Vaikka lumi perjantaina saapuikin pelastamaan Ruusan kaviot, uskon lumen pakenevan paikalta päivänä minä hyvänsä. Silloin Ruusa-poloiseni varpaat jäävät jälleen hiekkapaperiksi jäätyneen maan armoille.

Tämä uhkakuva on nyt tädin aktiivisten viimetipan toimien ansiosta alustavasti torjuttu. Ponilla on nimittäin nyt talvisaappaat.

Old Mac's -bootsit (koko 0) ponin etutassussa.
Väliin pitää mahtua sormi (kuvassa).
Vielä viime viikolla tädin mieliala uhkasi painua jo tanakasti epätoivon puolelle. Eihän mistään löytyisi bootseja hetinyt ja tähän hätään.

Kun valitin murhettani yhdelle tallinpitäjistä, hän kehotti ottamaan yhteyttä hevostossujen erikoisliikkeeseen. "Sano heille, että on hätätilanne. Yleensä ihmiset auttavat hätätilanteessa", hän virkkoi - ja oli oikeassa.

Kun hätä on suuri niin apua saa kauniisti pyytämällä (ja mahdollisesti ajamalla sata kilometriä pilkkopimeässä lumisateessa). Bootsitoimitusta ei tarvinnut jättää postipalveluiden varaan. Saamastani erityispalvelusta kiitollisena ajelin kotiin sydän ja lompakko tasapuolisesti keventyneinä.

Poni ei arvostanut apua ihan yhtä paljon kuin emäntänsä. Sen mielestä bootsit muodostivat jaloille sikäli merkittävän uhan, että oli paras huiskia niillä ympäriinsä mahdollisimman tarmokkaasti.

Valitettavasti emännän kärsivällisyys ei tässä kohtaa riittänyt, kun samaan aikaan tossut olisi pitänyt pitää puhtaina mahdollista epäsopivuutta ja siten palautusmahdollisuutta silmälläpitäen. Raivotar, jonka piti jo olla haudattu ja kukat haudalle laskettu, tuli esiin (toivottavasti paikalle sattunut pikkulapsi ei saanut traumoja kuulemistaan varsin alatyylisistä voimasanoista).

Mutta bootsit saatiin sovitettua. Eikä niitä tarvinnut palauttaa.

Tänään bootsit saivat vapauttavan tuomion myös kokeneemmilta tossujen sovittajilta. Tästä rohkaistuneena päätin panna sopivuuden heti testiin pienellä talutuslenkillä.

"Lomps lomps", juttelivat Old Mac'sit Ruusan reippaiden askelten tahtiin, ihan kuin kumisaappaat. Ruusaa eivät kumisaappaat häirinneet. Maastoilu on Ruusan juttu, saappailla tai ilman. 

Kengänkorvikkeet pysyivät tassuissa mainiosti ravissakin. Eikä edes liukasteltu, vaikka nastat ovat vielä asentamatta.

Maastokävelyt kyllä saattavat tehdä comebackin ohjelmistoon vähän säännöllisemminkin. Ei liene olemassa mitään salaista koodistoa, joka kieltäisi omistajaa tekemästä poninsa kanssa välillä jotain kivaakin.

Kyllä kelpaa patsastella, kun on upouudet saapikkaat jalassa.




lauantai 7. joulukuuta 2013

Vihdoinkin valkoista

Nyt sitä on sitten tullut pari päivää, lunta nimittäin. Hetken voi olla murehtimatta ainakin sitä, miten rimppana pystyy kävelemään. Lumen kunniaksi Ruusa pääsi kentälle vähän kokeilemaan jalkojensa toimivuutta pitkän käyttökatkoksen jälkeen.

Täti oli pitkine putkineen vähän liian lähellä nätisti ravailevaa ponia.
Ja ihan hyvinhän ne kintut pelittivät.

Ruusa sai reippailulleen raikuvat kannustukset kentän laidalle seisahtuneilta ihmisiltä (tallikavereilta) ja innostui esittelemään jumppasarjoja vielä vähän näyttävämmin.

Ensin kunnon levadet sen verran pitkällä seisonnalla, että kaikki varmasti huomaavat...
...ja sitten suoraan kunnon pukki, Ruusa-tyylillä eli pää ylhäällä.
Lopuksi piti ottaa vielä poseerauskuva. Kieltämättä ponilla on ollut sopusuhtaisempiakin kasvuvaiheita... Nyt on vähän kuin kaikki osat kuuluisivat eri poniin. Mutta on se ehkä vähän kasvanut - ja toivottavasti jatkaa kasvua ainakin siihen asti, että etupää tavoittaa takapään korkeudessa. (Tajusin muuten, että poni on näissä kuvissa melkein päivälleen 2,5-vuotias!)

Minusta poni on selkeästi venähtänyt korkeutta.
Mahalinjan vinttikoiramaisen taaksepäin kohoavasta muodosta huomaa, että poni on alkanut taas enempi vetää mahaansa sisään. Mahan toivoisi sikakalliin lääkekuurin aikana paranevan, mutta näyttää niin kuin se taas olisi pahentumaan päin.

Kolmas heinäverkko on palannut Ruusan kiusaksi tarhaan, liekö siinä syy. Ei se hirveästi taida siitä saada irti, vaikka nyt jo sentään aika sinnikkäästi yrittääkin.

On se ehkä pikkuisen takakorkea...

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Vääränkokoinen poni

Ruusa on ihan vääränkokoinen monessa mielessä. Ensinnäkin se on toki hiukan pieni tällaiselle pienehköllekin tädille, mutta ei mennä nyt siihen.

Puhun nyt varusteisiin sopivuudesta.

Minulla on hirveä hinku ruveta taas tekemään ponin kanssa jotain. Ohjasajoa nyt esimerkiksi olisi kiva taas kokeilla. Mutta kuten viimeksi todettiin, kuolaimeton päävehje ei ihan ollut yhteensopiva teiniponin kanssa. Ja kuten aikaisemmin todettiin, Ruusan oma kuolain on turhan paksu ja kömpelö tuollaisen pikkuisen welhiponin suuhun.

Liian paksu ja eloton tämä kuolain.
Myös Ruusalla käytössä olleet G:n vanhat pullback-suitset on todettu epäsopiviksi ja muutenkin epäkelvoiksi kapistuksiksi (ks. aiheesta mm. eläintenkoulutusblogi).

Kulutettuani pari tuntia työaikaa lukien sustainable dressage -sivuston (uuvuttavan) yksityiskohtaista suitsiaiheista kirjoitusta tulin siihen tulokseen, että Ruusa käyttää vastedes meksikolaista turpahihnaa ja kolmipalakuolainta.

Ja kas, molemmat välineet sattuivat löytymään omista kätköistä. Sivumennen sanoen G:n kolmipalalla tehdyt suitsienpukemistreenit ovat menneet huikeasti paremmin kuin nahkapötkylän kanssa aiemmin harrastetut.

Mutta. Takaisin vääränkokoisuuteen. Nimittäin vaikka G:n pullback-suitset saakin Ruusalle suht sopiviksi, meksikolaisia ei. Lisäksi Ruusan suu näyttäisi olevan noin kaksi senttiä kapeampi kuin emänsä heinäläpi.

Kun kerran on kumminkin lähdettävä taas varusteostoksille, päätin nostaa vähän panoksia. Kolmipala saisi olla fullcheek-mallia eli vähän vakaampi ja kääntämistä helpottava. Ja juuri tulleen tiedon mukaan Ruusaa pitäisi aivan näinä päivinä odottaa kohtaaminen uusien fullcheek-kolmipalojen kanssa.

Meksikolaisia suitsia en sen sijaan ole ahkeralla googletoinnillakaan löytämään pony-kokoa pienempänä. Eikö esim. shettiksillä käytetä meksikolaista turpahihnaa?

Lisäksi ennen ajoharjoitusten jatkamista pitäisi keksiä ratkaisu myös ponin kavioiden arkomisongelmaan. Nykyinen talli ei huoli kengällisiä, joten rautaa ei valitettavasti voi kavioiden suojaksi naulata. Pikainen tallinvaihto-operaatiokaan ei huvita. Sitäpaitsi kaverit olisivat sitten myös raudoitettuja, mikä aiheuttaisi Ruusan terveydelle ja hengelle uuden potentiaalisen uhan.

Bootseja ei välttämättä saa tähän hätään. Etenkin, kun Ruusan kaviot tuntuvat olevan eri kokoa kuin markkinoiden tarjoamat bootsit. Hööksistä saisi Cavallon simple bootseja (ehkä vähän yllättäen 28 euroa kalliimmalla kuin erikoiskaupasta eli Vainikan aitasta).

Jotta tossujen hankkiminen ei kävisi liian yksinkertaiseksi, nämä kavionsuojat on ilmeisesti tarkoitettu vain vähän isokenkäisemmille nelijalkaisille.  Ruusan kavion maahan osuva pinta on etukaviossa hiukan alle 10 sentin pituinen, kun nuo Simple Bootsien koot alkavat 10,2 - 10,7-senttisistä.

Old Mac's -bootseja saisi melkein Ruusan koossa, mutta kun tarvitsisin ne saappaat hetinyt. Ja kun tarvitsen hetinyt, verkkotilaus ei ole ensimmäisenä mielessä.

Toivon, että luonto hoitaisi pois tämän kiireen. Lumella poni pärjäisi paljainkin jaloin.


maanantai 2. joulukuuta 2013

Mitä kuuluu?

Aina silloin tällöin joku kaveri/tuttu erehtyy kysymään nettichatissä, että mitä kuuluu. (Kasvokkain tällaista kysymystä ei kauheasti kuule enää siinä vaiheessa, kun ainoat elävät ihmiskontaktit rajoittuvat ponitouhuihin ja työyhteyksiin.)

Mitä tuollaiseen nyt vastaisi? Ihan kuule samaa kuuluu kuin viimeksikin. Poni on taas/yhä/ikuisesti kipeä paikasta x, y ja z. Töissä on niin kiire että blogiinkaan ei meinaa ehtiä kirjoittaa kuin vapaa-ajalla. Että tällaista kuuluu.

Tänään voisin kertoa, että Ruusan maha on edelleen sen verran kipeä, että siihen koskeminen on potkun uhalla kielletty. Kosketusarka alue on sittemmin laajentunut myös sisäreisiin ja takapolviin, erityisesti siihen vasempaan jalkaan, jonka liikettä hieroja jo viime viikolla sanoi laahaavaksi. Takaosa on muutenkin, no, jotenkin outo.

Poni myös voimakkaasti arkoo jokaista kaviota (täällä ei ole lunta), mikä takaa sen, että tallikäynneillä ei tehdä muuta kuin lääkitään ja ruokitaan.

Ja ihan kuin siinä mainitussa vasemmassa takajalassa olisi tänään tuntunut suhteellisen voimakas kaviopulssi. Kokeilin ainakin 10 kertaa ja ehkä kaksi kolmesta kerrasta pulssi tuntui ja lopuilla kerroilla ehkä ei.

Paneehan tämä aina välillä miettimään, että pitäisikö tässä tutkituttaa poni vai kenties omistajan pää. Vai olisiko sittenkin viisainta vain tilata Ruusalle Atrian rekka ja itse ruveta harrastamaan vaikka jotain kivaa ja rentouttavaa.

Palatakseni poniin, parina päivänä sillä on ollut myös räkäinen nenä. Ei sentään lämpöä tai turvonneita raajoja.

Silmä on kai vähän kipeä.
Mutta eilen rupesi ponin silmä rähmimään ja punoittamaan aika näyttävästi. Tänään se oli sen verran paremman näköinen, että annan sille mahdollisuuden parantua itsekseen. Jos silmä jättää tilaisuuden käyttämättä, lienee tohtorin kotikäynnin aika.

Toinen silmä on sentään ihan nätti.
Niin ja onhan se Ruusa myös lakannut syömästä muuta kuin heinää ja herkkuja. Mahanympäryksen perusteella poni ei varsinaisesti lisäenergiaa tarvitsekaan, mutta korpeaa heittää lantalaan kalliita yrttejä ja muita tällaiselle monivammaiselle ponille tarpeellisia lisäravinteita.

Mutta hei, tässäpä nämä ponitädin kuulumiset tältä erää. Niin että ei muuta kuin palaillaan.

Luota aina vaistoihisi

Kesäkuussa 2012 vietin muutaman päivän Roomassa. Siellä luulisi olevan paljon muisteltavaa, mutta parhaiten minulle jäi mieleen Vatikaanin-oppaamme hokema always trust your instincts, luota aina vaistoihisi. Tuntui kuin hän olisi puhunut erityisesti juuri minulle.

Lausahdus iski niin syvälle tajuntaani ehkä siksi, että reissun jälkeen olin viemässä Ruusaa klinikalle. Se oli jo pitkään päästänyt silloin tällöin kuivan, yksittäisen köhäyksen. Vaistoni kuiskutteli ja lopulta huusi, että poni tarvitsisi klinikkatutkimuksia.

Vaan kuuntelin muita, kokeneempia, kunnaneläinlääkäriä. Vielä klinikkaeläinlääkärikin naureskeli huolelleni ja piti keuhkotähystystä vähän turhana.

Vakavaa keuhkoputkentulehdusta paranneltiin sitten monen kuukauden, monella eri klinikalla käymisen ja monen lääkekuurin ajan. Sittemmin ponin taudinruntelemista rööreistä löytyi myös henkitorven ahtauma ja tauti on epäilemättä myös herkistänyt keuhkot näille nykyisille ongelmille.

Olisiko ponini nyt terve, jos olisin heti kuunnellut vaistojani?

Tältä Ruusa näytti juuri ennen kuin siltä löytyi keuhkoputkentulehdus. Kesäkuussa vielä talvikarvaa... 
Ainoat asiat, joita poninomistaja-aikanani olen todella katunut, ovat ne tilanteet, joissa olen sivuuttanut vaistoni. Ja vaikka olen ollut poninomistaja vasta muutaman vuoden, näitä tilanteita on ollut tuskallisen paljon.

Kun G alkoi äksyillä, epäilin heti, että se on jostain kipeä. Kun se alkoi myös haukotella entistä enemmän, aloin epäillä mahahaavaa. Tallinpitäjän mielestä poni oli aivan normaali. Kun viimein rohkaistuin kuuntelemaan omaa vaistoani, ponin mahahaava saatiin hoidettua eikä se uusinut.

Kun G ensimmäisen kerran pukitti ratsastaessa niin, että putosin, epäilin heti, että sillä oli selkä kipeänä. Koskaan aiemmin se nimittäin ei ollut pukitellut eikä etenkään heittänyt minua kyydistä. Kun hieronta ei enää auttanut ja poni "säikkyi" ja sinkoili, vaisto kävi hyvinkin äänekkääksi.

Mutta kuuntelinko vaistoani vai kokeneempia hevosihmisiä? Kuuntelin niitä, jotka sanoivat "se vain pelleilee" tai "sillä on vain liikaa energiaa". Vielä klinikkaeläinlääkärikin oli sitä mieltä, että ponin selkä ei vaikuta kovin kipeältä - kunnes näki röntgenkuvat.

Musta kaunotar vielä terveiden kirjoissa, 22-vuotissyksynään.

Usein sitä on jouduttu aikamoisiin allikoihin, kun on toteutettu eläinlääkärin antamaa hoito-ohjetta kuin Suomi EU-direktiivejä. Mutta jos ohje tuntuu tyhmältä, se hyvinkin saattaa olla tyhmä.

Omistajan vaistoa ja vastuuta ei voi ulkoistaa kenellekään. Ei tallinpitäjälle, ei kokeneemmille hevosihmisille, ei edes eläinlääkärille.

Aina on niitä, jotka naureskelevat hevosenomistajan huolelle ja "turhille" klinikkareissuille. Aina on niitä, joiden mielestä kaikki hevosen äkillisesti ilmennyt hankaluus johtuu ensisijaisesti johtajuusongelmasta tai siitä, että hevonen "vittuilee".

Mutta omistajan pitää uskaltaa pitää omansa puolta. Jos tuntuu, että jotain on vialla niin yleensä on. 


perjantai 29. marraskuuta 2013

Syyllinen reikiin loimessa?

Mahdoinkohan tänään yhyttää syyllisen siihen, että Ruusan uusimpaan loimeen on tullut pientä reikämuodostumaa? Vai oliko tämä Ruusan uuden kamun ensimmäinen ratsastus?


Ruusan suusta valuva neste ei ole kuolaa vaan vettä, jota poni kaikessa rauhassa siemaili tarhan vesipisteellä "ratsastajasta" täysin piittaamattomana.


Mutta miksi loimi pihattoponilla auringonpaisteisessa pikkupakkasessa?

Syy on tietenkin ensisijaisesti ponitädin hysteerisyys. Hysteerisyyttä on tällä kertaa lietsonut tallilla nyt kiertävä flunssapöpö. Astmaatikolle pikkupöpökin voi olla iso murhe, joten kierrämme nyt virstan väärää mieluummin kuin vaaksan vaaraa. (Ja todennäköisesti poni sairastuu silti.)


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Ruoto suoraksi eli taannoisen pilatesratsastuksen antia

Olin lauantaina pilatestunnilla, jolla elävänä jumppapallonani toimi työkaverini omistama new forest -ruuna.

Opettaja alusti tuntia vertaamalla ratsastajaa reppuun.  Myönnän, että olen ainakin viime aikoina ollut huonosti pakattu reppu.

Repun ergonomistaminen aloitettiin keskittymällä jalkoihin. Painon pitäisi kuulemma levätä jalustimella päkiällä, pääosa painosta isovarpaan tyvellä. Isovarpaan lisäksi piti keskittyä rentouttamaan nilkkojen etuosa ja jatkaa rentoutusta ylöspäin aina lonkkaan asti.

Oikealla jalalla tehtävä jotenkin onnistui. Sen sijaan yhteys tädin aivoista vasempaan jalkaan on jo aiemmin todettu pätkiväksi eikä tilanne nytkään ollut sen parempi. Ja kun yritin korjata painoa sille vasemmalle isovarpaalle, tuntui kuin koko painopisteeni olisi valunut vasemmalle. Sama fiilis taisi olla ponilla...

Vasenta jalkaa etsimässä.
"Juuri tuo on kehonhallintaa", hihkui opettaja, kun kerroin yhteysongelmista. Ongelman tiedostaminen on ensimmäinen askel sen korjaamiseen, kuulemma. Harmi vaan, että se seuraava askel, ongelman korjaus, on tuntunut ylivoimaiselta harppaukselta.

Mutta aivan kuin jalkojen rentoutus ei olisi ollut jo tarpeeksi haasteellista, seuraavaksi käytiin ylävartalon asennon kimppuun. Opettaja käskytti vetämään vatsan sisäänpäin lommolle ja samalla suoristamaan selkärangan.

Olen jo aiemmin havainnut alkaneeni muistuttaa ponin selässä erehdyttävästi quasimodoa. Ongelman tiedostaminen ei kuitenkaan ole johtanut ryhtiliikkeeseen. En vain ole saanut kiinni siitä, mistä kohtaa ja millä lihaksilla asentoa pitäisi ryhtyä muuttamaan.

Quasimodo vauhdissa. Juu, ihan tosissaan tästä lähdettiin.

Katse eteenpäin mars!
Opettaja käski suoristaa alaselän ja venyttää rankaa ylöspäin. Koska suulliset ohjeet eivät riittäneet, opettaja kävi käsiksi. Tökkäsi sormella palleaan, aivan rintalastan alapuolelle: "tuosta vatsa sisään". Toisella kädellä tuuppasi lapaluiden väliin: "tuosta eteenpäin".

Niin ja sitten vielä katse eteenpäin! (Tämä on kuulemma ratkaisevan tärkeää.)

Jos saisin lantin joka kerta, kun yllätän itseni tuijottamasta ponin niskaa (jonka asento totta kai on ratsastuksen ensisijainen mittari, eikö niin), olisin jo yhdessä tunnissa rikastunut aika lailla. Valitettavasti tässä joutuu itse olemaan maksumiehenä.

Silmien pitäminen silmänkorkeudella ja selän pitäminen suorana vaati aika paljon aivo- ja lihastyötä. Ja samaan aikaan olisi kuulemma pitänyt olla rento ja vielä hengittääkin! Tädin aivokapasiteetti alkoi tässä vaiheessa olla jo ylikuormittunut.

Positiivista on kuitenkin se, että kun lähtötilanne on tosi paha, yhdessäkin tunnissa tapahtuu jo selvää parannusta.

Ei täydellinen istunta, mutta parempi.
Nyt kun vielä pääsisi ponin selkään vähän tiheämpään kuin kerran kahdessa kuukaudessa. Sitä ihmettä odotellessa olen yrittänyt sisäistää ydinoivallusta eli pallea sisään ja rinta ulos -juttua (ilman, että selkä menee notkolle) myös arkielämässä (paitsi tietysti nyt tietokoneella röhnöttäessä). Kävellessä yritän tavoitella samaa ideaa.

Lopuksi on vielä pakko arvuutella: minkä ikäiseksi arvioisitte lainaratsuni?
Ehkä sitä rentoutta pitää vielä hakea...


Väittävät, että Ruusassa on samaa näköä kuin tässä ruunassa.

Opettaja ainakin yllättyi suuresti kuullessaan vastauksen. Poni on nimittäin 28-vuotias. Siitä huomaa, että sitä on pidetty kuin kukkaa kämmenellä ja liikutettu säännöllisen monipuolisesti. Sitä ei ole unohdettu "eläkkeelle" rapistumaan.

Pappaponin hyvästä kunnosta kertoo jotain sekin, että se on ison pihattolauman kiistaton kuningas. Kuningas pitää huolen paitsi omasta asemastaan, myös alamaisistaan. Se ei siedä kiusaamista tai muuta huonoa käytöstä.

P.S. Kuvat napsi viileää säätä uhmaten eräs tallitoveri, joka oli pilatesopen opastuksessa edellisellä tunnilla. Suurkiitokset vielä tätäkin kautta, jos kyseinen henkilö sattuisi eksymään tänne.


tiistai 26. marraskuuta 2013

Voihan mast-solu

Eläinlääkäri soitti. Ruusan keuhkonäytteiden tulokset olivat tulleet. Valitettavasti ne eivät näyttäneet minkäänlaista parannusta tilanteeseen. Päinvastoin viimeksi koholla ollut mast-soluarvo oli jopa kohonnut entisestään.

Googletin. Mast- eli syöttösolu on osa elimistön immuunijärjestelmää. Wikipedian artikkelista ymmärsin nämä lauseet: "Yleensä lepotilassa olevat syöttösolut aktivoituvat allergisen reaktion aikana--" ja "Syöttösolujen on osoitettu olevan tärkeitä myös -- allergisen nuhan ja astmaoireiden synnyssä".

Ponini on siis samassa tilanteessa kuin hometalojen uhrit. Vaikka nykyinen tilanne saataisiin hallintaan, herkkyys jää Ruusan keuhkoihin todennäköisesti niin pitkäksi ajaksi kuin niissä elämä pihisee. Ja herkkyys johtaa hyvin helposti tulehdusreaktion paluuseen.

Toisin sanoen ponia pitää lopun ikäänsä lääkitä vähintään ajoittain.

Kunpa olisin ymmärtänyt viedä ponin klinikalle heti, kun huomasin oireet eli kolme viikkoa aiemmin. Sen sijaan odotin sitä eläinlääkäriä, jonka piti tulla ihan niinä päivinä käymään. Eläinlääkäri olisi ehkä jo silloin todennut terveeksi jalan, joka seisoi pihattounelman tiellä. Ruusa olisi varmaankin muuttanut kuukautta aiemmin. Olisiko keuhkojen tilanne nyt parempi?

Jos ja jos. Kunpa voisin palata ajassa taaksepäin. Valitsisin toisin niin monta kertaa.

Mutta ei, tässä todellisuudessa käytössä ei ole aikakonetta. Tässä todellisuudessa epätäydelliset tädit yrittävät selviytyä ja pitää poninsa hengissä sillä ymmärryksellä, joka kulloinkin on käytössä. Ja tämä todellisuus pyrkii heittelemään kapuloita rattaisiin joka käänteessä.

Mitäs nyt sitten tehdään, kysyin eläinlääkäriltä pala kurkussa. No. Vaikka maallikosta tuntuu järjenvastaiselta vähentää lääkitystä, kun allerginen reaktio on ja pysyy, näin nyt toimimme. Ruusalle jää Gastrogardin kaveriksi vain toinen inhaloitavista lääkkeistä, ja sitä annetaan enää kerran päivässä.

Jos tämä ei noin kuukaudessa saa oireilua siedettävälle tasolle, olisi syytä aloittaa siedätyshoito. Ruusallehan tehtiin kesällä allergiatestit. Niissä tuli vain lievää reaktiota yhdelle ruoholle, jota ei tietääkseni ollut Ruusan laitumella, ja jollekin ulkoloiselle, jollaisesta en ollut koskaan kuullutkaan saati bongannut sellaista ponini iholta.

Mutta kuulemma mitättömänkin allergian hoito voi parantaa allergisen eläimen kokonaisvointia.

Ja nimenomaan vointia nyt pitäisi seurata eikä lääketieteellisiä mittareita, linjasi eläinlääkäri. Hänestä Ruusan hengitys näytti eilen silmämääräisesti paremmalta kuin neljä viikkoa sitten.

Oireiden laajuutta on mahdoton ymmärtää, jos ponia näkee vain seisoskelemassa heinätuppo suupielessä. Niinpä Ruusaa pitäisi nyt ruveta vähän liikuttamaan. Paljastuu karu totuus.

Tätä pitäisi varmaan taas ottaa ohjelmaan, tai jotain vastaavaa. Kuva Ruusan ensimmäiseltä kuolainajolta.
Se voi silloin niin hyvin. Voisinpa palata ajassa taaksepäin ja valita toisin. 



maanantai 25. marraskuuta 2013

Paras päivä käydä klinikalla?

Mikä on kuukauden paras päivä käydä ponin kanssa klinikalla? 

Aivan oikein, palkkapäivä. Ei ole ponitäti ehtinyt vielä kuluttaa palkkaansa epäolennaisuuksiin kuten vuokran maksuun (oman tai ponin) tai lounaiden osteluun. On pätäkkää ostella ponille tutkimuksia ja lääkkeitä.

Palkkapäivän kunniaksi (kyllä, meidän konsernissa palkkapäivä on loogisesti kuun 25.) Ruusaa tähystettiin tänään Viikissä sellaisella tarmolla, että poniparka kärsi session päätteeksi nenäverenvuodosta. Vahvasti tainnutettu poni kuitenkin kärsi ronklaukset sen verran alistuneesti, että meille uusi eläinlääkäri ihan ääneen ihmetteli näin säyseää käytöstä 2-vuotiaalta.

Vaikka eläinlääkäri muisti, että Ruusa on herkkä rauhoitusaineelle, piti odotella jokunen tovi ponin tokeentumista ennen kuin lähdettiin kotimatkalle. Vasemmassa sieraimessa voi tarkkasilmäinen nähdä nenäverenvuodon jälkiä.
Keuhkotulokset tulevat aikaisintaan huomenna. Siihen asti saa jännittää, ovatko astma- ja allergialääkkeet saaneet voiton tuhmista soluista. Sitä tietoa odotellessa Ruusa saa pitää vapaata inhalaattorista.

Mutta sellaista vaaraa ei ole, että Ruusa jäisi kokonaan ilman lääkkeitä. Ehei! Tällä kertaa siihen truutataan Gastrogard-nimistä tahnaa.

Gastrogard-kuuri, kuten valitettavan moni hevosenomistaja nykyisin tietää, tarkoittaa omistajan lompakolle suunnilleen samaa kuin jos ponia ruokkisi seteleillä. Gastrogard kuitenkin tuoksuu paremmalta kuin setelit, sellaiselta kaneliselta.

Niin että juu, siellä Ruusan kipristelevässä mahassa sitten tosiaan oli haavauma.

Vatsalihakset sisään - viimeistään tämä näky herätti epäilemään mahavaivoja.
Ihan tarkkaan mahaa ei kylläkään pystytty tutkimaan, koska ponitäti ei ollut raatsinut paastotuttaa poniaan tarpeeksi pitkään. Osa mahasta oli siis paksun rehukerroksen peitossa. (Puolustus vetoaa lieventäviin asianhaaroihin eli siihen, että tähän asti 12 tuntia on kahden koe-eläimen otoksella todettu riittäväksi ajaksi mahan tyhjentymiseen.)

Tämä haavauma, jonka eläinlääkärit pystyivät pesemään skoopin kautta suhteellisen rehuttomaksi, ei ollut enää kovin ilkeän näköinen eli oli jo alkanut parantua itsekseen.

Koska kuoppa mahan vaaleassa pinnassa ei ollut (enää) verinen ja kaamea, Ruusa syö Gastrogardia vain niin sanotun ylläpitoannoksen verran. Tässä kohtaa on aina kiva omistaa pieni poni, sillä sellaiselle ylläpitoannos tarkoittaa vain neljännestuubia. Verrattuna esimerkiksi 600-kiloisen hevosen omistamiseen säästyy siis pikaisten laskelmien mukaan ainakin 20 euroa päivässä.

Veikkaanpa, että tämä haavauma on ainakin alkanut syntyä jo edellisellä tallilla.

Oli nimittäin varsin valaisevaa käydä siellä Ruusan keuhkoja lääkitsemässä myös iltavuoron jälkeen: Kello 22 aikaan Ruusa oli jo käytännössä syönyt yöheinänsä. Aamuruoka annettiin kello 8 aikaan aamulla - toki aloittaen väkirehulla (ihanan terveellistä!).

Edellisellä tallilla en edes harkinnut väkirehun lisäämistä Ruusan laitumenjälkeiseen ruokavalioon, vaan ponin ravitsevassa aamupuurossa oli vain Greenlinea, melassileikettä ja yrttejä. Tai itse asiassa on edelleen.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Valehtelisin jos väittäisin...

...ettenkö ikävöisi ratsastusta.

Nyt kun Ruusalla on ollut melko intensiivinen hoitojakso meneillään, vakioratsuni on saanut kanniskella ihan muita ratsastajia jo parin kuukauden ajan. Korvaaviakaan ratsastusmahdollisuuksia ei ole ollut tarjolla.

Ratsastuksen kaipuu alkaa saada jo fyysisiä muotoja. Pääkopan lisäksi kolottaa selkää ja jäsenet tuntuvat jäykiltä.

Pari ratsastusta viikossa pitää fysiatrin loitolla, vai miten se sanonta nyt menikään. Ilman ratsastusterapiaa selän tukilihakset vaivihkaa hupenevat - ja lihakset muuten katoavat huomattavasti nopeammin kuin kasvavat.

Voisihan korsettilihaksia jumpallakin hoitaa, mutta kun kotiutuu tallilta illalla kiljuvan mahan kanssa, on vaikea motivoida itseään tällaiseen itsehoitoon.

Pari kuukautta on ihan riittävän pitkä aika löysistyttämään vyötärönseudun. Etenkin, jos samaan aikaan lääkitsee surujaan sokerilla (joka, sivumennen sanoen, pitäisi kyllä pikimiten luokitella huumausaineeksi).

Ja minun kun piti kohentaa ratsastustani ennen Ruusan ratsutusta, ei hukata taidon viimeisiäkin rippeitä harjoituksen puutteeseen.

Haaveilen, että olisi varaa hankkia Ruusan rinnalle joku ratsastettava poni. Vaan eipä tarvitse kuin vilkaista pankkitilille niin tajuaa tuskallisen hyvin tosiasiat: yhdenkin murheenkryynin ylläpito lääkityksineen kääntää ab Ponitäti oy:n tuloksen äkkiä negatiiviseksi.

Valopilkkuna ratsastuksettomuuden pimeydessä kajastaa huomisaamu. Työkaverini nimittäin on ilmoittanut minut pilatesratsastustunnille omalla ponillaan. Mitenköhän sitä edes pysyy selässä näillä lihaksilla? Luvassa lienee pienimuotoinen kuolema. Onneksi ponin ainakin pitäisi olla kiltti.

P.S. Minulla oli pyhä aikomus kuvittaa tätä tekstiä yhdellä kivalla ratsastuskuvalla vuodelta 2009 (se taitaa olla tuorein kiva kuva minusta ratsailla), mutta ulkoinen kovalevy, jolla kuvaa säilytin, on ilmeisesti vainaa.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Kaikkien suosikki: itse ihanuus

Ketäköhän kuvailtaisiin otsikon sanoilla? Voitteko kuvitella, minun pikkuriiviötäni!

Uudella tallilla minut on täysin häkellyttänyt Ruusan saamien kehujen määrä. Se on kuulemma muun muassa kaikkien suosikki, niin nätti, niin kiltti, niin fiksu, itse ihanuus.

Kaiken huipuksi tallilla harjoittelussa oleva hieroja puhui tänään Ruusasta niin kauniisti, että jouduin nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä. Hän sanoi muun muassa ymmärtävänsä hyvin, miksi jaksan aina vaan taistella tämän ponin puolesta.
 
Hieronta tuntui välillä ensikertalaisesta vähän oudolta.

Vaikka ponini on vaivainen, sen elämänilo ja -halu eivät ole jääneet huomaamatta muiltakaan. Vaikka eteen on tullut monenlaisia esteitä, Ruusa ei ole luovuttanut. Siksi minäkään en ole voinut päästää siitä irti.

Joskus meille lähetetään enkeleitä opettamaan meitä. Suunnilleen näin tuumi hieroja. 

Aika osuvasti sanottu, vaikka en olekaan varma, uskonko sen enempää enkeleihin kuin johdatukseenkaan. Mutta vaikka alunperin ajattelin, että minä opettaisin varsaa, olen saanut huomata olevani itse oppilaan roolissa (ks. esim tämä ja tämä teksti). Eikä Ruusan opetustehtävä ole vielä lähelläkään valmista.

Välillä tuntui aika kivalta. Ruusalla oli vähän jumissa vasen eli tämä puoli kaulasta.
Minulle on ollut jo pitkään selvää, että Ruusa on Elämäni Hevonenoma ruusuni. Mutta en ole aiemmin tullut ajatelleeksi, että pikkubambi voisi olla muidenkin mielestä jotenkin erityinen.

Ruusan kiltteys epäilemättä saa aivan uudenlaiset mittasuhteet tällä uudella tallilla, jolla on kontrastina toinen 2-vuotias ponitamma.

Tämä toinen teini on ollut melko nopea suuntaamaan ihmistä kohti muutaman kipakan potkun tai "tervehtimään" hampaat edellä. Sellaisen rinnalla korvat hörössä jutteleva varsa näyttää suorastaan enkeliltä, vaikka jättäisikin ihmisen oman tilan sujuvasti huomioimatta.

Toki olen aina itse ollut sitä mieltä, että Ruusa on pohjimmiltaan kiltti. Silti olen tällä uudella tallilla yllättynyt ponin käytöksestä. Erityisesti sen käytöksestä laumassa.

Poni on solahtanut laumaan kuin hansikas käteen. Teini on toistaiseksi ymmärtänyt jättää kukkoilut väliin ja väistänyt nöyrästi aikuisia. Toisaalta se ei ole myöskään paennut ketään, joten kenellekään ei ole tullut kiusausta ruveta jahtaamaan sitä.

Onko tämä tosiaan sama poni kuin se Ruusa, josta on saatu yhtenään paikkailla sen järkkymättömän väistämättömyysperiaatteen jälkiä?

On se vähän näköjään saanut hampaastakin.
Veikkaanpa silti, että Ruusa ei vielä ole paljastanut kaikkia korttejaan. Se epäilemättä tarkkailee laumatovereitaan mittailevasti: Kuka on heikko lenkki, jonka teinikin pystyy murtamaan? Kenen yläpuolelle on mahdollista päästä?


P.S. Tänään tajusin, ettei Ruusa taidakaan kipristellä mahaansa mahakivun takia. Sen sijaan poni käyttää vatsalihaksiaan hengittämiseen, pumppaa kuin puhkurihevonen. Ei varsinaisesti hyvä merkki.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Käärme paratiisissa

Ei olisi kannattanut nuolaista ennen kuin tipahtaa. Ei nimittäin mennyt kauan ennen kuin uuteen tallipaikkaparatiisiimme luikerteli ensimmäinen käärme. Liero on kolminkertaisen heinäverkon muotoinen.

Perjantaina huomasin, että Ruusa vetää mahaansa oudosti sisään. Kun koskin mahaan, poni yritti potkaista. Tyhmempikin täti pystyy tästä päättelemään, että ponilla on maha kipeä.

Kipristys.
Vaikka Ruusa on nähty monesti ruokintapaikan heinäverkolla, se ilmeisesti ei ole paljonkaan saanut syödyksi. Ei vilkkaalla, pikaruokaan tottuneella teinillä oikein riitä kärsivällisyys askarrella heinää korsi kerrallaan verkkoviidakosta. Verkot ovat niin tiheitä, että sormellinenkin eläin (=täti) saa aika lailla nyhtää saadakseen mitään ulos.

Ruusa on kyllä yrittänyt, mutta tuntuu masentuvan aina, kun hampaisiin osuu narua heinän sijaan.

Epäilemättä tässä on kyse tekniikasta, sillä kokeneemmat heinäverkon hammastelijat saavat näinkin tiukkaan pakatusta korsirehusta irti isoja suullisia kerrallaan. Ja muistuttavat möhköfantteja.

Möhköfantit eivät saisi lihota enää grammaakaan, mutta tallinpitäjä päätti tehdä kompromissin: toiselta ruokapisteeltä poistettiin tänään yksi verkko.

Toivotaan, että Ruusa saisi hiukan helpotetulla ruokintapisteellä heinäverkkotekniikasta kiinni. Ja toivottavasti tämä tapahtuu ennen kuin poni saa mahahaavan (ellei ole jo saanutkin) - ja ennen kuin valtamerilaivan kokoiset möhköfantit tajuavat tilanteen. Möhköt nimittäin suosivat sitä toista ruokintapistettä.

Ainakin tilanne näyttää lupaavalta, sillä illalla sain tallinpitäjältä viestin: Ruusa syö helpotetusta verkosta hyvin.

Ponin mahalinja on muuttunut. Kuvassa poni hoitokarsinassa. Luupattijalan kylmäämistä olen jatkanut savella.
Heinäverkon helpottamisen lisäksi sain luvan antaa Ruusalle lisäheinää hoitokarsinaan, että se varmasti saa syödäkseen. Saapahan poni samalla syödä vähän aikaa päivässä myös pää alhaalla, mikä on tällaiselle ahdaskurkkuiselle tärkeää.

Nyt sitten vaan peukkuja pitämään, että Ruusa jaksaa nyhrätä. Mutta taitaa olla taas matti tädin unikukkarossa, ilman nukkua.

Ehkä olisi varmuuden vuoksi parasta tähystyttää ponin maha samalla kun menemme klinikalle keuhkotarkastukseen runsaan viikon päästä.

torstai 14. marraskuuta 2013

Aurinko bongattu risukasassa

Näin tänään auringon.

Ruusakin hakeutui iltapäivällä tarhan aurinkoisimpaan kohtaan nautiskelemaan oudosta valilmiöstä silmät ummessa. Siellä se tönötti tarhakavereiden seassa. Laumassa oli sellainen rauha, ettei olisi uskonut sen saaneen uuden jäsenen vain puolitoista vuorokautta aiemmin.

Ruusa liittyi tähän laumaan vasta eilisaamuna, sillä sen piti ensin saada vapauttava tulos kakkatestistä. Nolla madonmunaa näytteessä avasi Ruusalle portin laumaelämään.

Alkuun Ruusa oli hyvin vihainen siitä, ettei sen oleskelualueella ollut lainkaan ponille sopivaa ravintoa. Se hengaili hoitotilan ovella koko eilisillan ja pyrki jokaisen ihmisen mukana sisään.

Uuden paikan huono puoli:
ruokailuasento ei ole kovin ergonominen saati luonnollinen.
Ja kun teini ihmisvelvollisuuksiensa jälkeen palasi ulos, se juoksi ensimmäisenä pihattoon, tutki paikat ja totesi, että hänet oli jätetty ruoatta. Myöskään tarhasta ei löytynyt heinäkasoja. Varsin turhauttavaa ponille, joka on tottunut vaivattomaan ruokailuun.

Tänään poni ei enää ollut ovella odottamassa. Ponin reaktio oman ihmisen saapumiseen oli enemmänkin "ei nyt, mami, mulla on just ruokailu kesken". Ilmeisesti se on siis kyllästynyt odottelemaan heinäkasoja ja ryhtynyt nyhtämään korsirehunsa pienisilmäisten verkkojen uumenista kuten muutkin.

Hiukan ahdisti mennä tänään tallille, sillä eilen olin näkevinäni Ruusan ontuvan taas sitä vasenta etukinttuaan. Täksi aamupäiväksi liike oli kuitenkin onneksi puhdistunut. Toivottavasti näin jatkuu. Hätävarjeluksi jätin ponille suojat - siis todellakin molempiin etujalkoihin.



Ai niin, se aurinko. Se taitaa aina välillä paistaa risukasaankin.

Ihan pelottaa sanoa, että olen tilanteeseen kovin tyytyväinen. Pitkään korkoa kasvaneita univelkojakin olen jo hiukan saanut perityksi.

Ruusa on sopeutumassa uuteen kotiinsa mainiosti. Pari laumatoveria on jo jopa hörissyt sille, vaikka nuori neito toistaiseksi vielä mieluummin väistää muita ja kiljuu turpakosketuksesta kuin sika pistoksissa.

Myös tädin sopeutuminen uuteen talliin on varsin hyvässä vauhdissa. Tätä on helpottanut se, että muutama tallin kävijöistä on jo ennalta tuttu eikä yrmynaamoja ole tullut vielä vastaan. Teiniponi on niin tallin kävijöiden kuin henkilökunnankin mielestä niin nätti ja lisäksi käyttäytyy mallikelpoisesti. Siis minun uppiniskainen pikku rimppanani!

"Moi, olen Ruusa ja mun mami on ihan hysteerinen mun jaloista. Joudun pitämään tällaisia noloja suojia koko ajan." Tarhan pohjan karkeus ei tunnu ponia häiritsevän - ja tänä syksynä taidetaan muuten välttyä impparilta. 
Näin marraskuun tympeydessä aurinko on todellakin kaivattu vieras. Mutta ei se niin haittaa, vaikka sataisikin, sillä tällä tallilla ei tarvitse tarpoa mudassa eikä tihrustaa poniaan pimeässä. Kenttäkin kestää melkoisia määriä vettä muuttumatta lilluksi.

Voi olla, että tämä positiivisuuspuuska vielä ampuu jalkaani ja huomenna löydän tarhasta kolmijalkaisen tai muuten sairaan ponin, tai ponihomma menee muuten vaan täysin persiilleen. Mutta saa kai sitä välillä hymyilläkin? Saahan?

Käytiin tänään pikkuisen kurkistamassa, mitä maastoilla on uudessa kodissa tarjota.
Kauempana olisi kuulemma ihan hulppeutta tarjolla, mutta sinne asti emme ole vielä ehtineet. 


tiistai 12. marraskuuta 2013

Tuttu hörinä

Joskus ihmettelin tallinpitäjäkaverilleni, että miten hän voi hörinää kuullessaan heti tietää, kuka poni on äänessä. "Kyllä ne tunnistaa", totesi kaveri.

"Moikka mami! Oisko ruokaa?"
Kuva vielä edelliseltä tallilta.
Jokunen päivä sitten yhtäkkiä tiedostin tämän, kun kävelin pimeässä Ruusan tarhalle. Tajusin, ettei minulla ollut epäilystäkään siitä, kenen ääni sieltä kuului. Tunnen oman ponini hörinän ja tunnen sen hirnahduksen. Ruusa käyttää tervehdykseen melko tasapuolisesti molempia ääniä riippuen siitä, miten kaukaa tervehtii.

Totta kai oman poninsa äänen tunnistaa! Ja poni tunnistaa oman ihmisensä äänen.

Ruusan "puheliaisuus" on minusta yksi sen hellyttävimmistä ominaisuuksista. Pienenä se jäi usein hörisemään perääni tarhan portille, kun lähdin tallilta. Raukalla oli varmaan tylsää, kun joutui tarhailemaan kaksin 23-vuotiaan emänsä kanssa (ei kannata kokeilla tällaisia tarhausjärjestelyitä kotona).

Hevosen hörinä on ehkä kaunein ääni maailmassa. Etenkin silloin, kun se on tervehdys eikä vain palvelusväelle suunnattu vaatimus. Ja se lempeä hörinä, jolla tamma hellii varsaansa, on hörinöistä herttaisin.

Minä en pääse nauttimaan tervehdyshörinöistä muiden kuin Ruusan (ja joskus herra S:n) kanssa. Muut hevoset juttelevat minulle lähinnä ollessaan jotain vailla.

"Palvelija, vesiämpärini on tyhjä!" "Palvelija, tarvitsen lisää heinää!" Tällaisia käskyjä sain kuunnella Ruusan pitkäaikaisimmassa kodissa, jossa auttelin myös välillä tallihommissa. Ponien silmissä minä olin kävelevä juoma-automaatti ja heinäpaali.

Ruusa sen sijaan saattaa ihan vaan ilahtua jälleennäkemisestä. Ja kyllähän oman ponin näkeminen tätiäkin aina ilahduttaa, vaikka tallikäynti muuten aiheuttaisikin pääasiassa huolta.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Uusi koti

Kun oikein kovasti jotain päättää niin se sitten on toteutettava. Ja aamulla noustessani olin päättänyt, että Ruusan ei tarvitse hengittää tallinsa myrkyllistä ilmaa enää yhtään yötä.

Tuumasta toimeen, kävin katsomassa kahta pihattopaikkaa.

Molemmissa paikoissa ongelmana on se, että heinät annetaan korkeilta ruokintapöydiltä, jolloin ruokailuasento ei ole luonnollinen. Muuta vikaa en paikka numero kahdesta keksinyt, joten samantien raapustimme puumerkit papereihin ja lähdin hakemaan Ruusaa uuteen kotiinsa.

Kun pakkasin Ruusan tavarat autoon, autossa alkoi leijua homeen tunkkainen haju. Edelleenkään en voi käsittää, miten saatoin viedä ponini tuohon talliin edes väliaikaisesti.

Mitä kauemmas taakse vanha talli jäi, sitä kevyemmäksi tunsin oloni.

En tiedä, onko tämä uusi paikka pysyvä koti, mutta ainakin se on ruokintasysteemeineenkin parempi vaihtoehto kuin edellinen talli. 45 minuutin yhdensuuntainen tallimatka kyllä vähän kirvelee.

Mutta ainakin poni saa nyt olla ulkona eikä minun tarvitse enää ajaa tallille aamuin illoin. Työkaverini mukaan tässä paikassa hoitolupauksiin voi sataprosenttisesti luottaa. Työkaverini on viihtynyt paikassa poneineen jo ainakin toista vuotta, ja hän on omastaan yhtä tarkka kuin minäkin.

Toivotaan, että tuosta ruokintatavasta nyt ei tule ongelmaa.

Muuten puitteet ovat huippuluokkaa. Tarhassakin voisi kastumatta kävellä pikkukengissä, vaikka esteri on taas levitellyt taivaalla takapuoltaan melkeinpä viikon putkeen.

Sokerina pohjalla tallivuokra on Ruusan erikoishoitomaksujenkin kanssa pienempi kuin edellisessä paikassa (ainakin nyt toistaiseksi, katsotaan mitä mieltä ovat jos inhalaattorivelvollisuudet jatkuvat pitempään).



sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Tallipaikkakuviot uudenlaisessa solmussa

Tänään selvisi, että Ruusa ei pääsekään pihattoon, jonka luulin olevan jo kokolailla sovittu. Pihatonpitäjän tuttava olikin ilmaantunut tallipaikkatarpeineen ja kuulemma ensimmäinen sopimuksen allekirjoittaja saa paikan.

Olisin toki allekirjoittanut sopimuksen jo aiemmin, jos tallinpitäjä ei olisi pyytänyt odottamaan paria päivää sen yhden ponin kuumetapauksen vuoksi. (Kuume on mennyt ohi eikä muillakaan hevosilla ole ollut oireita, joten voinee turvallisesti olettaa, että Ruusan tallissa ei ole tarttuvaa tautia.)

Ruusa odottelee mamia.
Uusi takki on vielä vähän reilu, mutta ei tunnu kinnaavan mistään. 
Myös varavaihtoehtoni tuli sittenkin siihen tulokseen, ettei voi ottaa Ruusaa. Ymmärrän kyllä, sillä Ruusan vieminen sinne olisi vaatinut meiltä molemmilta aikamoisia ponnistuksia.

Yhtä kaikki lopputulos on Ruusan kannalta masentava: tiedossa ei ole uutta, parempaa kotia. Ainakaan kovin pysyvää.

Yksi melko kaukana asuva ponikasvattaja tosin on tarjonnut ponille hätämajoitusta varsapihatossa. Tämä olisi todellakin vain hätämajoitus, sillä paikka ei sijaitse järkevän matkan päässä kummastakaan kodistani. Ei ole kivaa ponin kannalta, että sitä reuhdotaan koko ajan uusiin paikkoihin ja rutiineihin. Mutta ei se nykyiseenkään paikkaan voi jäädä odottelemaan.

Huominen vapaapäivä menee siis aika tiukasti tallipaikan metsästykseen.

Yhden kaverini kanssa keskustellessa muuten kävi ilmi, että myös hän tuntee Ruusan nykyisen tallin. Hän ei voinut käsittää, miksi yhteinen tuttavamme oli suositellut minulle tätä tallia, sillä tuttava on kuulemma itsekin monet kerrat riitaantunut näiden tallinpitäjien kanssa.

Ja minä kun olen aina luottanut tähän tuttavaan ja kuvitellut, että hän pitää minusta. Olen tainnut olla väärässä.


lauantai 9. marraskuuta 2013

Kokeilussa orbitless ja uudet ohjat

Elän jotain hippivaihetta, jossa tekee mieli etsiä vaihtoehtoja kuolaimelle. Niinpä tilasin jokin kuukausi sitten Ruusalle Orbitless-kuolaimettomat. Vasta tänään päästiin niitä kokeilemaan. (Ja ensimmäistä kertaa kokeilussa olivat myös tuollaiset meidän uudet ihan valjakkouskottavat ajo-ohjammekin.)


Fiilikset tiivistyvät yllä olevaan kuvaan. Tai oikeastaan tuossa poni on sentään vielä jollain tapaa hanskassa. Poni ei ole koskaan ollut niin hankala ajaa kuin tänään! Tuntui, ettei siihen tällä päävehkeellä saanut minkäänlaista kontrollia.

Ruusa otti hiukan kierroksia, kun tallitytöt tulivat maastosta ja kiersivät vielä muutaman kerran kentän ympäri kulkevan polun. Poni teki kaikkensa vapautuakseen ihmiskontrollista ja lopulta saikin riuhtaistua itsensä irti. (Luojan lykky, että olimme kentällä keskenämme.) Tarjosimme siis runsain mitoin vauhdikasta viihdettä tallin ruuhka-aikaan.

Taisi olla viimeinen kerta, kun Ruusalla ajetaan kuolaimettomilla. Varmaan tuo orbitless oli myös väärin asennettu, mutta se oli selvästi aivan liian pehmeä riehakkaalle teinille.

Tyytymättömät.
Lopuksi sentään päästiin jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, mutta nihkeää oli. Kuolaimilla poni oli viime ajossa sata kertaa parempi.

Ohjat tuntuivat melko liukkailta, mutta ihan kivoilta. Pitää varmaan seuraavan kerran käyttää jotain sellaisia hanskoja, joista pitävä materiaali ei ole kulunut pois.

Mentiin me tähänkin suuntaan.
Jotain tolkkua. Taustalla Ruusan oma kulkupeli.
P.S. Tallinvaihtosuunnitelmat ovat mutkistuneet, sillä en saa valitsemani paikan tallinpitäjää kiinni. Harmittaa, jos poni joutuu tämän takia olemaan taas yhden viikon tallissa, jossa se ei saa henkeä.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Toivo hupenee

Ruusan vaivojen hoito on vienyt viime aikoina melko runsaasti resursseja, sillä viime klinikkareissun saldona oli kolmen eri lääkkeen reseptit.

Pillerit (Histec) kahdesti päivässä on helppo toteuttaa. Toinen inhaloitavistakin lääkkeistä on pikkujuttu, kun se pitää antaa vain kerran päivässä. Mutta sitten on se lääkkeenpirulainen, jota pitää tumpsutella Ruusan rööreihin kahdesti päivässä.

Tähän pulmaan ei löytynyt muuta ratkaisua kuin se, että käyn tallilla aamuin illoin. Pysyn siis Ruusan tilanteesta kartalla tuskallisen hyvin. (Haaveeni Ruusan pikaisesta muutosta toiseen paikkaan ei ole vielä toteutunut.)

Kun eilen menin tallille iltavuoron jälkeen, tallin sisäilmaa olisi melkein voinut leikata veitsellä. Ja ponini seisoi karsinassa sieraimet levällään, kyljet pumpaten.

Minusta tuntuu kuin tallisopimuksen sijaan olisin allekirjoittanut ponin kuolemantuomion.

Miten saatoin tuoda Ruusan tällaiseen paikkaan? 

(Tarkoitushan oli saada poni pihattoon, mutta fiksu ihminen olisi ottanut huomioon sen, että sairastuessaan poni joutuisi olemaan tässä tallissa.)

Kaiken huipuksi tallissa oli eilen yksi poni kuumeessa. Tänään kyseinen poni oli taas aivan normaali, mutta silti pelottaa. Jos tähän päälle vielä iskee virus, viimeistään se voi olla Ruusan menoa. Etenkin, kun virusepidemia tallissa estäisi tallinvaihdon - eihän kukaan halua ottaa nurkkiinsa ponia tautitallista.

Jos kauhuskenaario jää toteutumatta, Ruusalla on hyvät mahdollisuudet päästä muuttamaan tulevana viikonloppuna. Olisi vain valittava kahden erilaisen paikan välillä.

Yritän kovasti pähkäillä, missä Ruusalla olisi parhaat mahdollisuudet säilyä hengissä. Luottamukseni omiin tallivalintakykyihini on kuitenkin kokenut sen verran pahan kolauksen, että olo on lähinnä lamaantunut.

Tällaista tänään..
Pientä valoa pääni sisäiseen pimeyteen toi tänään ponin asenne. Parin sadepäivän jälkeen pilkistellyt aurinko sai Ruusan sisäisen villivarsan pulpahtamaan pintaan sellaisella voimalla, että alkukäynneistä tuli alkupukkisarjoja.

Poni ei olisi millään malttanut pysyä nahoissaan siihen asti, että sain kentän portin suljetuksi takanamme.

Laukkailuenergiaa riitti kunnon hikeen asti.

Ehkä se vähän lohduttaa, että Ruusassa on kaikesta huolimatta vielä virtaa. Se ei ole vielä antanut periksi, vielä riittää elämänhalua.

Minulle on aina väitetty, että ponin on vaikea pukittaa pää ylhäällä.
Mutta riekkumisen jälkeen hengitys ei ottanut tasoittuakseen millään. Kävelytin ponia lopuksi sellaiset 10 minuuttia. Silti Ruusa vielä puoli tuntia myöhemminkin oli silminnähden hengästynyt.

Voin vain toivoa, ettei tämä runsaan kuukauden tallipaikkaharha-askel ole ehtinyt tehdä ponistani keuhkokroonikkoa.