"Todella mielenkiintoinen tapaus"

"Tämä on todella mielenkiintoinen tapaus."

Siinäpä lause, mitä poninomistaja mieluiten ei koskaan kuulisi eläinlääkärin suusta. Eläinlääkärin mielestä mielenkiintoinen on tapaus, joka on niin kinkkinen ja erikoinen, että siitä voisi vaikka kirjoittaa alan tiedejulkaisuun. Omistajan kielellä mielenkiintoinen tapaus tarkoittaa erityishoitoa, kalliita lääkityksiä, loputtomasti huolta ja ylipäätään sitä, että ponin tulevaisuus tiivistyy lausahdukseen "herran haltuun".

Ruusasta - tai sen hengitystieongelmista - lausahdusta todella mielenkiintoinen tapaus on nyt käyttänyt kaksi eri eläinlääkäriä.

Mielenkiintoisen Ruusan tapauksesta tekee ilmeisesti etupäässä kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että sen synnynnäinen hengitystieongelma on melko pahanlaatuinen ja toisekseen se, että R on ilmeisesti ensimmäinen welsh-poni, jolla tällaisesta vaivasta on raportoitu. Olen tietenkin hyvin otettu siitä, että juuri minun (ainoa) ponini on näin erityinen. (Huomaa sarkasmi.)

Syksyllä Ruusan keuhkospesialisti suhtautui ponin tulevaisuuteen melko valoisasti. Tänään hän arvioi, että Ruusa kestää tulevaisuudessa todennäköisesti vain kevyttä tai korkeintaan kohtalaista käyttöä. Tuskin mitään kisaponin elämää. Myöskään ponin astuttamista eläinlääkäri ei pitänyt hyvänä ajatuksena.

En hoksannut kysyä, miten iso operaatio olisi ponitamman sterilointi. Ruusalla kun sattuu olemaan sen verran voimakkaat kiimat (jotka alkoivat jo 1-vuotiskeväänä), että ilman sterilisaatiota se vielä joku päivä hankkiutuu omin päin tiineeksi. Puhumattakaan siitä, millaiset selkäjumit poni vielä kiimaköyristelyistään kehittää.

No, eläinlääkärin pitäisi pian soittaa kertoakseen trakealiman tutkimustulokset. Jos niissä on jotain hälyttävää, Ruusa joutunee taas kortisonikuurille.

Jo tältä reissulta tuli mukaan lääkettä. Koska Ruusa vaivansa vuoksi hengästyy rasituksessa tavallista ponia helpommin, se sai nyt oman "astmapiipun". Siis inhalaattorin, jolla suihkutetaan röörejä laajentavaa tököttiä Ruusan nenästä sisään ennen rasitusta. Kahdeksan suihkausta per kerta.

Inhalaattori ja astmalääke.

Inhalaattori oli kohtalaisen hintava, mutta peukut pystyyn. Ehkäpä vakuutusyhtiö suostuu sen vielä korvaamaan ennen kuin seuraavalla vakuutuskaudella sulkee korvattavista vaivoista pois kaikki hengitystieongelmat. Inhaloitava lääke sentään maksaa vain noin kympin kahtasataa suihkausta kohden.  

Ruusan erityisyys ilmeni klinikkareissulla myös toisessa kohtaa. Paitsi, ettei keuhkospesialisti ennen Ruusaa ollut kuullut tällaisesta viasta welsh-poneilla, tämä oli myös ensimmäinen kerta kun hän kuuli ponista, jolle nousee kuume aina sadepäivinä, ja vain sadepäivinä. Ja tämä on sentään maailmaa nähnyt tohtorismies.

Tohtorismies ei tähän hätään keksinyt syytä kuumeilulle. Ruusan veriarvotkin olivat sellaisella tasolla, että se voitiin rokottaa.

Minusta mielenkiintoisista tapauksista voisi mielellään saada vähintäänkin vaikka alennusta klinikkamaksuihin. Onhan eläinlääkärien paljon mukavampi tutkia tällaisia tapauksia kuin jotain tavisinfektioita. 

Nähdään taas, ortopedi

Ortopedi puolestaan pahoitteli heti alkuun, ettei röntgen toiminut. Tutkittuaan Ruusan jalat hän totesi, että ne olisi kyllä hyvä kuvata.

Yhteenvetoon jalkaekspertti kirjoitti tähän tapaan (korjasin kirjoitusvirheet, koska silmiin sattuu jos niitä jää tekstiin): "Lievää täyttyneisyyttä takapolvien FP-nivelissä ja kaikissa jaloissa vuohisnivelissä. Otj säären ja juuri polven alapuolella lievä ihonalaisturvotus, polven alapuolella ja sääriluun puolivälissä sisäpinnalla pari pientä parantumassa olevaa ruhjetta. Jänteissä, hankositeessä ei paksuuntumista, lämpöä tai puristusarkuutta."

Siinähän oli enemmän vikaa kuin olin itse huomannutkaan! Eläinlääkäri epäili, että takapolvien ongelma saattaa olla syynä muullekin turvotukselle. Ehkäpä Ruusa on saanut jonkun iskun? Hmh. Epätodennäköisempää olisi, että se ei olisi saanut osumaa, ottaen huomioon että sen itsetuhoinen käytös laumassa ei ole viime aikoina ainakaan lieventynyt. Teini kaivaa edelleen verta nenästään.

No, sentään on vielä mahdollista, että jalkojen nesteily johtuu ihan vaan reipastahtisesta kasvusta. Sinänsä tilanne näyttää jalkojen osalta lupaavalta, että ortopedikään ei huomannut liikkeessä epäpuhtautta.

Jos nyt oikein yrittää positiivisesti ajatella niin ainakin Ruusa on edelleen hyvä harjoitusvarsa. Jos koulutus menee totaalisen mönkään niin ainakaan en pilaa mitään potentiaalista tulevaisuuden kisatykkiä.

P.S. Vaikka keuhkospesialisti piti Ruusan tulevaisuudennäkymiä melko vaatimattomina, hän kuitenkin myös totesi "you never know" ja "never say never" (mikä sivumennen sanoen on omakin mottoni). On vain annettava ponille mahdollisuus. Kukaties se vielä yllättää meidät kaikki. Jos joku sen tekee niin minun Ruusani. Sehän menee vaikka läpi harmaan kiven jos niin on sattunut päättämään.

Pakko nauraa

Meinasi ruveta naurattamaan, kun klinikalta soitettiin. En siksi, että uutiset olisivat olleet erityisen iloisia, vaan siksi, että jonkinlainen ketutuksen maksimi ylittyi.

Uutiset klinikalta kertoivat, että röntgenlaite oli tänään mennyt kaput. Eli se niistä Rupsun kinttujen kuvailusta sitten. En myöskään onnistunut saamaan aikaa perjantaille, jolloin röntgen mahdollisesti saattaisi jo olla taas toiminnassa ja meikäläisellä edelleen lomaa.

Totta kai jotain tällaista tapahtuu. Siksi on pakko nauraa, kun ei muutakaan voi. Koska klinikkareissumme muka olisivat menneet aivan nappiin?

Ruusa klinikkareissulla kesällä 2012.

Tulee ihan mieleen viime syyskesä, kun Ruusa laihtui nopeassa tahdissa eläinsuojelutapauksen näköiseksi ja minulle tuli hätä saada eläinlääkäri kurkkaamaan ponin mahalaukkuun. Voisi ajatella, että tuollainen mahatähystys helposti hoituisi samalla kun keuhkojenkin. Paitsi tietysti jos klinikalta hajoaa mahaan asti yltävä skooppi vähän ennen Ruusan lääkäriaikaa. 

Jos huomenaamulla ei tule lisää puheluita niin suuntaamme kuitenkin huomenna klinikalle. En peruuttanut edes ortopedin aikaa. Katsokoot nyt jalkoja sen minkä silmällä ja kädellä näkee. Silleen perinteisesti. Mutta ne kuvat pitää sitten ottaa parempana hetkenä. Mitäs näistä, Viikkihän on ihan vieressä. Vain 2,5 tuntia suuntaansa.

Lähiklinikoitakin on, mutta niille en uskalla. Kaikkein lähin on kuuluisa, mutta ei positiivisessa mielessä. Toiseksi lähin on muuten hyvä, mutta sieltä moni koni palaa herpes-kausien ulkopuolellakin kotiin ylimääräisen tuliaisen kera. Ainahan klinikkakäynnillä on riski saada joku pöpö, mutta Viikissä sentään edes vähän yritetään ehkäistä tartuntoja.

Hulluutta ja hellyyttä

Tallinpitäjä on nyt pari iltaa kuurannut Ruusan jalkoja antiseptisellä sampoolla. Ihan kuten viime syksynä. Paitsi että siinä, missä jalkojen kastelu syksyllä oli ihan sama, nyt sama homma on elämää vaikeampi asia. Sellainen, joka saa teiniponin kokeilemaan kaikki kevätjuhlaliikkeensä välttyäkseen kastumiselta.

Eilisiltana Ruusa ei ollut antanut tarhasta kiinni ennen kuin tallinpitäjä oli karjaissut siihen malliin, että poni oli katsonut parhaaksi mennä nurkkaan häpeämään.

Minun luokseni Ruusa tuli tänään juoksujalkaa. Kuultuani tallinpitäjän koettelemuksista herranterttuni kanssa olin yllättynyt siitä, miten yhteistyöhaluinen poni minua seurasi karsinaan. Varsinkin naruriimun kanssa Ruusa oli (melkein) kuin mikäkin malliesimerkki.

Periaatteessahan ponin pitäisi pitää turpansa pääosin muualla kuin ihmisen iholla. Mutta miten muka raatsisi torua, kun poni asettaa nenänsä nenää vasten ja puhaltelee hellästi sieraimiin? Tänään se ei edes protestoinut suukottelua turvalle. Aina hetkittäin teinikin on mammanmussu.

Kyllä se kumminkin kasvaa

Sitä, miten paljon oma varsa kehittyy sen ihan pikkuvauvaiän jälkeen, ei tule aina huomatuksi. Tuntuu, ettei se kasva tai kehity mihinkään. Sitten taas yhtäkkiä havahtuu valokuvista, että pirulainen, tuokin kohta on levinnyt kummasti. Tänään ihmettelin karsinaa siivotessani ikkunasta, että Ruusan etujalkojen väliin on kehittynyt rako.

Vasemmalla juoksutusta 29.12.2012, oikealla juoksutus 20.4.2013. Ilman tällaisia vertailuja sitä ei oikein tajuakaan, miten paljon ponin ulkonäkö koko ajan muuttuu. Lihavuuskunto on molemmissa kuvissa samanmoinen.

Mutta tuleekohan siitä tarpeeksi suurta, sittenkään? Millainenkohan oli Ruusan emän kasvutahti? Oliko se yhtä rimpula 2-vuotiskeväänään, vaikka jo 3-vuotiaana oli iso? En tiedä. Mutta Ruusan isoveljen tunsin, kun se oli 0 - 2-vuotias.O kasvoi 140-senttiseksi ja aika lailla samannäköiseksi kuin emänsä.

Muistikuvissani O oli jo 2-vuotiaana hurjan iso ja komea poika. Oli pakko kaivaa vanhat albumit esiin. Sehän oli samanlainen pieni rimpula kuin Ruusakin!

O kuukautta vaille 2-vuotiaana huhtikuussa.

O toukokuussa 2-vuotiaana. Jotenkin tuo ilme on näillä niin samanlainen.

 

Poni sairastaa, osa n, ja suuri satulointi

Ponilla oli tänään kolme normaalia jalkaa. Ja yksi niin turvonnut jalka, että siitä ei tuntenut jänteitä ollenkaan. Ei tarvinnut kauan kopeloida, kun diagnoosi oli selvä: imusuonitulehdus. Viime syksynä Ruusan jalka turposi samalla tavalla voimakkaasti yhtäkkiä. Koska turvotus oli ihan kovaa, olin tietenkin välittömästi varma, että jalka on pysyvästi vammautunut.

No ei se ollut. Ihan perinteinen imppari oli iskenyt ponilapseen juuri, kun keuhkotaudista oli päästy. Rupeakin rupesi parin viikon turvottelun jälkeen pukkaamaan pintaan.

Jalkaa pestiin viikkokausia päivittäin (tai siis tallinpitäjä pesi, koska itsehän olen töissä ja asun parin tunnin matkan päässä arkisin). Turvotus lähti vasta, kun lumi ja jää peittivät mudan sataprosenttisesti.

Nyt siis olemme samassa tilanteessa. Äkillinen paksuuntuminen on osunut jälleen samaan jalkaan, oikeaan takajalkaan. (Mielenkiintoista sikäli, että myös Ruusan emän raajaston heikoin lenkki oli oikea takajalka. Sen oikeaa takajalkaa vaivasivat aivan eri ongelmat, mutta jalka on kumminkin sama. Sattumaa?)

Ruusa ulkoilee perinteisessä savitarhassa, mutta ei todellakaan seiso säärtä myöten mudassa. Poni on toki jatkuvasti mahaa myöten kurainen. Vauhtia veressä, nääs.

Joskus mietin, miten mahdottomasti sillä olisi energiaa, jos se olisi ihan terve. Sitten ajattelen, että ehkäpä en halua tietää. Epäilen myös, että poniltani puuttuu joku ruuvi päästä, koskapa se yrittää jatkuvasti ottaa turpiinsa isommiltaan.

Aivan kuin se tarkoituksellisesti ärsyttäisi lauman johtajatammaa, jolla on Ruusaan verrattuna paitsi aika paljon enemmän auktoriteettia niin myös noin kaksinkertainen määrä massaa. Tämä ei kuitenkaan Ruusaa tunnu häiritsevän. Se ei edes vaivaudu varmistamaan, onko sillä minkäänlaista mahdollisuutta paeta, kun johtajalla palaa käämi. Päinvastoin, ihan kuin Ruusa tahallaan hakeutuisi tarhan nurkan ja johtajatamman väliin.

"Itsesuojeluvaisto siltä puuttuu", tuhahti tallinpitäjä. Puuttuva ruuvi löytyi välittömästi. Miten saataisin se Ruusan päähän?

Lämpötila pienellä potilaalla sentään on keskiviikkoisen kuumetapauksen jälkeen pysytellyt normaaleissa lukemissa. Niin tänäänkin. Niinpä otimme jälleen uuden askeleen kohti Ruusan joskus mahdollisesti koittavaa uraa tä(h)tiratsuna.

Kyllä. Ruusa joutui elämänsä ensimmäistä kertaa satuloitavaksi. Satulana toimi äippäponille sopimaton mutta toistaiseksi myymättä jäänyt Bates Caprilli Cair -koulusatula. Sisällä sattui olemaan extrawide-kaari, joten ihan ei ponilapsi vielä täyttänyt satulaa sivusuunnassa... Malli saattaa kuitenkin mätsätä. Joskus tulevaisuudessa.

Mutta hei, jos 16-tuumainen satula näyttää nyt noinkin sopivalta niin ehkä minun ei tarvitsekaan ahtaa pebaani 15-tuumaiseen satulaan kuten olen pelännyt.

Uskomatonta mutta totta, rimpula seisoi koko satuloinnin ajan vapaana paikoillaan mallikelpoisesti aivan kuin joku tottelevaiseksi koulittu poni.

Itse asiassa kyllä ensin ikään kuin "säkitin" ponin satulaan ennen varsinaista koitosta. Ensin Ruusa sai nuuhkia satulaa (mutta ei nakertaa sitä, joku raja sentään). Sitten Ruusan piti paikallaan seisten sietää satulan kosketus kokolailla kaikkialla (kuraisiin jalkoihin en uudenveroista satulaa laittanut). Vielä ennen painon laskemista selkään pidin satulaa selän yläpuolella myödäten pysähtymisestä (alkuun Ruusa yritti vähän karkuun).

Kerran tai kaksi laitoin satulan selän päälle kunnes sitten köytin sen vyöllä. Olin odottanut samanlaista protestointia kuin silan mahavyön kanssa, mutta ilmeisesti pehmeä joustovyö tuntui miellyttävämmältä.

Hieno pieni poni! Ihan kivalta se nyt taas näyttääkin, säkä on kutakuinkin saavuttanut lautasen korkeuskisassa ja kylkiluut ovat saaneet vähän taas lihaa päälleen, kun väkirehu on palannut ponin ruokavalioon. 6 desilitralla varsarehua on yllättävän iso vaikutus. 
 
Iloa päivään toi myös aivan uusi ponivauva, josta tosin kokonaan unohdin ottaa kuvan! Jos varsan takajalat eivät olisi olleet vielä veressä, olisin luullut sitä viikon vanhaksi. Niin vahva se oli kaikin puolin. Kaunis, ja vielä tamma. Hieno päätös hienon vanhan tamman jalostusuralle, tuollainen kuopus.

Ei voi tuntea kuin sen, minkä itse on kesyttänyt

Jostain syystä otsikon lainaus kirjasta Pikku Prinssi on pyörinyt mielessäni monta päivää.

Luin Pikku Prinssin lapsena ja kun monta vuotta sitten löysin teoksen jostain alekorista, siihen oli tartuttava. Kirjahan on täynnä syvällisiä elämänviisauksia, lastenkirjaksi naamioituna.

"Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt", sanoo kirjan kettu prinssille. Kesyttäminen, kertoo kettu, on prosessi, jossa yksi sadastatuhannesta samanlaisesta yhdentekevästä pojasta tai ketusta tulee ainutlaatuinen, ainoa maailmassa.

Kuinka hyvin lause kuvaakaan ihmisen suhdetta hevoseen! Jostain syystä tämä ote kirjasta herkistää minut tänään. Miettimään suhdettani omaan poniini ja niihin muutamiin muihin poneihin ja hevosiin, joista on tullut erityisiä. Ennen kuin olin ne kesyttänyt - ja ne minut - ne olivat minulle vain hevosia muiden joukossa.

Pikkuvarsan tai muuten vaan aran hevosen kesyttäminen on konkreettista, sellaista kuin kettu Pikku Prinssille kuvailee: "Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi..."

Ruusan kanssa kesytimme toisiamme ihan sen alusta asti. Päivä päivältä lähestyimme toisiamme, kunnes varsan luota lähteminen tuntui minusta tuskalliselta ja se puolestaan jäi portille hörisemään perääni.

Ruusan emän kanssa ei kesyttämisessä ihan näin pitkälle päästy, mutta kyllä sekin minut tunsi ja hyväksyi omakseen. Minuthan tamma oli omakseen kesyttänyt jo 20 vuotta aikaisemmin.

Kauanko kesyttämisen vaikutus oikein kestää? Ikuisesti, luulen. Viime viikolla tapasin unessa pitkästä aikaa menneisyyteni hevosen, jota herättyäni tajusin edelleen kaipaavani.

"Istuudut ruohikkoon -- ja minä tarkastelen sinua."

Kun aloitin issikkaruuna F:n hoitamisen, sain sen laitumelta kiinni vain, jos minulla oli kädessäni litran mitta täynnä kauraa. Ratsailla ensimmäiset puoli vuotta meni siihen, että F juoksi minua pakoon ja minä yritin saada sitä rauhoittumaan.

Vähitellen en tarvinnut enää kauraa, leipäpala riitti. Sitten leipäpala taskussa. Kun ruunan viimeinen päivä koitti, ei tarvittu enää lahjuksia tai riimua. Se seurasi minua omasta halustaan. F oli kettuni.

Nelisen vuotta tallasimme samaa polkua. Eräänä lokakuisena sunnuntaina vuonna 2000 ruunan polku erkani omastani. Se jatkoi matkaansa paikkaan, jonne minä en voinut seurata. Kun kävimme jäähyväismaastossa, hiljaisen metsän valo oli satumainen. Tilanteen maagisuutta lisäsi talvi, joka ilmoitteli tulostaan pudottelemalla taivaalta hiljalleen suuria lumihiutaleita.
 
Sellaisia hevosia, oikeasti itse kesytettyjä, ei ihmiselle kaiketi suoda montakaan elämässä. Niiden kavionjälkiin sydämessä ei kuitenkaan pysty edes ajan hammas. Ne jäljet ovat ikuisia.

Ehkä mietin Pikku Prinssiä ja kesyttämistä siksi, että klinikkakäynnit pelottavat minua. Maalaan seinille piruja ja pelkään, että oman Ruusani polku erkanee minun polustani ja minulle jää vain tyhjyys.

"Tulet vastuulliseksi siitä, mitä olet kesyttänyt."

Kirotut vesipisarat - vai kirottu poni?

Tallinpitäjä soitteli. Oli eilispäivänä jättänyt Ruusan muiden ponien tapaan ilman loimea ulos, koska sää oli hyvä ja koska omistaja oli esittänyt vienon toiveen loimettomuusharjoituksista. Kaupassakäynnin aikana olikin alkanut tihuttaa vettä. Ruusan karvojen päät olivat päässeet kostumaan.

Ei kastunut ihoon asti, oli tallinpitäjä todennut käpälöityään ponin läpi. Kuitenkin varmuuden vuoksi oli ottanut ponin karsinaan ja kuivattanut fleecellä.

Tänä aamuna Ruusan ruumiinlämpö oli 39 astetta.

Vain Ruusalla oli kuumetta. Edes kaksiviikkoinen varsa ei ollut sadepisaroista ottanut nokkiinsa, puhumattakaan Ruusan koko talven loimitetuista tarhakavereista.

Enää ei ole tallinpitäjälläkään epäilystä siitä, etteikö olisi varsin tarpeellista matkustaa rimpulan kanssa taas klinikalle.

Jos poni nyt ylipäätään elää kesään saakka niin sen laidunjärjestelyt saattavat aiheuttaa yhden jos toisenkin harmaan hiuksen, yhden jos toisenkin ihmisen päähän... 

Ruusan laumatoverit olivat myös ilmeisesti kyllästyneet varsan tapaan merkkailla jokainen heinäkasa pissalla. Eivät olleet päästäneet kasoilleen. Ruusa oli suivaantunut tästä niin, ettei voinut syödä vaan oli tallannut omat heinänsä mutaan. Tallissa asuu teini.

Köh köh ja uusia varustepulmia

Köh. Köh, köh. Näin sanoi Ruusa, kun eilen harjailin sitä karsinassa. Vaikka köhäisyt yleensä (paitsi siis eilen) tulevat yhden sarjoissa, niitä on alkanut tallinpitäjän mukaan kuulua päivittäin ja eri tilanteissa.

Oikeastaan ainoa tilanne, jossa Ruusa ei juuri koskaan köhi, on tilanne, jolloin sen kaiken järjen mukaan olisi todennäköisintä availla hengitysteitään. Niin juuri, juostessaan ja riekkuessaan Ruusan ei ole vielä tämän vuoden puolella kuultu yskivän. Eikä siltä kyllä energiaakaan puutu, pikemminkin tarhakaverit arvostaisivat pientä energiatason laskua. (Eipä ihme, että löysin Ruusan kaulasta hampaanjäljen.)

Eihän tässä kuitenkaan muu auttanut kuin ottaa puhelin kauniiseen käteen ja soitella Viikkiin. Siellä olivat puhelinlangat pahasti solmussa. Minä pääsin vain keskukseen tai puhelinvastaajaan ja hevossairaalan päässä vastaanottovirkailija oli päästä järjestään, kun puhelimet pirisivät lakkaamatta mutta luurista ei kuulunut mitään.

Lopulta langat saatiin selvitettyä ja Ruusalle sovittua treffit tutun ja hyväksi todetun eläinlääkärin kanssa. Nyt tiedän, mitä teen vappuaattona.

Samalla reissulla kun tähystellään Ruusan keuhkoja, myös kuvataan ne jalat. Jalat, jotka tallinpitäjän ja omien havaintojeni mukaan ovat olleet aivan oikeanlaisessa kunnossa ruokinnan vähentämisen jälkeen - kunnes niissä taas eilen sattui käteen kovastikin pehmeitä kohtia.

Sen sijaan Ruusan kyljistä vähäinenkin pehmeys on hyvää vauhtia pakenemassa, joten ei se väkirehun syöttäminen ehkä kuitenkaan ihan turhaa olisi.

Mutta runsaan viikon päästä sitten nähdään, onko jalkojen turvottelussa kyse jostain yhtä selittämättömästä kuin siinä, että erään tutun kasvatti satunnaisesti kuumeili kolme ensimmäistä vuottaan ja lopetti sitten. Vai onko Ruusan seuraava osoite kenties pakasteosasto.

Eilen kumminkin sovittelin Ruusalle Hevosmessuilta mukaan tarttuneita uusia varusteita. Sekki oli oikean kokoinen, jes! Ei siis mitään ongelmaa. Vai?

Kuvavisa: mitä puuttuu? (Hyvin muuten myös näkee, että matka sä'ästä pepun päälle on nousujohteinen.)

Juuri niin, Ruusan halpissilasta puuttuu siis kiinnitystappi sekille. Ei tullut mieleenkään tarkistaa tätä etukäteen! Jos jopa valjakkovaljaissa on sekkitappi (tai mikä ikinä hieno ravitermi sille oikeasti olisikaan) niin miksei tällaisissa ravityyppisissä rintavaljaissakin. Mutta ehkäpä sellaisen asentaminen samassa yhteydessä ohjarenkaiden kanssa olisi ollut liian kallista, vaativaa tai jotain sensuuntaista.

Messuilta heräteostoksena mukaan tarttuneet omppukuolaimet puolestaan päätyivät eilen Ruusan suuhun. Poni ei erityisemmin arvostanut. Kuolaimet olivat myös "vähän" reilua kokoa, joten ehkäpä eivät ainakaan ihan heti päädy varsinaiseen käyttöön. (Koon yliarvoimista voin puolustella sillä, että tämä oli ensimmäinen kuolain, jonka olen koskaan ostanut omalle ponille. En edes tiedä, mitä kokoa olivat Ruusan emän kuolaimet.)

"Mami auta, ota pois!"

Ruusa otti kuolaimet ihan hienosti suuhunsa.

Kokeilin ensin ilman suitsia niin, että tarjosin vaan kuolaimia Ruusan nenän alle. Ensin "myötäsin" eli vein kuolaimen pois, kun Ruusa kääntyi katsomaan kuolainta, sitten kosketuksesta ja niin edespäin, kunnes poni otti kuolaimen suuhunsa. Tämän jälkeen viritin suitset kuolaimiin ja suitset ponin päähän.

En kyllä ihan niin pitkälle tätä asiaa ole ajatellut, että mitä sitten jos poni ei lakkaakaan aukomasta suutaan ja irvistelemästä kuolaimen kanssa. Yritin kumminkin varmuuden vuoksi odottaa kuolainten poisoton kanssa sellaiseen hetkeen, että suu oli rauhassa.

Uusi rakkaus - naruriimu

Ponin omistaminenhan on kuin joulu harva se päivä. Paitsi, että joutuu itse maksamaan kulut. Perjantaina hain jälleen uuden paketin postista. Ja kuten parhaat joululahjat, tämäkin oli juuri sitä, mitä olin tilannut. Paketti myös saapui luokseni juuri siinä ajassa kuin Scanarab-nettikauppa lupasikin.

Naruriimu ja siihen sopiva naru. Narukin oli valmiiksi solmittu, ihan kuin lähettäjä olisi tiennyt että vastaanottaja ei kuitenkaan osaa solmia sitä oikein. Väri: turkoosi. (Olipa hyvä, etten saanut ostettua Vepsältä Hevosmessuilta, hänellä oli vain mustia riimuja eikä narujakaan ollut näin herkullisissa väreissä.) Halvalla ei saa hyvää -sanonta pätee naruriimuihinkin. Ruusan uudet vermeet maksoivat postikuluineen rapiat 80 euroa.

Ruusassa voi olla monta vikaa, mutta pää sillä on aina ollut nätti kuin karkki.
Ja turkoosi pukee tummanpunaruunikkoa. Ainakin minusta, mutta tämä onkin lempivärini.

Turkoosi naru on 6,5 metriä pitkä. Ei 8 metriä kuten Sari sanoi omiensa olevan, mutta kyllä minä tämänkin mitan kanssa mahdun ihan kivasti sotkeutumaan.

On huomautettava, että tämä naruriimu on sitten sellainen kunnollinen. Kunnollisella tarkoitetaan jäykkää ja kovaa, ei sellaista löllöä löpsötintä, jollaisen saa esimerkiksi Hööksistä ostaa 5,50 eurolla. Ja narulla pitää olla painoa. Nämä siksi, että maasta käsin annetut avut tuntuisivat ponista joltain.

Koska vakiokuvaajammekin jostain hämmästyttävästä syystä päätti tänään suostua mukaan tallille, päätin, että otetaan kivat poseerauskuvat uusien vermeiden kanssa. (On huomioitavaa, että kuvaajan saaminen mukaan on aina ison kiitoksen arvoinen asia, sillä hän ei oikeastaan pidä kuvaamisesta. Ja vielä vähemmän hän pitää poneista.)

"Mikä tämä tällainen tupsu oikein on?"
Kuten kuvasta näkyy, ponitädin keväteleganssi on samaa luokkaa talvipukeutumisen kanssa.

Tänään sattui olemaan paitsi ihanan aurinkoinen, myös varsin tuulinen päivä. Kenties tästä syystä Ruusalla oli mennyt pahan kerran kevättä rintaan.

Fiuu...

"Etkö tajua, että olen villiponi eikä minua komennella!"

Miksei kukaan aiemmin kertonut minulle, että tuollainen kunnon naruriimu on oikeasti toimiva väline riekkuvan eläimen hallintaan? (Opettajamme Sari kyllä jossain vaiheessa alkuvuotta mainitsi, että sellainen olisi hyvä hankinta.)

Jos olisin hankkinut naruriimun jo kauan sitten, olisin ehkä välttynyt esim. viimetalviselta polun auraamiselta mahallani, kun Ruusa kyllästyi talutusharjoituksiin (käytössä oli silloin tavallinen riimu ja liina). Mieluiten olisin kokenut naruriimuherätyksen jo siinä vaiheessa, kun poni ensimmäistä kertaa oivalsi olevansa minua vahvempi. Silloin, kun se maitovarsana huomasi, että irti pääsee kun vain tarpeeksi kovasti vetää.
 
Mutta naruriimun ja pitkän narun kanssa on rimpulan turha rimpuilla. Ja käytännössä ponin hallintaan ei näin tarvitse juurikaan edes voimaa.

Rupesi ihan naurattamaan varsan kekkulointi, kun ei tarvinnut pelätä, että se pääsee irti. Sain pidettyä oman mielentilani tyynenä ja aika hyvin muistin myös huolehtia siitä, että poni väistää minua eikä päinvastoin.

Tämä, rakas naruriimuni, taitaa olla pitkän ystävyyden alku.
 

Suunta, johon Ruusa aina haluaa juosta. Luin Hevosenomistaja-lehdestä, että hevosen harja kääntyy sille puolelle, jonka suuntaan hevonen on vino. Väitteessä taitaa olla vinha perä. 

Tokihan ponin oli sitten myös poseerattava, mutta loisto-otokset valitettavasti loistivat kameran muistikortilla lähinnä poissaolollaan. 

Ruusaa ei oikein huvittanut. Ja tuuli puhalsi tähän suuntaan mutaista häntää inhottavasti ponirukan takakintuille niin, että sitä piti lopulta kiukkuisesti potkia tiehensä. Vaikka talvitakki on lähtenyt tänä keväänä huomattavasti paremmin kuin viimeksi, aika nuhjuinen on tuo alusasu. Toivotaan, että Ruusa rotevoituu viimeistään kesälaitumella.

Taluttaessani ponia takaisin talliin puuskaisessa puhurissa koin myös valaistuksen. Äkkiä ymmärsin kirkkaasti, miksi esim. Sari niin tiukasti toistelee käskyä opettaa varsa alusta asti kunnioittamaan ihmisen omaa tilaa. Ruusa nimittäin käveli löysässä narussa takanani - kunnes säikähti tuulen tarttumista johonkin paperinkulmaan ja rynnisti suoraan päin selkääni. Onneksi sen verran vähäisellä voimalla, että en kaatunut eikä juuri sattunutkaan, mutta eipä tuo nyt varsinaisesti kivaltakaan tuntunut.

Jouduimme aika monta kertaa neuvottelemaan siitä, onko ponin todellakin pakko pysyä taluttajan takana vai olisiko kuitenkin mahdollista rynnistää pelottavan kohdan ohi ihan omia aikojaan. Lopulta Ruusa pöristeli pelottavaa paperinnurkkaa kosketusetäisyydeltä ja sai todeta, ettei kuollutkaan, vaikka paperi lävähti nenäänkin monta kertaa. (Tässäpä esimerkki siitä, että welsh-poni, etenkään B-welsh, ei todellakaan välttämättä ole mikään silmänpyörittelijä.)

Lukuun ottamatta ponia niskassani minulla oli sen verran hauskaa, että melkein jätin huomiotta, kuinka paljon Ruusa spurttaillessaan hengästyi ja kuinka pitkään se puuskutti. Karsinassa kerran köhäisikin. Lämpöä sillä ei ollut, sen tietenkin varmistin ennen ulos lähtöä. 

Jaloissakaan ei ollut sanomista, ei edes lämpöä, vaikka epäilemättä niihin oli tarhassa paistanut koko päivän aurinko. Toisaalta Ruusa on nyt käsittääkseni ollut vajaan viikon verran ilman väkirehuja, joten ehkäpä turvottelun taustalla on sittenkin ollut yliruokinta. Tosin ruokinnalla kuitenkaan tuskin pystyy selittämään Ruusan ruumiinlämmön viimeaikaista poukkoilua.

Blogikateus, tuo kavala sairaus

Jos ihminen pitää blogeja maailman turhimpana hömpötyksenä, mutta on pahassa internet-koukussa, mikä on todennäköisyys jäädä koukkuun ajan mittaan myös blogeihin? Ilmeisesti melko iso. Ei olisi kannattanut lähteä seikkailemaan blogistanissa ollenkaan.

Ihan rittävästi olisi mennyt vapaa-aikaa senkin miettimiseen, mitä hauskaa keksisi Facebook-statukseen kirjoittaa (varsin ankarasta miettimisestä huolimatta hauskoja statuksia ei ole syntynyt).

Minulle oli ihan uusi asia, että on olemassa myös hyviä blogeja. Blogeja, joiden kirjoittajat saavat vihreäksi kateudesta. Eppistä, että joku osaa kirjoittaa noin nokkelasti. Miksen minä keksinyt tuota? Miksen osaa yhtä hyvin?

Kavala sairaus tuo blogikateus.

Mutta vielä enemmän kuin kadehdin hyviä kirjoittajia, kadehdin heidän omistamiaan hienoja hevosia.

Aina kun luen jostain ah-niin-mahtavasta ja taitavasta (puhumattakaan terveestä) hevosesta tai ponista, alkaa pistää johonkin sellaiseen koloon, missä ihminen ei pistoa haluaisi koskaan tuntea. Puhumattakaan siitä, miten kieriskelen kateuden kourissa, kun näen upeita valokuvia näistä komistuksista.

Tahdon ne kaikki. Tahdon muhkean mutta majesteettisen valkoisen liehuharjan. (Kimosyöpä on toki ikävä sairaus, mutta olisihan sitä heppaa kiva katsella ennen kuin se kupsahtaisi.) Haluan mustan ja kiiltävän orhin, jolla on täydellisen kaareva kaula. Tahdon ison ponin, joka tanssii allani kauniina ja notkeana kuin balleriina. Miksei minulla ole sellaista hevosta? Miksi minulla on takkuinen ruipelo varsa, josta tuskin tulee minulle tarpeeksi isoa ja joka tuskin edes elää ratsastusikään saakka? (Ja miksen minä osaa ratsastaa?)

Eppistä.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan poni, että alan kadehtia ja miettiä, olisiko pitänyt kuitenkin hankkia tuollainen. Minulla oli mahdollisuus valita B-welshin ja part-bredin välillä, kun pohdin Ruusalle isää. Part-bred ei kiinnostanut pätkän vertaa. Nyt mietin, että sellaisen kanssa ei olisi tarvinnut ehkä koko ajan murehtia, kasvaako siitä tarpeeksi iso. Ja luen kadehtien wpb-blogeja.

Loppujen lopuksi pieni pörröinen rimpulani on kuitenkin niin mahdottoman rakas, että tuskinpa raatsisin sitä vaihtaa pois vaikka saisin tilalle upean andalusialaisen. (Jos se olisi valkoinen ja terve tamma, voisin joutua miettimään kahdesti.)

Mystinen lämpöily

Nyt kun Ruusa oli lauantain sadepäivänä hiukan lämpöillyt, se on ulkoillut fullneck-kesäsadeloimi niskassaan ja siellä alla vielä villaloimi. Molemmat toki jo vähän kinnaavat sieltä sun täältä, mutta ainakin yritämme pitää ponilapsen kuivana ja lämpimänä.

Tallinpitäjä on tunnollisesti mittaillut Ruusan lämpöä aamuin illoin. Pari päivää sitten sain viestin, että lämpö on muuten ollut normaali, mutta sadepäivän iltana jälleen siellä 38,5 asteessa.

Näillä maallikkoaivoilla ei mitenkään voi käsittää, mikä tauti voi aiheuttaa lämpöilyä vain sadepäivinä. Etenkin, kun ponilla ei voi olla kylmä. Niin sokerista tehty lapsonen kuin minulla onkin, en voi millään uskoa turkillisen eläimen palelevan plussakelissä villa- ja sadetakki yllään. Pikemminkin ollaan reilusti siellä yliloimituksen puolella. Ja jos taas se lämpöilisi, koska sillä on liian kuuma, luulisi että lämpöä olisi enemmän poutapäivinä.

Sunnuntaina käydessäni poni oli normaalilämpöinen, mutta jaloissa oli nestettä ihan illallakin eli liike ei ollut nesteitä tällä kertaa sulattanut. 

Olen jo menettänyt toivoni siitä, että minulla voisi joskus olla terve poni. Tai ylipäätään mikään eläin. (Kääpiösiili voisi olla kiva, näin sellaisen telkkarissa, mutta toisaalta niin eksoottinen lemmikki kuolisi minulla varmasti käsiin ennen kuin ehtisin edes keksiä sille nimen.)

No, odottelemme verikokeiden tuloksia. Ainakin eläinlääkärin piti olla tulossa tällä viikolla. En kyllä ole aivan varma, mitä tallinpitäjän viestissä tarkalleen ottaen luki, koskapa olen itse tiistaista lähtien nukkunut noin 20 tuntia vuorokaudessa ja ne valveillaolon tunnit olen maannut telkkarin ääressä räkäisessä puolihorroksessa. Kyllä, sain sitten sen flunssan. Huomenna pitäisi jo periaatteessa mennä töihin, mutta olo ei ole vielä ihan täystehoinen.

Lisää huolta

No niin, ei olisi pitänyt kehuskella sillä, etten ole saanut mitään kiertotauteja. Kurkku on nimittäin jokseenkin karhea ja olikin tosi hauskaa raahata tihkusateessa heinäpusseja tallille. Vaan ei auta, poni tarvitsee murkinansa.

Ponin kinttujen tilassa ei ole tapahtunut muutosta, mikä on saanut tallinpitäjänkin vähän huolestuneeksi. Melkoinen maanantaikappale tämä meidän Ruusa.

Tänään poni oli jo ennättänyt olla pääosan päivästä pihalla, kun tulin, Kintut olivat kuivat ja viileät. Vain tähänkin asti ongelmallisimmassa jalassa, oikeassa takajalassa, saattoi hysteerikon mielikuvituksella havaita jäänteen nesteestä.

Ponihan on ollut viime aikoina varsin yhteistyöhaluinen, jopa rauhallinen. Olen toki tulkinnut tämän omaksi ansiokseni, koulutus on selvästi tuottanut tulosta. Mutta tänään ponilapsella sitten olikin lämpöä. 38,3 astetta. Normaalisti lämpö pysyttelee 38:n alapuolella.

Virusteoria alkaa siis kuulostaa entistä todennäköisemmältä. Poni on myös köhähdellyt satunnaisesti. (Eli tod.näk. joudun sen jälleen kiikuttamaan Viikkiin, jos tilanne ei dramaattisesti muutu lähiviikkoina.)

Tämähän alkaa vaikuttaa jo melkein viime kevään toisinnolta! Paitsi että mitään räkätautia Ruusa ei ole tänä talvena sairastanut. Nytkin sen nenä oli aivan pussailukelpoisessa kunnossa.

Ota näistä sitten selkoa. Eipä paljon voi muuta sanoa kuin että seuraillaan tilannetta.

P.S. Nyt kun ottoäidin paluu sai Ruusan taas muistamaan, että joskus se on saanut tissiä, se on ruvennut kyselemään maitoa myös toiselta tarhakaveriltaan. Tarhakaveri kun sai kevään ensimmäisen vahvan kiimansa ja päästi Ruusan ihan iholle niin eiköhän poninuori ollut taas testaamassa, josko tästä jalkovälistä saisi valkeaa herkkua. Ei saanut, tämä maitobaari oli ehtinyt jo sulkeutua ja kokeilija sai äkkilähdöt.

Mystinen muutos

Ollako iloinen vai huolissaan, sen kun tietäisi. Eilinen ratsastus vakioratsullani, herra S:llä, oli hyvin erikoinen kokemus.

Alussa papparainen liikkui kuin se olisi epähuomiossa nielaissut ratakiskon. Teki mieli tirauttaa itkut silkasta epätoivosta. Välikäyntien aikana ehdin miettiä, että tällaisessa tilanteessa ikäponilla (herra S:hän on 20 v) olisi viisasta ottaa kunnon pätkä reipasta laukkaa. Harmi vaan, että en osaa.

Kun keräilin ohjat ja aloin ravata ympyrällä, herra S ihan yllättäen tarjosi - laukkaa. Toki sellaista varsin hienostunutta hirvilaukkaa kuin alkeiskurssien ensimmäisillä laukkakerroilla yleensä nähdään. Hyvin jännää.

Vahingossa laukannosto onnistui, mutta entäpä tarkoituksella? Naps, sieltähän se tuli ihan kuin olisi ollut joku jotain osaava selässä. Laukkojen jälkeen ravikin alkoi pyöristyä ja ratakisko pehmetä rautalangaksi.

Suuntaa vaihtaessa poni puksutti ravia niin tohkeissaan, että oli saanut painoakin jo siirrettyä ihan kivasti takajaloille. Ajattelin laukkaa - ja samantien vaihtui askellaji. Eikä poni edes levinnyt mihinkään suuntaan, vaan pysyi laukassakin komeassa paketissa.

Mitä ihmettä juuri tapahtui? Ja ennen kaikkea, miksei kukaan ollut näkemässä ja ikuistamassa tätä hämmästyttävää hetkeä, jona näytimme ponin kanssa oikealta ratsukolta?

Kuitenkin epätavallinen käytös on kokemukseni mukaan yleensä oire siitä, että jotain on vialla. Loppuraveissa tunnustelin, tuntuiko poni epäpuhtaalta. Ei tuntunut. Katsotaan, mitä seuraava kerta tuo tullessaan.

Keksin tälle outoudelle kyllä toisenkin selityksen. Nimittäin viikko sitten hieroja runnoi lihakseni auki ja olen myös ottanut viikko-ohjelmaani joogan (ymmärrän varsin hyvin, miksi jotkut ovat jääneet siihen vakavasti koukkuun). Äkkiseltään letkeytynyt lantioni kaiketi elää nyt ihan omaa elämäänsä. Onko laukannosto-ongelmieni syy koko ajan ollutkin lonkan kireys? Kun lisätään pakettiin vielä roppakaupalla yliyrittämistä, epäonnistuminen on taattu.

Eilen ratsastin kaupan päälle vielä neiti S:nkin. Siinä ei tapahtunut mitään, mitä ei tähän asti olisi jo nähty. Mutta mitä kertookaan se, että tänään vatsalihakset tuntevat jotain tehneensä, mutta hartiaseudun jumit ovat normaalia taustakipua? Jotain edistystä kohti tavoitetta rennot hartiat ponin selässä?

Kuume nousee

Ei hätää, kuumetta ei (ainakaan tietääkseni) ole ponilla. Ja blogitähtien kädellisessäkään päässä kuume ei ole fyysistä.

Tämä kuume on Facebook-statusten perusteella hyvin yleinen kevään riesa ponitätien keskuudessa. Se iskee ponitätiin keväällä samalla todennäköisyydellä kuin influenssa-aalto kaataa suomalaisia petiin helmikuussa.

Varsakuume. Viime keväänä olin jo valmistaunut siihen, että tässä vaiheessa kevättä jo tunnustelisin mustakarvaista mahaa ja arvuuttelisin, miten pitkään menee vielä ennen kuin seuraava kasvattini kirmailee maailmassa. Mutta eipä ollut vanhasta tammasta enää edes eläjäksi, saati uusien pienten ihmeiden synnyttäjäksi.

Musta maha ilta-auringossa. Sisällä Ruusa.

Nyt ei ole tammaakaan, mutta silti yhtä varmasti kuin päivät pitenevät, puhkeaa varsakuumekin. Mitä jos liisaisi ihanan tamman ja veisi sen orille? Mielessä on sopiva tamma ja varsinkin sopiva ori.

Onhan hienoa seurata tamman vatsan kasvua. Arvuutella tulokkaan sukupuolta erilaisista ennusmerkeistä. Kumpaan suuntaan kallistuu maha? Potkiiko se villisti kuin tammavarsa?

Puhumattakaan siitä ihanuudesta, mitä ihan uusi pieni poni on. Ei ole ihmettä suurempaa. Kaikki on varsalle uutta ja hämmästyttävää. Omistajatäti puolestaan ei lakkaa hämmästelemästä, miten varsa kasvaa ja kehittyy aivan silmissä. Tahdon!

Ei ihmettä suurempaa. Ruusa muutaman tunnin ikäisenä.

Mutta ei, huutaa järjen ääni.

Kunhan nyt saisi tuon esikoisen kasvatettua edes jonkinlaiseksi ratsuksi asti. Siinä on haastetta kerrakseen. Tuplamäärä poneja tarkoittaa tuplamäärä huolta ja murhetta, rahanmenosta nyt puhumattakaan.

Tänään sain eläinlääkärin langanpäähän. Oikein sellaisen, jota jopa nettikeskusteluissa on kehuttu jalkajutuissa päteväksi mieheksi. Miehiseen tapaan gurulääkäri naureskeli tädin huolille ponin jalkojen nesteilystä. Ehkä jotain virusta. Tai sitten ihan normaali kasvuvaihe. "Jos nyt menetät yöunesi tämän takia niin tuo se kuvattavaksi", lisäsi lääkäri.

No en minä sentään yöuniani ole menettänyt, tämän takia. Ne menivät jo viime keväänä. Nyttemmin on lääkitys saatu sillä tavalla kohdilleen, että ihan pikkuiset nestepatit varsan jaloissa eivät tainnutusta pilaa.

Jalkatilannetta kumminkin nyt seurataan ja varmuuden vuoksi väkirehuannos ainakin puolitetaan, ellei jopa kokonaan poisteta jos ei nesteily lakkaa. Päivällä neste sulaa kyllä lähes olemattomiin, mutta ilmeisesti yön aikana sitten kerääntyy vuohisen yläpuolelle. Pihattoponi?

Maailman paras varaäiti

Joskus sitä kuulee sanottavan jotain niin tyhmää kuin että hevosilla ei ole tunteita tai että ne ovat hyvin yksinkertaisia otuksia. Pelkkää behaviorismin ruumiillistumaa koko elukka.

Kuinka pieleen tuo arvio meneekään!

Vaikka juuri nyt olen vähän huolissani pienestä lapsiponistani, olen myös iloinen sen puolesta. Nimittäin juuri nyt Ruusa on kenties maailman onnellisin poni. Sen ottoäiti palasi viime viikolla kotiin oltuaan sitä ennen muualla ylläpidossa syksystä lähtien.

Ruusa-rukkahan jouduttiin vieroittamaan huonoimmalla mahdollisella tavalla eli varsa emän alta koppiin ja uuteen paikkaan. Tämä vieroitustapa rikkoi jotain Ruusan sielussa epäilemättä pysyvästi. (En usko, että pystyn ikinä antamaan tätä itselleni anteeksi. Omistajan tehtävä on pitää omansa puolia, ja minä en silloin pitänyt.)

Noin vuoden ikään saakka Ruusa kurkkasi jokaisen tapaamansa ponin mahan alle, josko sieltä saisi maitoa. Mainitun laumatoverin jo vieroitettu lapsi oli jo (vieroitettuna) matkannut uuteen kotiin ja seuraava tulokas karannut kohdusta ennen aikojaan. Niinpä tällä mammalla oli sielussaan varsanmentävä aukko.

Kun muut tammat alkoivat pukata ulos uusia poneja ja varsaton tamma tuli kiimaan, sen varsankaipuu kävi ylivoimaiseksi. Käsillä oli kuitenkin ratkaisu. Tamma päätti adoptoida Ruusan, johon se jo muutamassa yhteisessä kuukaudessa oli muutenkin ehtinyt tykästyä. Ruusa oli haltioissaan uuden maitobaarin avautumisesta.

Sittemmin Ruusa on unohtanut tissin etsimisen - tai niin luulin. Kunnes varaäiti palasi. Nyt Ruusan on jälleen pakko joka aamu tarkistaa, josko tissille olisi saumaa. Mutta maito on jo varattu seuraavalle, enemmän tarvitsevalle. Maitoa tai ei, Ruusa on selvästi onnellinen saatuaan takaisin yhden rakkaimmista laumatovereistaan ikinä.

Ei taida ponien sielunelämä niin kauheasti ihmisestä taida erota. Ystävä on aina ystävä, vaikka välillä yhteys katkeaisi. Joskus luin jutun, jossa väitettiin hevosen muodostavan läheisen ystävyyssuhteen koko elämänsä aikana vain kolmen hevosen kanssa. Ruusalla on ollut jo, jos biologista äitiä ei lasketa, kaksi sydänystävää.

Herpes on pikkuflunssa ja muita hevosmessujen jälkikirjoituksia

Toisin kuin aiemmista teksteistäni voisi päätellä, näin ja koin Tampereen hevosmessuilla aika paljon muutakin kuin pari klinikkaa ja näytöstä.

Otsikon mukaisesti mieleen jäi muun muassa eläinlääkäri Timo Talvion puheenvuoro ajankohtaisesta aiheesta. Otsikossahan tuo puheenvuoron ydin onkin tiivistettynä. Timo Talvion mukaan mahdollinen herpestartunta ei ole sen kummempaa kuin että lapsi saisi päiväkodista lenssun. Ei ole siis kyse mistään hengenvaarallisesta.

Sikäli mielenkiintoinen kannanotto, että tässä parin viime viikon aikana on raportoitu ainakin parin hevosen kuolemasta hermostoherpeksen kaltaisten oireiden vuoksi.

Talvio sivuutti puheenvuorossaan varsin tyylikkäästi koko kohun ytimen. Ikään kuin taudin leviämisestä huolestuneet repisivät parhaillaan pelihousujaan jonkun pikku räkätaudin vuoksi. Tämähän ei ole lainkaan totta. Se, mikä taudissa pelottaa, ovat nimenomaan hermosto-oireet. Räkätautiherpestä varmaan onkin liikkeellä vuosittain. Tätä nyt kiertävää virusta ei.

No, olihan siitä virustaudin pelkäämättömyydestä se ilo, että yleisön ei tarvinnut katsella Anna-Julia "Juuli" Kontion ja kumppanien kisailua pelkästään gatorilla (joku mönkijän ja traktorin välimuoto se oli), vaan tarjolla oli myös kaviollisia viihdyttäjiä.

Alkuun verrytellään ravissa.

Tämä tätihän ei oikein ymmärrä esteiden päälle. En ole ainakaan kuuteen vuoteen ylittänyt hevosen selässä mitään, mitä voisi varsinaisesti esteeksi mainostaa. Silti Juulin estekisojen verryttelydemo oli minusta varsin mielenkiintoinen, jopa antoisa. Koska jonakin päivänä saatan yllättäen löytää itseni hyppäävän hevosen selästä tai jopa jostain perähikiän harjoitushyppykisoista niin kirjoitanpa nyt vallan ylös sen, mitä Juulin kertomasta jäi mieleen.

Alkukäyntien jälkeen Kontio ratsasti ravia ja sitten laukkaa. Idea molemmissa askellajeissa oli sama: ensin ratsastetaan reippaasti eteen kussakin askellajissa ja hevosen vähän verryttyä aletaan koota hevosta. Ja kokoaminen ei tarkoita sitä, että hevonen lyhennetään ohjasta vetämällä, vaan myös pohkeen pitää olla mukana hommissa. Jos hevonen laahustaa radalla pitkänä ja etupainoisena, ollaan viimeistään isoilla esteillä ongelmissa.

Sitten pieni pysty.

Kun hevonen on hyvä sileällä, Juuli ottaa pari hyppyä pienelle pystylle. (Joka tosin katsomosta käsin näytti noin kaksi metriä korkealta, mutta saattoihan tämä kulma vääristääkin.) Sen jälkeen hän antaa hevosen hengähtää pitkin ohjin. Pian Juuli suuntaa jälleen esteelle, nyt okserille. Sekin on alkuun "pieni". Muutaman hypyn aikana okseria korotetaan vähitellen kisakorkeuteen. Kun okseri on mennyt hyvin, otetaan vielä loppuun hyvä hyppy pystyltä.

Pystyn jälkeen okseri.

Viimeinen verryttelyhyppy kannattaa ottaa aika lähellä lähtöaikaa.

Kaiken kaikkiaan hevosmessuista jäi positiivinen kuva. Eiköhän sitä ensi vuonna oteta uusiksi, jos ei elämä vie yllättäviin ilmansuuntiin.

Iloa ja huolta, niistä on poninomistajuus tehty

En malttanut tämänaamuisella pikavisiitilläni tallille olla testaamatta vähän vinkkejä, joita Kari Vepsä eilisessä esiintymisessään hevosmessuilla auliisti jakeli.

Raukean rauhallisesta ponista siitä löytyi magic brushilla monia ylähuulta mukavasti venyttäviä rapsuttelukohtia.

Kokeiltiin niitä pään liikuttelutreenejä: alas ja sivuille kevyellä paineella riimuun. Kyllähän Ruusa nyt sormia seuraa, kun saa kääntää päätään ihmistä kohti! Kieltämättä sen turvalla myös on taipumus ohimennen tutkia, olisiko taskussa leipiä. Sentään se malttoi silti pitäytyä huulten luvattomasta käytöstä.

Ja alaspäin pää valui aivan yllättävän kevyesti! Jopa ilman riimua onnistui samankaltainen haliminen kuin mitä Kari Vepsä messuilla esitteli. Okei, ehkä "temppu" ei omassa karsinassa tutun emännän kanssa ole ihan yhtä vaativa kuin tuhatpäisen yleisön edessä puolituntemattoman häiskän kanssa. Mutta hei, baby steps, kuten englanniksi sanotaan.

Joskus sitä saa ihan iloisestikin yllättyä ponin käytöksestä. Mutta toki sitten jouduimme vähän neuvottelemaan loimen päälle pukemisesta. Lähinnä ongelma on emännän ja ponin erimielisyys loimen pukemisen tyylistä.

Sillä välin, kun emäntä vasta mittailee vaatekappaletta käsissään ja miettii, miten päin se lapasuojus taas tulikaan, Ruusa pyrkii jo siitä sisään. Vauhdilla. Sama homma itse loimen kanssa. Ruusa tykkäisi työntää päänsä kaula-aukosta sellaisella tarmolla, että samalla tuuppaa tädin ryntäillään melkein kumoon. Ei näin.

Siispä poni on joutunut joka loimenpukemiskerralla harjoittelemaan myös peruuttamista käskystä. Nyt kyllä tuli mieleen, että ehkä oppiminen olisi nopeampaa, jos sen loimen ottaisi aina pois, kunnes ponin pukeutumistyyli noudattaa etikettiä. Sentään tänään remmien kiinnittäminen sujui aivan mallikkaasti, Ruusa pääosin seisoi aivan kuin jäätyneenä paikalleen.

Osteokondroosi ja muita pelkoja

Mutta, kuten nopeaälyisimmät lukijat jo otsikon perusteella osasivat päätellä, elämä ei pelkästään hymyile ponivarsan omistajalle. Nimittäin Ruusan jaloissa on nestettä. Jokaisessa, vuohisen yläpuolella. Enemmän taka- kuin etujaloissa. Ei niin paljon, että turvotusta silmällä näkisi, mutta sen verran, että siitä ei voi erehtyä. Nesteilevät nivelet ovat myös lämpimät.

Takajaloissa havaitsin nestettä ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten, silloin etuset olivat kuivat mutta vähän lämpimät. Pari viime kertaa myös takajalat ovat olleet hyvät, mutta nyt siis taas huonommat.

Nestettä on esiintynyt lähinnä punaisella merkityssä kohdassa. Käsittääkseni tuossa kohtaa sijaitsee jännetuppi.

Olen vakuuttunut, että tässä se nyt sitten on, ponini loppu. Äkkiseltään keksin ainakin neljä potentiaalista diagnoosia, joista vähintään kolme kuulostaa erittäin pahalta. Ponillani saattaa olla herpes (mikä lienee epätodennäköistä, koska turvotusta on vähän, se on jatkunut aika pitkään ja muut oireet puuttuvat).

Todennäköisimmin ponillani on nivelet, anteeksi vaan kielenkäyttöni, paskana.

Aivan täysin sopivat osteokondroosin (eli luuston kasvuhäiriön) oireet: "Yhdenmukaisin osteokondroosin oire on nesteen kertyminen niveleen. Lievää tai kohtalaista ontumista voi esiintyä, mutta kaikki eivät reagoi lainkaan, ellei niitä rasiteta hyvin voimakkaasti." (Lähde: Niina Tolvasen HAMKille tekemä lopputyö, tässä linkki pdf-versioon.)

Neste. Siinä se tuli.

Ja vielä tämäkin: On todettu, että osteokondroosia voivat edesauttaa myös erilaiset infektiot. Ja mistä Ruusa kärsi vain suunnilleen koko viime vuoden? Infektioista! Ne voivat haitata luun kehittymistä suoraan tai välillisesti. Infektion seurauksena varsa laihtuu ja sen kasvu heikkenee (tuttua viime vuodelta). Tervehtymistä seuraava kasvupyrähdys voi olla liikaa kehittyville luille. Ja mitäpä muutakaan Ruusalle on viime kuukausina tapahtunut kuin nopea kasvu... Kaiken huipuksi vielä kortisonikin voi haitata nivelten kehitystä, ja eiköhän Ruusa viime syksynä syönytkin kortisonia kokonaisen kuukauden!

Eli melko varmasti olen nyt diagnosoinut varsallani osteokondroosin. Se selittäisi hyvin pitkälti sen, miksi turvotusta on abouttiarallaa joka kintussa. Ja vuohinen on tyypillinen paikka, jossa osteokondroosi lymyilee.

No, onhan vielä kumminkin se mahdollisuus, että Ruusalla on muuten vaan joka jalassa irtopala tai peräti niveltulehdus.

Kaikkien näiden vikojen varmistamiseen tarvittaisiin röntgensäteitä. Ja juuri nyt ei millään huvittaisi lähteä klinikalle, tautien pesään. Etenkin kun klinikka, jonne olisi järkevin tällaisella asialla ponia roudata, on harvinaisen leväperäinen tarttuvien tautien ehkäisyn suhteen.

Joskus sitä kyllä miettii, mitä varten ihminen pitää eläimiä kun niistä on kumminkin pääsääntöisesti koko ajan huolta ja murhetta. Olisi ehkä helpompaa, jos ei kiintyisi kopukoihin niin saakelisti, että ajatuskin menettämisestä sattuu. Toisaalta jos omastaankaan ei tykkäisi niin aika tyhmältähän tämä koko harrastus tuntuisi.

Vepsäkkää menoa (eli hevosmessut, osa 2)

Kari Vepsä on eittämättä show-mies. Tätä nyt osasin jo etukäteen odottaakin. Mutta vaikka joillekuille 'show-mies' on kirosana ja vastakohta aidolle osaajalle, minusta esitys oli täyttä asiaa ja kaiken lisäksi viihdyttävä.

Mitään maatamullistavaa ja upouutta Kari Vepsän esityksessä ei siis ollut, mutta kertaushan on opintojen äiti, isä, sisko ja serkku jne.

Pää alas

Kun hevonen on ihmisen seurassa, sen pään pitäisi olla Kari Vepsän mukaan aina alhaalla.

Pää alhaalla on tavoitetila. Kari Vepsä haluaa päästä hevosten kanssa pyörössä tähän tilaan: hevonen luottaa ihmiseen ja kunnioittaa häntä niin paljon, että antaa tämän ottaa päänsä kainaloon ja pysyy tässä asennossa rentona.

Kari Vepsä kuvaili asiaa siten, että kun hevosella on pää alhaalla, "internet-yhteys" toimii ja vihreä valo palaa. Mutta heti kun pää nousee ylös, syttyy punainen valo ja yhteys alkaa pätkiä. (Kieltämättä Ruusan pää on aina usein aika ylhäällä, siksi kai sen alakaulakin on niin korostunut.)

Hevosen pitäisi laskea päänsä, kun sitä vetää riimusta alaspäin kahdella sormella. Siis aika hennolla paineella. Samoin hevosen pitäisi kääntää päätään letkeästi molemmille puolille sillä samalla pikkupaineella. Näitä treenejä pitäisi kuulemma tehdä kotona ja paljon.

Kaulan pitäisi olla aina pehmeä. Ratsuhevosella pitäisi olla vahva takaosa ja vahva selkä, mutta ja kaulan pitäisi olla pehmeä. Ja esimerkkiheppa Nerolla se oli jäykkä.

Jos hevonen on maastakäsin vahva ja jäykkä niin ihmisen selkäännousu ei sitä taio pehmeäksi.

Nykyhevonen ja luku 2 

Nykyhevosilla on lähinnä kaksi ongelmaa, sanoi Kari Vepsä. Tai siis ihmisillä on lähinnä kahdenlaista ongelmaa nykyhevosten kanssa. Ensinnäkin hevoset eivät ymmärrä, että niiden kuuluisi pitää ihmistä johtajanaan. (Check.) Toisekseen ne eivät ehdi keskittyä ihmiseen, koska niiden energia kuluu hengissä selviämiseen eli potentiaalisten vaarojen kyttäilyyn. (Check.)

Hevosia itseäänkin on lähinnä kahta tyyppiä, kuulemma.

Ensinnäkin on se tyyppi (jota Kari Vepsä kuvaili jonkun suomalaisen miehen nimellä, mutta koska henkilö ei kuulu oman sukupolveni kokemuspiiriin niin toki unohdin nimen), joka tekee päätöksen ja toimii sen mukaan. Kuten esimerkiksi se ratsastuskouluhevonen, joka jaksoi tuntia hetken ja suuntasi sitten takaisin talliin. Oli tiellä sitten hidasteena kentän aitoja tai mitä vaan. Nero oli enempi tätä tyyppiä. Alkuun se heitteli pyllyään treenaria kohti ja ilmaisi kaikin tavoin, että hän täällä määrää.

"Haista sinä äijä pee", tuumi Nero kun ihminen alkoi yhtäkkiä komennella.
Jotain kovin tuttua tässä asenteessa kieltämättä on...

Toinen hevostyyppi sitten on marcobjurström, jolla on koko ajan samba päällä. Iso osa welsheistä ehkä menee tähän kategoriaan.

Kun nyt kahtiajaon makuun päästiin niin mainittakoon, että Vepsän mukaan hevosilla on myös kaksi aivopuoliskoa: se alkukantainen, jossa jylläävät vaistot, ja se puolisko, jolla hevonen pohtii ja tekee päätöksiä. Kun hevonen on ihmisen kanssa, sen pitäisi etupäässä käyttää sitä päätöksentekopuoliskoa.

Ihmisen puolestaan pitäisi muistaa, että hevonen on leikkisä eläin. Eli harjoituksista kannattaisi tehdä leikkiä. Siinäpä sitä haastetta kerrakseen!

Irtojuoksutus ja sen idea 

Alkuun Nero-heppa sai palloilla pyörössä miten lystäsi. Näin kannattaisi aina toimia ennen kuin ryhtyy hevosen kanssa hommiin: antaa hevosen ensin juosta pöllöenergiat pukkilaukalla ulos ja sitten alkaa ns. työjuoksutus. (Kari Vepsä muuten korosti moneen otteeseen sitä, että hevonen on luotu liikkumaan ja että nykyhevoset liikkuvat keskimäärin aivan liian vähän.)

Kun hevonen alkaa olla valmis yhteistyöhön, se laskee päätään.

Työjuoksutuksessa Vepsällä on kahdeksan askeleen tekniikka, jonka tarkat askelet tietysti jo ehtivät livahtaa mielestä. Mutta tuon alkuhihhuloinnin jälkeen aloitettiin ihan siitä, että hevonen lähti käskystä liikkeelle. Kun se alkoi laskea päätään ja osoittaa haluja kommunikaatioon, alettiin kokeilla linjojen toimivuutta.

Idea pyörötyöskentelyssä on Kari Vepsänkin mukaan jo jopa tälle tädille tuttu juttu: jos hevonen ei halua keskittyä ihmiseen ja tehdä kuten pyydetään, asioista tulee sille vähän epämukavampia.

Oho, tuli liikaa painetta, totesi Vepsä, kun Nero reagoi narun heittämiseen pukkilaukalla.

Pannaan hevonen esimerkiksi liikkumaan vähän nopeammin kuin se haluaisi. Tai jos hevonen haluaa nakerrella köyttä niin tungetaan sitten köyttä sen suuhun oikein urakalla. Mutta suuttua ei kannata, sillä jos rupeaa haastamaan hevosta painimatsiin niin huonostihan siinä käy. Tehdään vain muut vaihtoehdot sen verran epämiellyttävämmiksi, että ihmisen kanssa kommunikointi alkaa hevosen mielestä tuntua ihan kivalta ajatukselta.

Nerosta alkaa tuntua, että ehkä tuota tyyppiä kannattaisi kumminkin seurata.

Paras palkkio perustyöskentelyssä hevosen kanssa on Kari Vepsän mielestä paineen poisto. Eiväthän johtajahevosetkaan laumassa anna nameja alamaisilleen siitä, että nämä toimivat kuten käskettiin. Temppujen opetukseen namit sen sijaan Vepsän mielestä ovat ihan ok. Vepsä käyttää myös ääntä: hyyväääää - ääni laskien kuin huokaistessa. Ja hevonen todellakin reagoi tähän!

Jos itseä ja/tai hevosta jännittää niin hyvä konsti saada tilanne laukeamaan on show-miehen mukaan haukottelu. Hevosen kieli on ruumiin kieli, opasti Vepsä.

Vepsän mielestä hevosta kannattaa myös rapsutella. Siis ihan sormilla, eikä edes hanskat kädessä (vaikkakin puskatädin mielestä gurumiehellä oli kyllä hanskat kädessä, kun demonstroi oikeanlaista rapsutustyöskentelyä). Ja rapsutuksen pitää olla kunnollinen eikä mitään hivelyä. Jos kynnenaluset eivät ole mustat kotiin tullessa niin hevosta ei ole tullut rapsutettua tarpeeksi, heitti Vepsä.

Ihan hyvältä taisivat Nerosta tuntua kouluttajan rapsutukset.

Jos hevonen haluaa liikkua, sen voi antaa liikkua - kunhan se liikkuu sitten ihmisen määräämällä tavalla. Hevosen kuuluu Kari Vepsän mukaan silloin ajatella, että voi pojat, johtaja antaa minun liikkua!

Mutta ilman lupaa hevosella on oikeus vain seistä ja katsella ympärilleen. Jokaiseen liikahdukseen on pyydettävä lupaa johtajalta.

Nero narun päässä

Kun Nero-hepo oli alkanut irtojuoksutuksessa osoittaa merkkejä yhteistyöhalusta, oli aika siirtyä narutyöskentelyyn.

Naruriimu ja painava, pitkä naru ovat Kari Vepsänkin mielestä perustyökaluja - sellaisia yritin messuiltakin katsella, vaan ei ollut sellaista oikein tarjolla. Kaiken maailman löpsöttimiä oli kyllä, mutta sellainen meillä jo on ja se on kyllä ihan vaan koriste. Vepsällä olisi ollut noita varusteita myynnissä, vaan käteistä minulla ei ollut ja Pirkkahallin ainoasta automaatista rahan nostaminen kuulemma olisi maksanut kympin. Että ilman jäätiin taas.

Naruhommissa Kari Vepsällä oli nelikohtainen työlista. Liekö alkavaa alzheimeria vai mitä, mutta en enää kotiin päästyäni muistanut, mitkä ne neljä kohtaa tarkalleen ottaen olivat. Mutta sen muistan, että ensin mies varmisti, että hevonen peruuttaa, kun hän heiluttaa narua käärmemäisesti. Sitten hän pyysi hevosen luokseen narua vetämällä ja lähetti sen taas kauemmas, osoitti sille, millaisen etäisyyden päässä hevosen tulee pysytellä. Sen jälkeen hevosen piti seurata taluttajaa juuri sen määritellyn matkan päässä.

Kun taluttaja pysähtyy, hevosen tulee pysähtyä niille sijoilleen. Jalka saa vaikka jäädä ilmaan, mutta se ei saa rikkoa ihmisen määrittelemää oman tilan rajaa! Kun testihumma ensimmäisellä kokeilulla otti yhden askeleen liikaa, Kari Vepsä peruututti sitä muutaman metrin hyvin närkästynein narunliikkein. Ja kun hevonen seuraavan kerran vahingossa astui askeleen liikaa, se "pyysi anteeksi" peruuttamalla välittömästi pari askelta itse.

Lopuksi tsekattiin kääntyminen. Kun ihminen kävelee hevosen editse, hevosen pitää kääntää takaosaansa ihmisestä poispäin. "En halua nähdä hevosen takapuolta", totesi Kari Vepsä. Hevonen näyttää takapuoltaan alamaisilleen, ei johtajalle.

Jos hevonen ei käänny tarpeeksi nopeasti, kun ihminen siirtyy, sitä voi - ja pitää - muistuttaa narulla.

 Muovihärpäkkeitä ja pyssyjä

Kun hevonen oli herkistetty ja saatu rennoksi, Kari Vepsä esitteli vielä siedätystä erilaisiin hirvityksiin. Oli muovihärpäkkeitä, kolinapurkkeja, pyssyjä ja lehtipuhallinkin. Idea oli tietysti se, että ärsyke jatkuu, kunnes hevonen reagoi oikein.

"Tolla on nyt tänään tollanen päivä, että se hilluu outojen härpäkkeiden kanssa." Näin hevosen pitäisi Kari Vepsän mukaan tuumia, kun ihminen heiluu muovihuiskan kera. Hevosen kuuluu vain seurata ihmistä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sillä jos johtaja ei pelkää niin seuraajankaan ei tarvitse.

Kun puhutaan ratsuhevosesta, on Kari Vepsän mukaan äärimmäisen tärkeää totuttaa ne ylhäällä heiluviin asioihin.
Näin vältetään se monelle ratsastajalle tuttu tilanne, että kun ratsastajan takinhelma vähän heilahtaa, hevonen katoaa horisonttiin. Ja meille kun aikanaan ratsastuskoulussa opetettiin, että ratkaisu hevosen pelkotiloihin on, että ei tee selässä mitään, mikä voisi pelottaa. Tästä syystä takin piti aina olla kiinni tai pois päältä.

Kun hevonen oppii, että äänistä ja pelottavasti liikkuvia juttuja ei pääse karkuun juoksemalla vaan pysähtymällä katsomaan, siitä tulee aika paljon turvallisempi harrastuskaveri. Ihan loogista.

"Lentävä lintu" jaloissa ylitti Neron sietokynnyksen. (Ks. musta muovinpala maassa.)
Tärkeää on, että paine ei poistu, ennen kuin hevonen reagoi oikein.

P.S. Tajusin eilen illalla, että olin tullut sittenkin ostaneeksi Ruusalle shettiskokoisen sekin ja ohjat. Onneksi Hevarin pisteellä suhtauduttiin ratsutätiin ymmärtäväisesti ja vaihto onnistui ihan ilman nyrpeitä ilmeitä. Toivottavasti nyt tuli oikeanlaiset, mutta kuulemma niitä voidaan vieläkin vaihtaa jos tarvitsee. Tänään ostin vohveliloimen, että voin sillä peittää Ruusan kesällä kun olen pessyt sen näyttelyä varten. Myynnissä oli aivan ihania Bucasin supercoolereita, mutta en raatsinut maksaa yli kuutta kymppiä ja siinä kojussa, missä ne olisivat maksaneet juuri 60 e, puuttui juuri se 115 cm koko! Ostin muuten myös vaaleansiniset hanskat...

Miten ratsu pidetään tyytyväisenä ja muuta hevosmessujen antia

Jösses, että olikin porukkaa tuolla Tampereen Hevosmessuilla! Sain ilmaisliput Ruusan heinäntoimittajalta (kyllä, ostan sille säkkiheinää tavallisen heinän lisäksi), joten aion ottaa kaikki tehot irti messujen hyödyllisistä esityksistä. Huomiselta odotan erityisesti Kari Vepsän esitystä.

Tänään aamulla oli vuorossa Stella Hagelstam. Vaikka olen lukenut hänestä etukäteen juttuja niin en ollut ihan perillä hänen metodeistaan ennen kuin istahdin messukatsomoon. Otsikko Millaisella ratsastuksella saavutetaan motivoitunut ja hyvin liikkuva hevonen kuitenkin houkutteli.

Ilahduin, sillä Stella korosti hyvin hevosystävällisiä keinoja. Hän korosti, että ratsastajan pitää olla hevoselle luotettava johtaja ja että työnteon pitää olla hevosesta kivaa. Tärkeää on, ettei koskaan hermostu vaan pysyy aina rauhallisena. Justiinsa näinhän minäkin ponini kanssa olen aina toiminut, tai sitten ei...

Ihan lopussa Stella nousi itse selkään ja demonstroi vastauksia yleisöstä nousseisiin kysymyksiin. Minä en uskaltanut kysyä mitään, mutta onneksi muutama muu uskalsi. Viimeinen kysymys oli Stella Hagelstamin suosikki, ja niin kyllä minunkin. Miten tehdä ratsastuksesta hevoselle motivoivaa, niin se kysymys suunnilleen meni. Tämähän on meilläkin aivan avainkysymys, kun Ruusaa ei niin kauheasti nappaisi tehdä niin kuin käsketään.

Eihän tädin lahossa päässä ihan koko vastaus pysynyt, mutta kevyessä istunnassa puolilöysin ohjin kiitolaukkaava kouluratsastaja on sen verran mieleenpainuva näky, että vastauksen jälkimmäinen puolikas syöpyi paitsi mieleen myös verkkokalvoille. Nimittäin pitää muistaa kiittää. Ja kiitoksen pitää ainakin välillä olla niin iso, että hevonen todella kokee tottelemisen olleen kannattavaa.

Stella Hagelstam demonstroi tätä ensin pyytämällä hevosta kokoamaan itseään laukassa. Kun hevonen teki hetken hyvin, Stella todellakin antoi sille lähes pitkän ohjan ja revitteli ympäri areenaa.

Iso kiitos hevoselle á la Stella Hagelstam.

Kiitolaukka on mainio palkkio sellaiselle hevoselle, joka tykkää vauhdista. Nihkeämmälle kaverille kivempi palkkio voisi olla kävelysessio pitkin ohjin. Tai, voisin itse lisätä, vaikkapa koko treenin päättäminen siihen paikkaan, ratsastajan hyppääminen alas ja loppukäyntien talutus.

Kotioloissa Stella Hagelstamin valmentamia hevosia ratsastetaan pääosin hyvin pyöreässä muodossa, pyöreällä selällä. Tämä on hyvin tärkeää, korosti ratsastaja-valmentaja. Ennen kuin hevosta voi pyytää korkeaksi ja kootuksi, pitää rakentaa hyvä peruskunto ja vahvat, joustavat selkälihakset. Ei ole reilua pyytää hevosta korkeaan, lyhyeen muotoon ennen kuin se on tarpeeksi vahva. Kiiruhdetaan siis hitaasti. Oikotietä onneen ei ole! (Oma huomio.) Tämä taisi muuten olla myös osa sitä, miten hevonen pidetään tyytyväisenä. Kait.

Hevosen pitää Stella Hagelstamin mielestä myös katsoa mieluiten eteenpäin eli hän ei suositellut liian syvää muotoa. Se sitoo hevosen etupäätä liikaa eikä liike pääse täyteen kukkaansa.

Avut

Avuista kouluratsastaja korosti eniten istuntaa. Koska hevonen kuuntelee istuntaa ensimmäisenä, sen pitäisi olla vahvin apu. Ja toisaalta moni ratsastaja on vino (pois se minusta!) ja kertoo siksi istunnallaan hevoselle esimerkiksi kääntyessä ihan muuta kuin mitä yrittää muilla avuilla pyytää. Moni hevonen, joka tuntuu kaatuvan toiselle puolen tai on "kuuro" sisäpohkeelle, itse asiassa vain kuuntelee ratsastajan painoapuja. 

Kun sen osaa, kaariakin saa ratsastettua käytännössä pelkällä istunnalla.

Oikeaoppinen laukannosto. Harmi vaan, että en nähnyt kunnolla, mitä ratsastaja oikein teki.

Messudemossa ratsukot esittivät melko kiistattomasti sen, että rentona istuva ratsastaja, jonka painopiste on hiukan istuinluiden takapuolella, saa hevosesta esiin aika paljon ilmavampaa ja takapainoisempaa ravia kuin sellainen, joka vähän kinnaa hevosta joka askeleella. 

Pohkeesta Stella Hagelstam sanoi, että yleensä sen pitäisi pääosin olla kokonaan irti hevosesta, mutta kuitenkin lähellä. Nyt on kyllä myönnettävä, että minulle on opetettu, että jalan pitäisi olla koko ajan kiinni hevosessa, mutta ei puristaa muulloin kuin silloin, kun pyytää hevoselta jotain. Hmm, tässä voi olla joku yhteys siihen, miksi neiti S ensimmäisellä kokeilukerralla tuntui niin räjähtävältä...

Käden pitäisi tietysti olla aina kevyt. Stella Hagelstam kuitenkin näytti, miten kättä voi käyttää nostamaan kädelle painuvaa hevosta. Käsi ylös - kiitos - käsi ylös - kiitos. Kättä ei tietenkään tässäkään käytetä ilman muita apuja. Jos hevonen on raskas toiselle ohjalle, myös avotaivutus voi auttaa saamaan sen pehmeämmäksi ohjalle.

Liian alas painuvaa tai kädelle raskaaksi tulevaa hevosta voi irroittaa nostamalla kättä.

Kiitoksen pitää olla iso. Hevosta voi esimerkiksi taputtaa kaulalle.
Tämän konstin tätikin on kuullut monta kertaa, ja tällä tyylillä täti myös 10 vuotta sitten opetteli päästämään sisäohjasta. Eli passeli muuvi myös ratsastajan omaksi muistutukseksi.

Viimeisenä apuna Stella Hagelstam mainitsi raipan. Hevonen ei saa pelätä raippaa, korosti ratsastajatähti moneen otteeseen. Sen pitää toki kunnioittaa piiskaa, mutta piiska on todellakin vain lisäapu eikä rangaistusväline. Voi kun tämän oppisivat ne poniratsastajat, joiden raipat viuhuvat esteradalla, kun tyhmä poni ei hypännytkään.

Stellan mukaan raippaa voi käyttää esimerkiksi GP-liikkeitä opetellessa auttamassa hevosta saamaan rytmistä paremmin kiinni. (Meikäläiselle tämä nyt oli lähinnä kiinnostava sivuhuomio, koskapa todennäköisyys sille, että puskatädistä kuoriutuu GP-ratsastaja, saati -ratsuttaja, on sen verran pieni että vedonlyönnissä sille saisi melko huikeat kertoimet.)

Ennen raipan käyttöä apuna maastakäsin Stella Hagelstam
sivelee hevosen piiskalla läpi varmistaakseen, ettei hevonen pelkää sitä. Tällaista "säkitystähän" meidän Sari-opemmekin aina kehottaa tekemään uusien varusteiden kanssa. Näemmä ei ole pelkkää lh-juttua tämä.

Raipalla voi auttaa maastakäsinkin.
Nuoren hevosen kanssa kannattaa kuulemma naputtaa raipalla hännänjuureen, koska hevonen reagoi siihen ottamalla takajalat alleen - mutta sitten ratsastajan on oltava valmis siihen, että hevonen todellakin lähtee reippaasti eteen.

Viihdyttävää valjakkoa

Vaikka osa esityksistä oli virustaudin takia peruttu, minusta tuntui että sain rahoilleni (eli diesel-kuluille ja vitosen parkkimaksulle) hyvin vastinetta. Ihanat issikat tölttäilivät (hitto, olisiko sittenkin pitänyt pysyä issikoissa?) ja näin ajohommia aloittelevalle huippua oli tietysti myös nähdä valjakkoajon näytöskisa. Olenhan minä nyt joskus nähnyt jonkin sortin valjakkoajoa, mutta en ole koskaan käynyt kisoissa. Siis tämähän on yleisölaji! Huimaa menoa, ei meistä Ruusan kanssa kyllä ihan heti taida sellaiseen olla... Mutta ei tietysti tarvitsekaan olla kuin vasta monen vuoden päästä, jos sinne asti mennään.

Shettisparivaljakko oli ihan huippusöpö!

Shoppailu oli aika tuskallista hillittömän tungoksen takia, mutta Hevarin rekasta ulkoa onnistuin kuin onnistuinkin hankkimaan Ruusalle sen sekin. Ja raviohjat. Poniparka ei tiedä, mikä sitä odottaa... Suhtaudun tosin hiukan epäillen siihen, sainko tosiaan kaikki tarvittavat sekin osat. On siinä ainakin kolme osaa, että ehkäpä saan värkin Ruusan päälle viritettyä.

Ruusa sai myös kuolaimet, suorat omppukuolaimet. En oikein tiedä, tuliko oikea koko, mutta kun halvalla sai niin pitihän ne ostaa. Sudenhampaat on poistettu pari viikkoa sitten eli kuolainten sovittamiselle ei ole enää varsinaisia esteitä. Siis muita kuin se perinteinen pilaan ponin kuitenkin -ajatus, joka takaraivossa jyskyttää.

P.S. Minä se voitin Agrimarketin hedelmäpelissä! Palkintolaarissa ei ollut kuin minichapsejä ja heijastinliivejä. Minichapsit olivat kokoa L tai XL. Heijastinliivejähän tarvitsee aina, mutta hei, kun ilmaiseksi saa silloin tartutaan johonkin söpöön mutta ei välttämättä tarpeelliseen. Vai? En tiedä, olinko enemmän iloinen vai masentunut, kun chapsit eivät olleet tolkuttoman löysät mielestäni simpsakan S-kokoisiin sääriini. Mutta meillä alkaa Ruusan kanssa olla tämä värimätsäys jo aika hyvässä vauhdissa. Kunhan joskus pääsen ponnyn selkään niin käytän sitten Ruusalla niitä sen vaaleansinisiä suojia ja itse pukeudun vaaleansinisiin mihichapseihin. Jumantsukka, eihän tämän tyylikkäämmäksi enää ratsukko mene! Suunnitelmasta puuttuu enää vaaleansininen satulahuopa. Ja tokihan ratsastajallekin löytyisi vielä vaaleansinistettävää vermettä ylle. T: Tekstiiliratsastaja, jonka tekstiileistä pääosa on mennyt muodista vuosituhannen vaihteeseen mennessä.