lauantai 31. elokuuta 2013

Sähläävä poni - vai sähläävä omistaja?

Ennen tämänpäiväistä oppituntiamme Ruusan kanssa sain Sari-opelta tekstiviestin, jossa hän kertoi haluavansa näyttää minulle jotakin. Jos haluaisin nähdä, minun pitäisi olla ottamatta Ruusaa valmiiksi talliin ennen tuntia.

Salaperäinen viesti tarkoitti sitä, että Sari oli eilen löytänyt laitumelta ihan erilaisen ponin kuin minkä kanssa yleensä on joutunut painimaan. Ja tänään sain itsekin nähdä sen Sarin löytämän ponin.

Se poni tosiaan oli jotain kovin erilaista kuin minun tuntemani Ruusa. Tämä Ruusa oli täysin rauhallinen ja kunnioittava, ei häsläävä vastarannankiiski kuten minun Ruusani.

"Okei, mä seison tässä ja sä valjastat."
Tämä uusi Ruusa seisoi rauhassa (joskaan ei vielä kovin rentona) paikallaan, kun Sari valjasti sen. Poni odotti ohjeita. Se teki sievästi käynti - ravi - käynti-siirtymiä juoksutusympyrällä ja ohjasajossa.

Raviakin se osaa jo mennä. Ohjastaja ei kuitenkaan kuulemma saa ravata, koska silloin nykii ohjista. Sen sijaan pitää harppoa oikein isoilla askelilla.

Heti, kun minä otin ohjat, Ruusa alkoi hangata päätään Sarin hihaan.

Olenhan minä ennenkin tajunnut, että oma energiatasoni huitelee vähän vääränlaisissa sfääreissä. Mutta kun asialla näin lyödään suoraan päähän niin ei oikein voi enää syyttää häiriökäyttäytymisestä ponin uppiniskaisuutta.

Kaikki se sähläysenergia, jota ponissa yleensä on, on siirtynyt siihen minusta. Minusta, joka jätän joogan loppurentoutukset välistä, koska minulla ei ole niihin aikaa. Minusta, joka harjaan hevosta sellaisella tarmolla, että hengästyn.

Silloin, kun Sari yleensä on käynyt, minä olen jo ehtinyt tartuttaa poniin hektisen mielentilani. Silloin ponin on mahdotonta seistä harjatessa tai valjastaessa paikoillaan tai olla suhaamatta päällään turhia. Se ei malta odottaa ohjeita, vaan tekee omia ratkaisujaan.

Ja sitten on se Ruusa, jonka Sari löysi eilen ja jonka minäkin sain tänään nähdä. Rauhallinen, nöyrä poni, joka haluaa miellyttää ja jonka mielestä ihmisen kanssa työskentely on ihan jees.

Ruusa opettaa emäntäänsä ajohommissa. Ja ohjatkin kulkevat jo ihan oikealla paikallaan silassa.
Poni todellakin on kuin ihmisen mieli. Se peilaa omaa ihmistään hämmästyttävällä herkkyydellä. Ja se kuva, jonka minä ponipeilistäni tavallisesti näen, on varsin masentava.

Mutta ehkä tädinalkukin voi vielä löytää zeninsä. Sitä tässä on jo pitkään etsitty, mutta mokoma on piilotellut jossain valaistuneiden saleissa. Ehkä löydän sen nyt, kun olen nähnyt, miten paljon mukavampaa ponikon molemmilla osapuolilla on tyynemmässä mielentilassa. Ja miten nopeasti energiatason vaihdos ponin käytöstä muokkaa!

Pysähdyksissä peruuttamaan taipuvaista ponia voi opastaa paikoillaan seisomiseen rapsuttamalla sitä pepusta. Pysähdykset kannattaa kuitenkin tässä vaiheessa pitää lyhyinä.
Tänään Sari onnistui kuin onnistuikin siirtämään saavutuksensa minun ja Ruusan yhteistyöhön.

Kun Ruusa jo tiesi, mitä harjoituksissa kuului tehdä, se osasi opastaa emäntäänsäkin. Ei kiukuttelua. Ainoa häslääminen tuli, kun väkersin ohjia irti naruriimusta. Muuten poni seisoi jopa varusteita riisuessa hievahtamatta paikoillaan.

Mihinkäs tässä nyt ponilla olisi kiire.

Kun varusteet oli riisuttu ja Ruusa olisi saanut mennä, se ei halunnut lähteä mihinkään. Sillä oli hyvä juuri siinä.

P.S. Aika hyvä käytännön vinkki lyhytpinnaisen varsan kanssa: kun ponia valjastaa/harjaa ulkona, sitä voi vähän väliä pyytää liikkumaan esimerkiksi ympyrän verran. Näin sen ei tarvitse seistä niin pitkään paikoillaan ja onnistumisesta tulee helpompaa.

torstai 29. elokuuta 2013

Parasta ajomukavuutta

Pääsimme Ruusan kanssa maanantaina pitkästä aikaa tunnille.

Poni toimi ohjasajossa paremmin kuin koskaan. Se kävellä puksutti eteenpäin likipitäen kuin vanha osaaja. Kääntyi ja meni suoraan.

Ponilla tuntui olevan ihan kivaakin, tosin ohjastajaan keskittymisessä on vielä tekemistä.

Sarin kanssa poni näytti jo ajoittain ihan oikealta ajoponilta.
Pitihän sitä vähän kokeilla, onko pakko, kun ohjastaja vaihtui osaavasta opesta omaan emäntään.

Mutta tumpulaohjastajan on kyllä kehaistava tällä kertaa myös itseään. Ennen ohjastusvastuun siirtymistä Sari muistutti omakätisesti mieleeni, millaisella tuntumalla ohjat olisi pidettävä ja kehotti pitämään käsivarret rentoina. Ja kas, ohjat pysyivät kuin pysyivätkin aika hyvällä tuntumalla suunnilleen koko ajan, käsittääkseni myös ilman turhaa vetämistä.

Tädillä on jonkinlainen tuntuma.
Ponikin eteni melkein kuin ajatus. Reipas ajatus, sillä Ruusan teki mieli vähän hölkkäilläkin. Kehuin kovasti ravista, sillä minusta on parempi ylläpitää hyvää eteenpäinpyrkimystä. Etenkin, kun ponilla on aiemmilla kerroilla joskus ollut taipumusta jumitteluun.

Poni käveli melko matkaavoittavasti. Se näyttää tässä kuvassa myös valtavan suurelta!
Tällä kertaa hankaluuksia tuottivat pysähdykset. Niihin piti ympätä varmuuden vuoksi vähän pepun siirtelyä ja pystyynnousua.

"Pysähtely on TYHMÄÄ!"
Meillä olisi kova homma tehtävänä siinä, että Ruusan saisi valjastuksessa seisomaan paikallaan ilman sitomista. On tullut siinä kohtaa oiottua mutkissa aika lailla. Ei ehkä olisi kannattanut, sillä olisihan se kiva, jos ei tarvitsisi aina tapella tämän asian kanssa.

Mutta tällä hetkellä haluaisin päästä vähitellen eteenpäin itse ajohommassa.

Jotta Ruusalle päästäisiin opettamaan aisoissa pysymistä, poni kaipaa Sarin mukaan vielä paljon vakautta. Vaikka ajettavuus on parantunut, Ruusa seilaa edelleen ohjien välissä vähän turhan paljon. Lisäksi sitä vielä kiinnostavat harjoittelualueen ulkopuoliset virikkeet enemmän kuin työntekoon keskittyminen.

Mitä useammin poni pääsee tosihommiin, sitä nopeammin syntyy rutiinia. Sovimmekin, että Sari käy Ruusaa ajamassa nyt tulevana perjantaina ja sitten lauantaina katsomme asiaa jälleen yhdessä. Ehkäpä saamme Sari - Ruusa-lähiopetuksen mahdutettua myös tuleviin viikkoihin.

P.S. Sari-kuvat olen ottanut itse, minusta ja ponista kuvat otti Sari.

tiistai 20. elokuuta 2013

Pelastava peruutusmerkki

Jotta hevonen voisi osata pysähtyä pyynnöstä, sen pitää ensin osata peruuttaa pyynnöstä.

Tämänsuuntaisen väitteen kuulin tuossa vielä lumen peittäessä maata. Mikäli nyt en ihan väärin muista niin ajatuksen heitti ilmoille yleisopemme Sari.

Väitteen tarkoituksena oli kaiketi saada täti opettamaan ponille lh-tyylinen peruutus-/pysähdysmerkki eli narun heiluttelu käärmemäiseen tyyliin.

Koska ponin taluttaminen usein muistutti vetokisaa (ei liene tarpeen erityisesti korostaa sitä, kumpi meistä tällaiset vetokisat helpommin voitti), päätin antaa tällaiselle lh-hömpötykselle pikkusormen.

Tältä se merkki suunnilleen näyttää. Ruusaa ei nappaa yhtään, mutta ennemmin tai myöhemmin se peruuttaa. (Juu kuva on otettu jo jokin aika sitten... Äkkiä se syksy tulee, enää ei ole kukkasia.)
Ruusan mielestä peruutus oli ehkä maailman tyhmintä. Kun heiluttelin naruriimuun kiinnitettyä talutinta ponin ollessa karsinassa, poni joko jökötti paikoillaan umpimielisen näköisenä tai kääntyi poispäin. Vahingossakaan se ei ottanut askelia suoraan taaksepäin. Ilmeisesti peruuttaminen ei Ruusan mielestä sopinut prinsessaponin arvolle.

Täti ratkaisi kääntymisongelman, kuten tavallista, oikomalla vähän kulmissa. Koska tallin käytävällä kääntyminen vaatii ponilta vähän vaivannäköä, ehkäpä varsa saisi siellä helpommin idean päästä kiinni.

Ja kas, poni alkoi peruuttaa. Ensin se alkoi miettiä peruutusta, sitten alkoivat kintutkin jo liikahtaa. Puoli askelta, kokonainen askel, useampia askeleita.

Kun ponin energiataso tuossa kortisonikuurin loputtua palasi normaaleihin sfääreihin, peruutusmerkin merkitys alkoi hahmottua entistä syvällisemmässä muodossa tädillekin. Nimittäin siinä talutuksessa.

Nyt on alkanut näyttää siltä, että voimme jättää vetokilpailut niille, joista on mukavaa mitellä voimiaan. Talutuksessa on kivempaa, kun voi antaa ponin kulkea löysällä narulla.

Jos (ja kun) teini innostuu kipittämään taluttajan ohi, narun heiluttelu saa sen sievästi takaisin paikoilleen. Jos ponilla on oikein kunnolla virtaa, muutaman askeleen peruutus muistuttaa varsaa sen oikeaoppisesta sijainnista taluttajaan nähden. Ja peruutus ei enää aiheuta niskojen nakkelua, vaan se tulee kuin napista painaen. (Siis kuin painaisi sellaista nappia, jossa on pieni viive.)

Ensin peruutus alkoi toimia naruriimulla ja nyt jo ihan tavallisellakin riimulla.

Tavallisen riimun kanssa apua tehostaa se, että sellaisessa naru kiinnitetään metallilukolla metallirinkulaan. Jos poni muuten voisikin jättää tädin heiluttelut omaan arvoonsa, lukon kilistys herättää sen taas tähän maailmaan, jossa pienet omapäiset teiniponit joutuvat tottelemaan toistaitoisia tädinalkuja.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Aina on jotain

En uskalla kohta mennä enää tallille viikonloppuisin. Tuntuu, että joka kerta löydän laitumelta jollain tapaa vaurioituneen ponin.

Viikko sitten Ruusalle oli ilmaantunut mahanalus täyteen isoja patteja. Muuta selitystä emme keksineet kuin ampiaiset, jotka tosin olivat häiriintyneet vain Ruusasta. Tallinpitäjä yritti saada pesästä havaintoa tuhomielessä, mutta toistaiseksi kukaan muu kuin Ruusa ei ole nähnyt pimppareista piikkiäkään. Uteliaat maitovarsatkaan eivät ole joutuneet hyökkäyksen kohteeksi.

Maha pateilla. Ja tuo maha... Se vaan kasvaa ja kasvaa ja kasvaa! Apua!
Eilen Ruusa sitten löytyi laitumelta nahaton viiru takapolvessaan. Ilmeisesti viirun on polveen raapaissut laumatoverin kavio. Ponin takaosassa olisi ollut kyllä vähän iskunkestävämpiäkin paikkoja kuin se polvi, esim. pullea kankku. Mutta ei, kavio on pitänyt mallata aika sopivasti Ruusan polvilumpion päälle.

Polvi auki. Muuten iho ei ole kärsinyt kuin pienen nirhauman verran, mutta yhteen kohtaan on tullut nahkapussukka.
Haava oli sen verran kipeä, että Ruusa uhkasi voimatoimilla, kun kopeloin polvea tunnustellakseni vahingon laajuutta. Onneksi turvotusta ei löytynyt eikä poni ole ep.

Toistaiseksi näiden laumaäksidenttien kanssa on ollut hyvä tuuri, ei ole mennyt rikki nahkaa kummoisempaa. Thänk gaad Ruusa on kengättömässä laumassa ja isossa tilassa, jossa mahtuu väistämään.

Turpiin saamisen taustalla on mitä ilmeisimmin Ruusan taipumus ryhtyä fanittamaan lauman (henkisesti) vahvinta tammaa. Nytkään vanhat kamut eivät ole enää mitään, kun laumaan on hiljattain saapunut uusi, erittäin vahva johtajatamma.

Ruusa on siihen aivan rakastunut. Teini haluaisi olla koko ajan johtajan iholla. Tallata samaa maata, syödä samaa ruohonkortta.

On ihan ymmärrettävää, että oman tilansa kunnioittamista edellyttävä johtajatamma ei ole kovin ilahtunut tämäntyyppisestä ihailusta. Se kyllä varoittaa, mutta Ruusa ei usko. Sitten sattuu Ruusaa polveen.

Tilanteen lienee kärjistänyt Ruusan vahva kiima, joka saa sen tavallistakin rakkaudenhimoisemmaksi. Kiva yrittää taluttaa ponia paikasta A paikkaan B, kun se oriin huudon kuullessaan samantien kykkää pissille kuin transsissa.

Kiima kyllä helpotti polvihaavan hoitamista. Ruusa ei huomannut ollenkaan pelätä hurjasti suhisevaa haavaspraypulloa, kun se seisoi käytävällä silmät sydäminä, karsinassa hörisevän oriin huomiosta huumaantuneena.

torstai 15. elokuuta 2013

Onko ratsastus sittenkin helppoa?

Kun kädet oli saatu ratsastaessa jotenkin ruotuun, tuli jalkojen vuoro saada piiskaa. Eivät nekään ole totelleet käskyä pysyä rentoina.

Ei, vaan tiistaisessa ratsastussessiossa yhytin mokomat useita kertoja takertumasta ponin kylkiin kuin takiaiset. Kun poni tuntuu tahmealta, jalat rupeavat pumppaamaan ratsurukan kylkiä kuin taikinaa vaivaisivat. Ja poni kyllä vaivautuu.

Pitkien välikäyntien jälkeen (lyhyitä välikäyntejä pidän mahdollisimman tiheästi, että poni saisi palkinnon hyvästä yrityksestä) ohjia kerätessäni komensin jalkoja tavallista tuimemmin. Nyt ei jumankauta turhaan puristella siellä, vaan annetaan ponille mahdollisuus edetä ihan omin neuvoin.

Ihan sama, miten jalat siellä alhaalla heiluvat tai miten paljon ravi persusta pompottaa (ja kyllä se vähän pompottikin). Kunhan alaruho velttoilee.

Ja halleluja sentään millaista ravia poni yhtäkkiä ryhtyi pötkimään! Ihan kuin olisin löytänyt ponista uuden vaihteen.

Kun reisiotteen sijaan joutui pitämään itsensä satulassa varsinaisilla tasapainolihaksilla, katsekin hakeutui itsestään eteenpäin eikä ponin niskaan.

Hetken aikaa tuntui siltä kuin ratsastus olisi helppoa. Ympyrällekin poni kääntyi kuin ajatuksen voimalla.

Loppukeventelyitä olisin voinut jatkaa loppuillan, poni tuntui niin huikealta.

On tuo vaan ihme papparainen. Melkoinen opettaja, jos vain ratsastaja suostuu kuuntelemaan.

Sateenkaaria päästiin alkuviikosta ihastelemaan oikein urakalla. Ja syksy on tullut.
Tunnen itseni aika hölmöksi, kun olen puskenut ponia pohkeella eteenpäin ja poni on vain hannannut vastaan. Kaiken aikaa olen sittenkin hidastanut liikettä itse. Olen puristanut jalalla, vaikka jo kauan aikaa sitten luulin sen lopettaneeni.

P.S. Jalan rentouttamisessa tuntui auttavan CR-kurssilla oppimani nivelten rentoutusharjoitukset: ennen selkään nousemista jokaista niveltä ravistellaan niin, että liike tulee ylemmistä nivelistä ja ravisteltava nivel on rentona.

tiistai 13. elokuuta 2013

Tuotekehittelyideoita insinööreille

Maanantaisen ratsastuksen jälkipuinti pääkopassa poiki tädille muutamia ideoita tuotekehittelyyn, insinöörit tahi muut kiinnostuneet voivat vapaasti kopioida. Jään odottamaan kaupallista sovellusta.

Käsihälytin. Kun ratsastajan kädet siirtyvät taaksepäin, hälytin voisi päästää korvaan ikävän äänen. Esimerkiksi liitutaulun kynsimisen tuottama vihlaus on todettu varsin epämiellyttäväksi. Oletan, että tähän tarvitsisi jonkin sortin liiketunnistimen, vähän kuin ulkovaloissa, jotka syttyvät kun joku yrittää salaa hiipparoida pimeydessä.

Käsieste. Jos hälytin tuntuu turhan tekniseltä niin käsiongelmaan voisi auttaa myös jonkinlainen käsien taaksepäin hilaamisen estävä tai ainakin sen epämiellyttäväksi tekevä kehikko, jonka voisi mahdollisesti kiinnittää ratsastajan vyötärölle. Mutta en osta, jos siinä on piikkejä, sillä on ikävä ostella koko ajan uusia ratsastushanskoja saati parannella vuotavia haavoja käsissä.

Muitakin vaihtoehtoja voi kehitellä.

Jotain tarvitsisi tehdä, että kädet lopettaisivat vetämisen. Ihan varkain penteleet rupeavat nyhtämään ohjista väärään suuntaan eli taaksepäin. Tämä siitä huolimatta, että aivot ovat varsin selkeästi kertoneet niille, että kaikki vetäminen on vääryyttä ja kohta on pånilla leuassa murtuma tai vähintään limakalvossa haava. Vaan ei auta, heti kun silmä välttää niin taas ollaan vetämässä.

Kuulemma ratsastaessa ei pitäisi tuijottaa käsiään tahi ponin niskaa. Mutta jos ei tuijota niin kädet tekevät ihan omiaan. Paras vaan pitää pirulaisia silmällä, kunnes oppivat olemaan.

Niin kauan kun keskittyy pelkästään omaan asentoon, kädet pysyvät aisoissa. Mutta auta armias, kun rupeaa teettämään ponilla jotain muuta kuin uraa pitkin lantustelua omaan tahtiin. Heti ne kädet rupeavat tunkemaan mukaan tehtäviin, joihin niitä ei ole kutsuttu. Vähän kuin tekstinkäsittelijä, joka editoi toisen tekstiin virheitä.

maanantai 12. elokuuta 2013

Milloin selkään?

Netissä näkyy jatkuvasti kuvia Ruusan ikäisistä poneista ja hevosista ihminen selässään. Kuulemma jotkut 2-vuotiailla jo enemmänkin ratsastelevat.

Kivahan se olisi päästä rimpulallakin ratsastelemaan, ratsastusta silmälläpitäenhän se on alulle pantukin.

Mutta niin kiire ei ole, että olisi vielä koskaan tullut mieleen kivuta 2-vuotiaan selkään tai nostella sinne edes pikkulapsia. Varsinkaan Ruusan kokoisen rimpulan. En vain kerta kaikkiaan käsitä, mitä sellaista liian aikaisin ratsautumisella voitaisiin saavuttaa, mitä ei voisi saavuttaa myös sitten, kun poni on fyysisesti valmiimpi.

Alkuperäinen suunnitelmani oli ryhtyä varovasti ratsuttamaan Ruusaa 3-vuotiskesällä. Kun alkoi näyttää siltä, että poni jää aika rimppanaksi, siirsin aikataulua mielessäni vielä sinne 3-vuotistalveen. Sitten taas jossain vaiheessa rupesin miettimään, että mitä väliä, ponihan on romu muutenkin. Aloitetaan sittenkin heti 3-vuotiaana.

Vähän aikaa sitten löysin kuitenkin englanninkielisen artikkelin (pdf) siitä, missä vaiheessa nuoren hevosen selkään voi kavuta. Kirjoittajana on Deb Bennett, PhD. Artikkelissa puhutaan pääosin täysverisistä kilpahevosista (joilla Ruusan ikäisinä jo kisataan täyttä häkää), mutta Bennett korostaa saman kypsymisajan pätevän ihan kaikkiin hevosiin ja poneihin tässä maailmassa.
Ruutukaappaus puheena olevasta artikkelista.

Artikkelin mukaan hevosen selkärangan kasvurajat umpeutuvat vasta hevosen ollessa 6-vuotias.

"Pitääkö odottaa, kunnes kaikki nämä kasvurajat ovat umpeutuneet? Ei. Mutta mitä pitempään odotat, sitä paremmassa turvassa olet.", kirjoittaa Deb Bennett (käännös allekirjoittaneen). Näin Bennett päätyy suosittamaan, että sisäänratsastuksen kanssa odotettaisiin ainakin 4-vuotiskauteen.

Perinteisesti sitä on totuttu katsomaan ratsastuksen aloitukseen sopiva ikä hevosen silmämääräisestä kehitysasteesta. Bennettin mukaan ulkoinen olemus johtaa ikävästi harhaan. Kun ulkoinen olemus on aikuisen kaltainen, hevosrukka joutuu kovempaan rääkkiin kuin mihin sen selkä olisi valmis.

Artikkelin perusteella rupeaa miettimään, ovatko likipitäen kaikki ratsuttajat sitten rikkoneet likipitäen kaikki laittelemansa hevoset. Jos ratsastuksen aloittaminen 3-vuotiskaudella olisi väistämättä vahingollista, likipitäen kaikkien hevosten odottaisi olevan selästään rikki. Näin ei kuitenkaan taida olla. Liekö isolla osalla hevosista onnea matkassa?

Ruusan emällä G:lläkin tietääkseni alettiin ratsastaa jo ponin ollessa 2-vuotias. Ja ymmärtääkseni sen ensimmäisistä ratsastajista kaikki eivät olleet varsinaisesti ponikokoisia. Silti ponin selkä oli kaput "vasta" 24-vuotiaana. Kieltämättä olen silti miettinyt, voisiko G:n vanhuudenaikaisilla selkävaivoilla kuitenkin olla joku yhteys nuoruusaikaiseen rasitukseen.

Mutta entä lihakset? Niillähän hevosen kuuluisi ihmistä kantaa eikä rangalla.

No, Bennettin mukaan liian nuori hevonen ei vielä osaa käyttää lihaksiaan oikein. Selän pyöristämisen sijaan varsa jännittää selkänsä lihakset kivikovaksi, jotta saisi suojeltua rankaansa. Myöhemmin on vaikea opettaa hevosta pois vääränlaisesta selänkäytöstä.

Eli varhainen selkään nouseminen saattaa pikemminkin haitata kuin edistää hevosen tulevaa ratsu-uraa!

No pitäisikö tulevan ratsun sitten saada elää pellossa 4-vuotiaaksi? Ei. Monenlainen ratsu-uraa valmisteleva toiminta on sallittua ja suotavaa. Eli ei kun ponia valjaisiin vaan.

Ja ehkä varmuuden vuoksi lykkään sitä selkäänmenoa vielä ainakin sinne vuoden 2015 alkuun. Etenkin, kun täti on ponille aika iso ratsastaja.

Eiköhän meillä riitä tekemistä näiden valmistavienkin harjoitteiden kanssa vielä pitkäksi aikaa.

P.S. Artikkelissa myös kerrotaan, että viimeisinä luutuvat nikamat, jotka ovat lähimpänä kalloa. Tämä asettaa vähintäänkin kyseenalaiseksi apuohjien hyödyn nuorten hevosten kanssa. Monellahan on tapana juoksuttaa nuorta apuohjien kera jo ennen ratsastamista.

lauantai 10. elokuuta 2013

Rakas, sinusta on tullut pullukka

Eräänä kauniina heinäkuisena laitumellarapsuttelupäivänä täti havahtui äkkiä siihen, että varsan kylkiluut olivat kadonneet. Vaikka ne pienen etsintäoperaation avulla löytyivätkin, alkoi äkkiä tuntua siltä, että ehkäpä poni ei tarvitsekaan laitumella samaa väkirehuannosta kuin talvella.

Hieman ennen Welsh Show'ta Ruusan väkirehuannos puolitettiin. Vermon näyttelyyn mennessä kylkiluut olivat kuitenkin kääriytyneet vielä paksumpaan rasvapeittoon. 

Viikko Vermon näyttelystä tädit omistaja ja tallinpitäjä tulivat yhteistuumin siihen tulokseen, että ehkäpä rimpula pärjäisi jo ihan ilman nappuloita.

Miten tässä näin kävi? 

Suunnilleen vieroituksesta lähtien Ruusa on aina ollut hoikka tai jopa laiha. Ajoittain jopa siinä määrin, että arvelin eläinsuojeluilmoituksen olevan vain ajan kysymys, kun poni ulkoili tien varressa.

Niinpä ponia on syötetty reilulla mitalla. Ja voi sitä ilon päivää, kun poni keväällä alkoi viimein saada kylkiluut peittoon. Kun on 1,5 vuotta keskittynyt saamaan ponille lihaa luiden päälle, ei ihan heti tajua, että poni rupeaa olemaan jo vähän liiankin "näyttelykuntoinen".

Keväällä rimpula oli vielä tällainen, ei varsinaisesti laiha mutta kylkiluut pinnassa, selän puolella ei ollut kuin kuoppia.

Ja Vermon näyttelyyn mennessä oltiin päästy jo vähän turhankin rehevään kuntoon... On tosin myönnettävä, että tuollainen vähän avorunkoinen poni näyttää paremmalta kun sillä on pikkuisen mahaa.
Saahan poni laitumella vähän lihoa, jos talvella sitten vastaavasti laihtuu. Ehkäpä kuitenkin pyrimme olemaan testaamatta tikkujalkojen kantavuutta ihan maksimikuormalla.

Ratsu on ratsastajansa kuva

Ratsu on ratsastajansa kuva, sanotaan. Mutta mitäs jos ei tykkääkään siitä peilikuvasta, jonka poni tarjoaa katsottavaksi?

Torstaina kävin pitkästä ratsastamassa Herra S:llä ensimmäistä kertaa noin kuukauteen. Melkein meinasi itku päästä, kun tajusin, että kaikki ponin aiempi jäykkyys, taipumattomuus ja liikkumishaluttomuus on todellakin ollut lähtöisin satulan yläpuolelta.

Papparainen nimittäin oli torstaina reipas ja kevyt. Siirtyi käynnistä raviin pienellä pohjeavulla, ravista käyntiin istunnalla. Asettui kulmiin ja taipui ympyrälle.

Ponin oli läpiratsastanut oikeasti osaava ratsastaja. Poni oli kuulemma aluksi ollut aivan toivoton, mutta sitten hetken vääntämisen tuloksena pehmennyt normaaliksi omaksi itsekseen (lue kuvaus yllä).

Vaikka olen omaksunut tavan tuijotella peiliin joka käänteessä (ei kuitenkaan ratsastaessa, koska meillä ei ole ratsastuspeilejä), en ole hoksannut ratsastukseni olleen niin päin prinkkalaa kuin se mitä ilmeisimmin on ollut.

Positiivista on kuitenkin se, että poni pysyi kevyenä ja reippaana torstaisen ratsastussession loppuun saakka ja kantoikin itsensä ihan kivasti. Että ehkä tässä jotain toivoa vielä on, vaikka vähän tekisikin mieli aloittaa kokonaan uudelleen ihan alkeiskurssilta... Sen verran hankalalta koko homma tuntuu tällä hetkellä. Tuntuu, että kaikki kosketus alla tepsuttelevaan eläimeen puuttuu.

perjantai 9. elokuuta 2013

Rimpula yllättää jälleen

Kannatti lähteä rimpulan kanssa Vermoon viime lauantaina, vaikka sitä varten piti herätä loman toiseksi viimeisenä aamuna kello 5.

Etukäteen en uskonut Ruusan menestymisen mahdollisuuksiin, olihan sillä ensimmäistä kertaa kilpailijoita omassa luokassaan. Ja vieläpä ennalta tuttuja ja varsin hyvärakenteisiksi tietämiäni kilpailijoita.

Mutta niinhän se rimpula yllätti ja nappasi luokkavoiton. Tai jos nyt ihan rehellisiä ollaan, kilpakumppanit nähtyäni olisin ollut pettynyt, jos Ruusa olisi niille hävinnyt. Niissä ei ollut sinänsä mitään isompaa vikaa (toisin kuin vinokinttuisessa rimpulassa), ne vain olivat hiukan alikuntoisia ja aivan siistimättömiä.

Seisominen ei mennyt ihan putkeen kehässä, mutta kyllä se vissiin ihan ponilta näytti.
Ruusa sen sijaan on kesän kuluessa ansiokkaasti kasvattanut sekä vyötärönympärystään että ylälinjaansa. Tukkaansakin se on ohennellut laitumen puita vasten - vähän turhankin innokkaasti. Ja ennen kaikkea, peräkammarin pikkutytöstä on kuoriutunut esiin näyttävä show-tamma.


Piti ihan hieraista silmiään, kun tämän kuvan näki. Voiko näin upea poni olla minun rimpulani?

Kun Ruusa ravaa kehään korvat tötteröllä ja kaula kaarella, kyllä se komea näky on. Ainakin sivusta päin katsottuna. Edestäpäin katsoessa liikkeiden ahtaus ja etukinttujen hajavarpaisuus tökkäsivät tarkkaa tuomaria niin ikävästi silmään, että yksilöarvostelun palkintoluokka putosi välittömästi kakkoseen.

Kakkospalkinto ei yllättänyt, mutta se yllätti, että Ruusa rodun parhaan nuoren valinnassa sijoittui toiseksi! Jälleen reserve youngstock champion -titteli, minun rimpulalleni. Siinähän meinasi mennä tädin pää ihan pyörälle.

Ennen näyttelykauden alkua odotin, että Ruusa menestyisi mahdollisesti nuorten ponien näyttelyssä, mutta ei muissa. Loppujen lopuksi nuorten näyttelystä tulikin kesän ainoa näyttely, jossa Ruusa ei pärjännyt.

Näyttelykuvia katsellessa tulee hyvälle mielelle.

Ruusa sai oikein pokaalin.
Kuvissa ei enää näy pientä rimpulaa. Niissä näkyy kaunis, hyvinkehittynyt ja hienosti ravaava ponitamma. Ihan kuin se tykkäisi näyttelyssä esiintymisestä! Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tulee melkein tippa linssiin, kun näkee oman varsansa sellaisena. Vahvana ja hyväkuntoisena.

Ruusa ei näyttelyssä köhäissytkään, kerran vain selvitteli kurkkuaan, kun pääsi ulos yli kahden tunnin trailerissa seisomisen jälkeen. Muuten sen henki kulki hyvin.

Mutta se taannoinen epäpuhtaus kyllä huolettaa. Olen lukenut netistä kauhujuttuja siitä, mikä hevosella voi olla, kun se on kaarteessa ep. Ruusalla on siis todennäköisesti vähintään lievä jännevamma tai mahdollisesti niveltulehdus. Jos se vielä tulevana viikonloppuna on ep niin varmasti soittelen taas klinikalle.

P.S. Näyttelyssä selvisi myös, että tätäkin blogia joku lukee. Hämmentävää.

torstai 1. elokuuta 2013

Tuhma poni

Juuri kun ponitäti luulee, että suurimmat ongelmat on voitettu, saapuu jälleen opettaja Sari paikalle ja palauttaa maan pinnalle. Ruusaa ärsytti erityisen paljon, sillä se oli kai mielestään saanut emäntänsä kivasti koulutettua ja sitten tulee tämä toinen täti käskemään mamia käskemään Ruusaa.

Treeneissä kokeiltiin ensin juoksuttamista. Hetken sohlaamistamme katsottuaan opettaja päätti puhaltaa pelin poikki ja aloittaa uudelleen. Ponitädille tuli tehtäväksi pitää suu kiinni ja jalat kävelemättä. Kumma, miten paljon sitä tulee ihan huomaamattaan käveltyä ponin mukana, vaikka juoksutuksessa olisi ideana, että poni liikkuu ihmisen ympäri.

Ei saa hermostua, vaikka poni vetäisi ripaskaa narun päässä, vaan pysyä itse täysin rauhallisena ja jatkaa rauhallista pyytämistä. Kieltämättä poni oli aika paljon rennomman näköinen, kun Sari käski sitä kylmänviileästi.

Kuulostaa ehkä helpolta, mutta ei ole. Otan ponin edesottamukset kai vähän liian henkilökohtaisesti.

Pitkällisen väsytystaistelun jälkeen sain Ruusan ravaamaan viimein ravaamaan vasempaan kierrokseen. Poni ontui sisäetujalkaa. No eipä ehkä ihme, että poni taisteli vasenta kierrosta vastaan.

Koska epäpuhtaus oli melko lievää eikä sitä esiintynyt kuin ympyrällä ravissa vasempaan kierrokseen, jatkoimme kuitenkin vielä ohjasajoon. Mentiin vain vähän käyntiä. Oliko tämä fiksua, tiedä häntä.

Ruusa pani vastaan koko rahan edestä. Sen olisi tarvinnut vain kävellä sinne suuntaan, jonne ohjastaja pyysi. Mutta nimenomaan ihmisen päättämään suuntaan kulkeminen on Ruusan mielestä ehdottoman tyhmää.

Voin kertoa, ettei menomme ihan (vielä?) muistuttanut lomamatkalla nähtyä ohjasajoa (kuvassa).

Portugese school of Equestrian artin ratsastaja esiintymässä lusitano-orin kanssa.
Sari arveli, että suurin osa ongelmasta aiheutuu siitä, että minä en pidä kunnollista tuntumaa. Ja kun ei ole tuntumaa, ei ole niitä kahta "seinää", joiden pitäisi kertoa ponille, mihin kulkea. Jos muuten saankin tuntuman jotenkin pidettyä, myödätessäni heitän ohjan aivan löysäksi. Eli myötäyksen pitäisi olla selvästi pienempi.

Kaiken huipuksi Ruusa on keksinyt, että vähäisestäkin tuntumasta pääsee, kun peruuttaa. Ja peruuttaminen on kuulemma kärryjen kanssa hengenvaarallinen reaktio. Niinpä peruuttamisesta seuraa tästä lähtien sanktio.

Ohjilla läiskittiin peppuun aina sille puolelle, joka pyrki karkaamaan suoralta linjalta. Piiska olisi tähän kohtaan hyvä veto, mietti Sari. Mutta päädyimme kumminkin käyttämään ohjia, koska omistajatädin käsillä on niidenkin kanssa jo ihan tarpeeksi solmuun menon mahdollisuuksia.

Sarin kanssa Ruusa meni jo ihan kivoja pätkiä. (Kamera tietysti unohtui taas autoon.)

Minulle on edelleen yllätys se, miten paljon tuntumaa pitää pitkillä ohjilla ottaa varsan kanssa. Pyrkimys on kevyempään, mutta juuri nyt Ruusa kaipaa enemmän tukea.

Ja sitäpaitsi kun ainoa kommunikaatiokanava hevosen kanssa on ohjat, tuntuma ei Sarin mukaan voi olla yhtä kevyt kuin ratsailla. (Ja kuten jo ehkä aiemminkin todettua, tuntuman säilyttäminen ei lyhyemmilläkään ohjilla ole varsinaisesti bravuurini.) Tärkeintä on kumminkin se, että tuntuma on tasainen.

Tunnista jäi kotitehtäväksi ne perinteiset: pitää olla parempi suunnitelma, pitää olla rauhallisempi ja pitää pyytää vain yhtä asiaa kerrallaan.

Sari arveli, että Ruusa on saanut aiemmin ajaessa mennä sinne mihin on huvittanut. Ja minä kun olin mielestäni ollut hyvinkin jämäkkänä suunnan määrittelyssä. Mutta Ruusan tekemät reittimuutokset ovat kuulemma voineet olla niin pieniä, etten ole kiinnittänyt niihin huomiota.

En ole antanut Ruusan tehdä ihan mitä sitä huvittaa, mutta olen selvästikin ollut aivan liian epätarkka. Ja epätarkkaan pyyntöön ei oikein voi odottaa tarkasti oikeanlaista reaktiota. Niinhän sitä sanotaan, että poni on omistajansa kuva...

Että ehkä tässä vielä on työsarkaa kumminkin... Molemmissa.