torstai 31. lokakuuta 2013

Jihaa, sanoi poni - auts, sanoi täti

Onko ponikon kipeiden jalkojen määrä vakio? Toivottavasti ei ainakaan lisääntymään päin.

Ruusan kylmäyspatja vaihteeksi ihmiskäytössä.
Jalka ei mahtunut patjan kanssa kenkään kuin
vähän varpaista.
Kun ponin jalka on terveeksi todettu, ponin kylmäpatja tuli vaihteeksi tädin käyttöön.

Ruusan pääkoppa nimittäin ei olisi kestänyt enää yhtään vain kävelyä -päivää (ja eilen kävelykin jäi työpaikan kehitysseminaarin takia väliin), joten päätin päästää sen kentälle purkamaan patoutunutta energiaansa hyvällä pohjalla.

Mutta eihän juokseminen käy päinsä ilman huolellista kävelytystä, joten ei kun poni narun nokkaan ja metsäpolulle.

Ponilla vaan oli vähän eri käsitys metsään menon tarkoituksesta.

Pehmeä metsäpolku poltteli ponin kavioiden alla siinä määrin, että Ruusa pyrki pitämään ne kaikki koko ajan ilmassa. Mutta koska painovoiman lait pätevät myös pieniin teiniponeihin, sen kaviot tömähtelivät aina välillä maahan. Valitettavasti maan ja kavion väliin sattui kertaalleen myös taluttajan nilkka.

Hetki piti puhallella ja miettiä, pystyykö jalalla vielä kävelemään. Mielessä kävi, että olisihan se ironista, jos nilkkani pitäisi kipsata - tuuraan nimittäin töissä tällä hetkellä ihmistä, joka mursi nilkkansa juoksulenkillä metsässä.

Ilmeisesti selvittiin kuitenkin pehmytkudosvammoilla, tai ainakin jalka tuntuisi mojovasta turvotuksesta huolimatta toimivan. Mutta jonkin verran kylmäystä tämä kyllä vaatii.

Ehkäpä siinä ihmisen oman tilan kunnioitusjutussa on jotain perää... Jos pitäisin aina tiukasti kiinni omasta tilastani, ehkä Ruusalle ei olisi tullut mieleen pukitella niin lähellä jalkaani.

Onko jotenkin outoa, että olen vähemmän huolissani oman jalkani vammoista kuin siitä, miten ponin jalka mahtoi kestää tämänpäiväiset riekkumiset?


Nimittäin kun poni tajusi saavansa juosta, se ei todellakaan tyytynyt mihinkään hillittyyn ravailuun. Ensin lämmöt päälle kunnon kiitolaukalla pukkien kera. Sitten vähän raviliikkeiden esittelyä ja taas laukkaa. Rallittelusta ei meinannut tulla loppua. Hikikin pukkasi pintaan.

Pokkarilla on vaikea saada otettua kuvaa ravin kauneimmasta hetkestä, joten jouduin tyytymään tällaisiin könkkäkuviin.
Toivon siis hartaasti, että eläinlääkäri oli oikeassa jalan terveydestä. Vähän pelottaa mennä huomenna tallille, jos vaikka hankkari onkin taas turvoksissa...

En oikein tiedä, miten tämä normaaliliikutukseen palaaminen olisi ollut viisainta tehdä. Energiaa oli kuitenkin pakkautunut poniin niin paljon, että se jo eilen aamulla puhisten ravasi karsinan kokoisessa savitarhassaan ympyrää. Halusin pahimmat pöllöilyt pois alta pitävällä pohjalla ennen kuin uskalsin suurentaa ponin ulkoilualuetta.

"Kummia kavereita, kun eivät lähde ollenkaan mukaan juoksuleikkeihin", ihmetteli Ruusa.
Jalka tuntui riekkumisen jälkeen hiukan lämpimältä. Olisikohan kuitenkin pitänyt enemmän rajoittaa ponin touhua?

Kylmäsin jalan varmuuden vuoksi sekä vedellä että savella. Ja muutkin jalat saivat savesta.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Tuloksia ja ratkaisuja

Juuri, kun olin näpyttelemässä tallinpitäjälle tekstiviestiä, jolla irtisanon Ruusan tallipaikan, soitti eläinlääkäri Viikistä. Suurin osa Ruusan testituloksista oli tullut.

Kaikki muu näytti normaalilta, mutta keuhkonäytteet näyttivät vahvaa allergista reaktiota. Tämä sopii erittäin hyvin yhteen Ruusan oireilun kanssa ja vahvisti käsitykseni siitä, että poni on saatava muualle niin pian kuin suinkin mahdollista.

Tässä kohtaa harmittaa eniten se, että en vienyt klinikalle aikaisemmin, kun jossain vaiheessa ponin oireilu tuntui vähentyneen. Samaan aikaan tilanne keuhkoissa ehti kehittyä niin pahaksi, että poni joutuu nyt massiiviselle allergialääkekuurille. Lääkekuuria on jatkettava useita viikkoja riippumatta siitä, millä aikataululla saan sille järjestettyä ilmavamman paikan.

Toiveena olisi muuttaa vielä tämän viikon aikana. Onneksi tuttavapiiristä on tullut tarjouksia, joihin tarttua, jos en saa mitään ihanteellista järjestettyä näin nopeasti. En millään tahtoisi toista väliaikaisratkaisua, mutta mitä pitempään Ruusa joutuu nykyisessä paikassa olemaan, sitä pahemmaksi tilanne menee.

Toivon vaan, että Ruusa ei ole allergisoitunut turpeelle, sillä melkein joka paikassa on turvekuivitus...

maanantai 28. lokakuuta 2013

Hyviä ja huonoja uutisia

Klinikkareissu suuntautui tänään ennakkotiedoista poiketen kantapaikkaamme eli Viikkiin. Vaihdoin klinikkaa lennosta, koskapa Ruusa on viime aikoina hengittänyt huonommin kuin koskaan. Vähäisestäkin riekkumisesta kävelylenkillä on seurannut pitkäkestoinen puuskutus. Ihan kävelyssäkin ponin sieraimet usein leviävät - ja vuotavat.

Onneksi vakiolääkärillämme sattui olemaan viime hetken aika vapaana, ja vieläpä minun vapaapäivänäni.

Ja onneksi myös jalkalääkäriltä löytyi kolo Ruusan jalan kopelointiin. Diagnoosi: terve hankoside ja muutenkin aivan hyvä jalka. Jalan puolesta Ruusa voi siis siirtyä rajoitetusta jaloittelusta suoraan täysin normaaliin elämään.

Siinä olivat hyvät uutiset. (Joihin voisi kyllä lisätä Ruusan erinomaisen mallikkaan käytöksen klinikalla sekä sen, että pikkurimppana painaa jo 330 kg.)

Kuvatarjonta rajoittuu jo vähän vanhempaan materiaaliin.
Valitettavasti ei ole kuvaa klinikkareissulta, aika hauskoja kuvia olisi saanut.

Samaan aikaan oli Ruusan jalkopäässä yksi eläinlääkäri ultrineen ja nenäpäässä kolme muuta eläinlääkäriä ohjaamassa tähystysputkea ponipolon nenästä kurkkuun ja sitä kautta keuhkoihin. Eläinlääkäri- ja avustajajoukon lisäksi ympärillä hyöri totta kai myös lukuisia sivustakatsojia. Onhan Ruusa sentään niin mielenkiintoinen tapaus, että eläinlääkärien on sitä tutkiessaan hyvin vaikea peitellä innostustaan.

Olkoonkin, että Ruusan henkitorvi on edelleen ahdas ja löysä, hovilääkärimme on nyt entistä vakuuttuneempi siitä, että tämä vaiva oli satunnainen löydös eikä suinkaan syy oireiluun.

Eläinlääkäri on jokseenkin vakuuttunut siitä, että oireilun underlying cause eli perimmäinen syy majailee keuhkoissa itsessään. Eli jos Ruusan keuhkonäytteistä jälleen kerran löytyy allergisesta tulehduksesta kertovia soluja, olisi suotavaa ottaa keuhkobiopsia. Sen jätimme kesällä väliin, koska operaatio ei ole riskitön.

Summa summarum, jalka on käyttökelpoinen, keuhkot todennäköisesti eivät.

Kaiken huipuksi tänään selvisi sekin, että tallinpitäjän lupaama pihatto ei ole valmistumassa lähiaikoina. Alunperinhän - ennen hankosidesotkuja - Ruusan piti muuttaa suoraan pihattoon, heti lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna.

Voisiko joku asia tämän ponin kanssa joskus mennä niin kuin pitäisi?


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Mitä järkeä?

Jotkut harrastavat ratsastusta, toiset hevosen sairaudenhoitoa.

Näin tuumasi terävänäköinen tallityöntekijä tässä yhtenä päivänä, kun unettomuuden riivaamaan puskatätiin iski pesukarsinassa realismin puuska. "Eihän tässä ole enää järjen hiventäkään", manasin liruttaessani ponin jalkaa ties kuinka monetta kertaa.

Jotenkin sitä on iskenyt sellainen olo, että hittojako sitä tässä enää mitään yrittää. Että varmaankin tämä hankosidevammakin on vain universumin yritys saada ponitäti ymmärtämään, ettei mamin pikku silmäterä ole elinkelpoinen.

Mamin silmäterä. Kuva on otettu viime lauantain maastossa. 
Jos jalka nyt tuleekin kuntoon niin epäilemättä seuraava vamma tahi sairaus odottaa heti seuraavan kulman takana. Ja taaskaan ponin kanssa ei voi tehdä mitään muuta kuin sairaudenhoitoa. Puhumattakaan siitä, että ponnistelut ponin perussairauden (henkitorven ahtauman) parantumiseksi ovat epäilemättä silkkaa toiveajattelua.

Erityisen turhilta ponnistelut tuntuvat nyt, kun poni ei tuoreimman vaivansa takia päässytkään pihattoon.

Hätäratkaisuna asumukseksi valikoitunut talli on monella tapaa tosi kiva paikka, mutta ei se mikään hengitystievammaisen koti ole. Jos jätän Ruusan tähän sisätalliin koko talveksi, olisi oikeastaan se ja sama, vaikka lasauttaisin sille napin otsaan jo nyt.

Tänäänkin poni 45 minuutin kävelylenkin päätteeksi puuskutti kuin olisi maratonin vetänyt. Varmemmaksi vakuudeksi vielä yski päälle keuhkojensa pohjasta.

Jos olisin tiennyt, että Ruusasta tulee liikuntarajoitteinen, tallipaikkarulettini olisi pysähtynyt toiseen kohtaan.

Olen anellut kaikilta tutuilta ja tuntemattomammiltakin Ruusalle ulkokarsinaa toipumiseen. Nihkeää on. Tallipaikkojen kyselijöitä on nyt kovasti paljon liikkeellä muitakin, kun EU-säännösten takaraja on sulkemassa monta tallia - eikä niitä ulkokarsinoita sitäpaitsi kasva joka notkelmassa.

Samaan aikaan lähestyy talvi ja entistäkin rajoitetummat ulkoiluajat, tallin oven pitäminen säpissä.

Suurella todennäköisyydellä joudun vain seuraamaan vierestä, kuinka ponini tila heikkenee enkä voi sille mitään. Jos toista paikkaa ei löydy niin en voi sellaiseksi muuttua. Voi kunpa olisikin varaa omaan paikkaan, jossa tallirutiinit voisi räätälöidä sairaalle poninrääpäleelle mittatilaustyönä.

Tämän yhtälön pyörittäminen päässä vie sen verran kovalevytilaa, että univelkaa on otettu jo velan päällekin ja vanne puristaa päätä.

Tallilla käymisestä on tullut mekaanista suorittamista, ei rakkaasta harrastuksesta ja rakkaan ponin seurasta nauttimista. Ja sama asenne heijastuu ponista takaisin.

Ponilla on tosi hauskaa - not. Kuva jälleen lauantain sessiosta, kun yritimme ottaa ponista poseerauskuvia sänkipellolla. Muta tarttui ponirukan kavioihin kuin nuoskalumi, mikä sai teinin aivan raivoihinsa.
Järkihän tässä meinaa lähteä, jos ei ole jo lähtenytkin.

Minä ihan totta koko ajan yritän toimia ponin edun mukaisesti. Mielestäni olen eläimistäni melko tarkka, joidenkin ulkopuolisten tarkkailijoiden mielestä jopa hysteerisen tarkka. Miten sitten onnistun koko ajan tekemään vääriä ratkaisuja? Miksi kaikki menee aina pieleen?

tiistai 22. lokakuuta 2013

Marssijärjestyksen palautus

On myönnettävä, että olen vähän lepsuillut ponin kanssa viime aikoina. En ole ihan jaksanut vaatia, että se kävelisi takanani nätisti löysällä narulla. Olen alistunut kävelemään ponin lavan kohdalla, ote tiukasti lähellä riimua.

Alistunut olen siksi, että jos ponin piukeina hetkinä rupean peruutusmerkeillä vaatimaan ponia oikealle paikalleen, se helposti panee koko homman ranttaliksi. Samalla takaraivossa jyskyttää koko ajan "ei saa mennä askeltakaan muuta kuin käyntiä".

Tämäntyylisiä "rauhalliset kävelyt" joskus ovat. Onhan sillä yksi jalka sentään maassakin...
Kuva lauantaiselta kävelyltä, jolla mukana oli kerrankin kuvaaja - siksi epätavallinen päävehje.
Kun poni on talutuksessa päässyt vähän seremoniamestarin asemaan, se on kenties alkanut kuvitella itsestään muutenkin vähän liikoja.

Parina päivänä Ruusa on jopa kehdannut luimistaa minulle rumasti, kun olen mennyt häiritsemään sen heinänsyöntihetkeä epämiellyttävällä kylmäyspatjojen käärimisellä (olen aamupäivällä käydessäni käyttänyt ensimmäisenä kylmäyspatjat jalassa ja lenkin jälkeen kylmännyt letkulla).

Ei näin! Ryhtiliike alkoi tänään, kun poni likipitäen näytti minulle hampaitaan. Siinäpä sitten olikin ponilla ihmettelemistä, kun palvelija rupesi häätämään kauemmas heinäkasalta. Luimistelu loppui siihen, ainakin tällä kertaa.

Kävelylenkin alku meni parin rauhallisen päivän jälkeen tuulella käyden, vähän ylläolevan kuvan tyylillä.

Liikkeelle lähdettiin lyhyen narun taktiikalla, mutta pöllöilylle ei tuntunut tulevan loppua ja taluttajaa alkoi kyllästyttää narussa roikkuminen ja siitä nyppiminen.

Eihän Ruusa tietenkään aluksi ollut ottaa peruutusmerkkejä kuuleviin korviinsa, olihan se jo pitkään saanut pääosin aika vapaasti valita sijaintinsa suhteessa taluttajaan. Mutta tarpeeksi kun voimisti heilutusta niin alkoi teiniponinkin kalloon mahtua jotain muuta kuin omien ajatusten surina.

Ja kas, huoleni löysän narun provosoimista koikkaloikista olikin tällä kertaa turha. Muutama pysähdys ja peruutus palautti ponin maan pinnalle ja se pysyi nätisti omalla paikallaan loppulenkin.

"Mmm, vihreää ruohoa..." Ei ehkä oikein voi sanoa, että poni varsinaisesti keskittyisi taluttajaansa lenkillä, mutta ehkä pääasia on, ettei se tunge koko ajan taluttajan omaan tilaan. 
Vaikka voi olla, että Ruusan kiukuttelussa on kyse vain remukaverin ja kurin puutteesta, en voi olla miettimättä, olisiko taustalla kenties myös kipua. Mahatähystystä en nyt ihan heti jaksa lähteä teettämään, kun siihen liittyy ikävää paastoamista ja muuta, mutta hiekkakeräymän tilanne pitää ensi viikon klinikkareissulla tsekata.

Ruusallahan oli viime syksynä hiukan hiekkaa suolessa, tosin silloin ainoa oire oli hiukan löysä lanta.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Oharit

Kengittäjän oharit ovat klassikko hevospiireissä. (Minulla on sellaisista tosin, onneksi, varsin rajalliset kokemukset.) Mutta osaavat ne näköjään eläinlääkäritkin.

Juu, turhaan siis odoteltiin eläinlääkäriä tänäänkin.

Ei näkynyt eläinlääkäriä. (Mutta mitä ihmettä Blogger tekee kuvilleni?)
Ei ultrattu Ruusan jalkaa, ei poistettu haljennutta hammasta parilta muulta potilaalta. Tohtorin uusi arvioitu saapumisaika on perjantaina kello 14. Eipä sitten tainnut tämä eläinlääkäri osallistua Ruusan hoitoon. Välillä se on meikäläisenkin käytävä tienaamassa rahaa eläinlääkärille kannettavaksi, nimittäin.

Onneksi olin jo edellisistä ohareista viisastuneena varannut Ruusalle klinikka-ajan 28.10. Hiukan vaan epäilyttää, kun 2 viikon varoitusajalla tällä tulevalla eläinlääkärillämme oli samana päivänä kolme avointa aikaa. Muilla saman klinikan tohtoreilla ei ollut ainuttakaan.

No, jonkun sitä kinttua nyt on ultrattava. Samalla voitaneen katsoa, miten paljon hiekkaa Ruusa on saanut kerättyä mahaansa, joka muistuttaa päivä päivältä erehdyttävämmin rantapalloa.

Mutta se jalka. Se oli tänään positiivinen yllätys. Vasemman etupolven alapuolella sormiin erottui tasaisen laatan sijaan - pitkästä aikaa - jänteitä.

Edistyksestä riemastuneena köpsöttelin ponskin kanssa 20 minuuttia normaalia pitemmän lenkin ihanassa syysauringossa. En tiedä, oliko tämä kovin fiksua. Matkaa tosin ei tullut kuin jokunen sata metriä enemmän kuin tavallisesti, ponin tassut vaan tänään nousivat vähän tavallista verkkaisemmin (onkohan se tavallistakin kipeämpi?).



torstai 17. lokakuuta 2013

Kylmenee

On ollut aivan uskomattoman kaunis syksy. Mutta tummeneviin iltoihin on ollut syytä kehitellä kävelylle heijastavia varusteita. Mamma-G:n ratsastusheijastinloimi ei ehkä ole kaunein mahdollinen vaihtoehto, mutta ainakin näkyy.
Jos joku ei vielä ollut huomannut, niin sää on tässä viime päivinä jonkin verran kylmennyt. Tämä on herättänyt ponitädin pohtimaan paitsi auton ja trailerin rengastusta, myös poniinin vaatetusta.

Ruusan uusi koti on sellainen, mitä kutsun lämpimäksi talliksi. Eli lämpötila pysyy aina plussan puolella. Sisällä ei siis tarvita takkeja. Mutta voi olla, että ulkona alkaa jossain vaiheessa tarvita. (Ja kokoaikaisestikin, jos saan Ruusan pihattoon tai vähintään ulkokarsinaan, kuten olisi tarvis.)

Tällä hetkellä Ruusan loimitusohjeeksi on kirjattu vain "sateella ulos sadeloimi". Testaan, karaistuuko sokeriponi kestämään kylmää. Niin pitkälle en sentään uskalla mennä, että antaisin ponin näillä keleillä kastua. Talvikarvan alku on kuin ihanan pehmeää, tummaa samettia.

Luonnon luoman samettitakin kaveriksi soviteltiin tässä eräänä päivänä muutamia ihmisen suunnittelemia takkeja.

Kyllä, pikkuponi on kasvanut. 115-senttiset Horzen Avalanchet menevät vielä, mutta pieni viipale kankkua saattaa jäädä sääoloille alttiiksi. Bucasin kesäsadeloimi 115-senttisenä peittää vielä koko pepun, mutta se on lähelle nollaa hiipineillä lämpötiloilla turhan vilpoinen sadeasu.

Olisikohan varsa kasvanut jo niin, että täyttäisi emänsä vaatteet? Näköjään ollaan jo aika lähellä.

Mamma-G:n fullneck-fleecevuorellinen sadeloimi on melko runsas eikä kovin istuva. Tällaista ilmettä Ruusalla on näkynyt viime aikoina huolestuttavan paljon. Lisääntynyt haukottelu voi usein viitata mahahaavaan...

Ruusa näyttää melkein jo täyttävän Horzen 125-senttisen Avalanchen!
Huomaa myös tyylikäs neopreenisuoja, jonka on tarkoitus jollain tapaa tukea vaivaista hankosidettä. 
Ulkoilman lisäksi kylmää on tarjoiltu edelleen myös Ruusan kintulle. Menestys on ollut vaihtelevaa, mutta ainakin perinteinen vesiletku tuntuisi tuottavan tavoitellun lopputuloksen.

Eipä meille paljon muuta kuulu. Kylmäystä, kävelyä ja vielä vähän kylmäystä. Tällä rutiinilla sujuvat tallivisiitit. Ja muu aika sitten kuluukin Ruusan hoitojärjestelyistä ja hengitystieoireiluista stressaamiseen.

Kuten sanottua, syksy on ollut kaunis.

Ruusa on ollut varsin haluton osallistumaan jalkansa kuntoutukseen. Lenkeillä sen mielestä olisi usein hauskempaa pitää kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa tukevasti ilmassa kuin nostella niitä käynnin tahtiin. Vesikarsinassakaan ei ole kiva seistä - ei ole kyllä minustakaan, vaan minkäs teet.

Hankoside on ihan yhtä kova ja paksu kuin muutama viikko sitten. Mutta tänään hoksasin, että liikaluuta enää tuskin huomaakaan. Että jotain hyötyä tästä kylmähoidosta kai on ollut, vaikkakin se hankkari tässä on enempi huolettanut koko ajan.

Eläinlääkäri teki oharit, mikä ei ilahduttanut tallinpitäjää (eikä minuakaan, mutta minähän olen saanut ponini gurulääkärin hoitolistalle vain muiden siivellä). Tallinpitäjän lepyttämiseksi tohtori tekee poikkeuksen ja saapuu keskuuteemme näillä näkymin sunnuntaina. Sitä odotellessa.

Ruusa kaipaa edelleen seuraa ja vaikuttaa stressaantuneelta, mutta jotain valoa sen silmiin on taas syttynyt. Kaikkeenhan tottuu, ponikin.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Sydänsärkyjä

"Ruusa on aika rauhallinen kaksivuotiaaksi." Tällaisen lauseen kuuleminen hätkähdytti minua tänään. Minulle tulee ponistani mieleen monia adjektiiveja, mutta noin keskimäärin "rauhallinen" ei ole ihan ensimmäisten joukossa.

Tältä pohjalta odotin Ruusan protestoivan sairastarhausta uudessa paikassa riekkumalla ja nakkelemalla niskojaan. Mutta ei. Siellä se tönöttää päätään riiputtaen tai heinää hiljaksiin natustellen.

Minusta Ruusa ei ole niinkään rauhallinen kuin masentunut. Yhdistelmänä muutto uuteen paikkaan ja muutto sairastarhaan ei - kauniisti sanottuna - ollut paras mahdollinen.

Ilmeisesti ainoa ilo ponirukan virikkeettömässä arjessa on se, että sen oma ihminen ilmestyy hetkeksi paikalle. Tämän olen päätellyt saamastani ylenpalttisen riemukkaasta vastaanotosta. Poni hörisee kuin sanoisi "ihanaa kun tulit, vie minut äkkiä pois".

Kun käymme kävelyllä, Ruusan askel nousee sitä keveämmin, mitä kauemmas taakse talli jää. Aina välillä pitää muistuttaa sitä siitä, että ainoa sallittu askellaji on käynti.

Lehmät ovat kivoja.
Kotiinpäin kääntyessä ponin ilme muuttuu. Korvat kääntyvät höröstä taakse ja ponin kaviot kasvattavat äkkiä juuret. Kun Ruusan komentaa liikkeelle, se saattaa pompata pystyyn. Vähintäänkin yrittää ottaa hampailla hihastani kiinni.

Ja kun joudun jättämään ponin vankilaansa (a.k.a. sairastarhaan), se jää kiihkeänä hörisemään perääni. Huutelee niin kauan kuin pysyn sen näköpiirissä.

Sydänhän tällaisessa särkyy. 

Kunpa voisin viettää ponini kanssa enemmän aikaa nyt, kun sillä ei ole kosketusta lajitovereihinsa.

Kunpa hevostohtori maanantaina sanoisi, että jalka kestää jo ihan kohta laumaelämää.

Nimenomaan laumaelämää Ruusa nimittäin kaipaa, joka solullaan. Ei sitä voi olla huomaamatta.

P.S. Hengitys on ollut parempi nyt, kun Ruusalla on karsinassaan kosteasta turpeesta tehty patja. Paitsi että kuulin ponin tänään yskähtävän ensimmäistä kertaa muuton jälkeen.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Kylmätöntä kylmää

Uudella tallilla on kysytty hiukan diplomatiaa ja vastapalveluksia, että olen saanut Ruusan jalalle kylmäystä useammin kuin kerran päivässä. Kun raavit minun selkääni (tai hoidat ponini jalkaa), minä raavin sinun (tai auttelen tallissa).

Tallinpitäjä on onneksi ollut avulias.

Tallintekijän lepyttämiseksi (ja epäilemättä omien töidensä helpottamiseksi) hän on lainannut Ruusalle tukisuojat, jotka on hankkinut aikanaan oman jännevammaisen poninsa kuntoutukseen. Ne pitävät mukavasti paikoillaan ihmisten kylmäyspatjat, jotka kävin apteekista ostamassa. (Pakastimesta repäistyn kylmäyspatjan alla on käytetty pintelipatjaa suojaamassa jalkaa paleltumilta.)

Se kylmäys, se kylmäys. Harmaita hiuksia pukkaa päänahasta entistä vikkelämmin.

Nimittäin jo muutama päivä sitten huomasin, että Ruusan jalka ei Hööksin suojien pidon jälkeen ollut viileä, vaan kuuma. Sama on jatkunut sittemmin. En tiedä, johtuuko ongelma suojista vai Ruusan jaloista. Lakkasin yhtä kaikki käyttämästä suojia jokunen päivä sitten - ja ne ovat yhä märät.

Ei toimi enää.

Kokeiltuani myös Finntackin pakkasessa jäähdytettäviä suojia totesin, että vesi vanhin voitehista. Lutraus siis jatkukoon. Uudessa paikassa on sentään sellainen luksus kuin vesikarsina.

Muilta en voi tällaista ajankäyttöä odottaa, joten päivän muihin kylmäyksiin ratkaisu on jo mainittu apteekin kylmäpatja. Myös kylmäsavea olen miettinyt.

Kaikesta tästä vaivannäöstä huolimatta Ruusan jalka ei aina viilenny. Tänään letkutin sitä 20 minuuttia - vain huomatakseni, että jalka oli edelleen lämmin. Tallintekijä oli kylmäpatjoilla saanut jalan aamulla viilentymään, mutta hänestä turvotus hankkarin kohdalla oli pahentunut.

Alkaa vaikuttaa siltä, että Ruusa ei ole menossa pihattoon ihan heti.

Jalkaongelman lisäksi Ruusan hengitys on edelleen huonontunut. Se oli kävelyllä sen verran vetämätön, että sillä saattaa olla joku pikku pöpökin. Ensiavuksi laitoin sen karsinaan märkää turvetta, pölyn määrän minimoimiseksi.

Viikon kuluttua tallille on tulossa asiansa osaava eläinlääkäri. Toivottavasti hänellä on jotain ideoita ponin hoitoon. Jotain toivoa annettavana.

P.S. Mainitun tallintekijän kanssa olen löytänyt jo mukavasti yhteistä säveltä, kun iltavuoroaamuisin olemme aamutallin lomassa jutustelleet.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Uusi koti ja uusvanhat ongelmat

Ruusa muutti uuteen kotiin ennakkotiedoista poiketen jo heti kuun alussa, kun sain vapaapäivän töistä. Syy muuton kiirehtimiseen olivat käytännön järjestelyt: uudessa paikassa ponille järjestyi helposti sairastarha ja pääsen sitä joka päivä itse hoitamaan ja kävelyttämään.

Paha vaan, että vaikka jalka saa nyt sille sopivaa hoitoa, hengitystieongelmalle on käynyt päinvastoin. En ole kuullut Ruusan köhivän, mutta sillä valuu nenä ja sen hengitys on raskasta. Inhalaattori on otettu jokapäiväiseen käyttöön.

Osasin kyllä odottaa ongelmia turvekuivitetussa sisätallissa. Mutta en ihan näin nopeasti. Olemme sentään olleet nykyisessä paikassa vasta alle viikon.

Jos Ruusan jalka vaatii vielä pitkään karsinassa asumista, sille lienee pakko löytää äkkiä joku ulkokarsinapaikka. Mistä ihmeestä?

Tämäkin tallinvaihdos on ottanut koville. En ole varma, kumpi meistä on ollut stressaantuneempi.

Minä en ole saanut unta palloon pohtiessani Ruusan tilannetta eikä Ruusankaan olemus varsinaisesti hengi rentoutta ja rauhaa. Eipä ihme. 2-vuotiaalle, melkein koko elämänsä yhdessä paikassa asuneelle ponille on aikamoinen shokki joutua paitsi uuteen paikkaan, myös laumasta yksintarhaukseen. Ei ole tukiponia auttamassa sopeutumisvaiheen yli.

Karsinanaapuriin Ruusa sentään pystyy kaltereiden välistä ottamaan nenäkosketuksen.

Uudella tallilla on myös valtavan paljon enemmän elämää kuin Ruusan aiemmissa kodeissa. Pieniä ja vähän isompia ratsastajia pyörii joka paikassa. Onneksi kaikki ovat mukavia ja meidät on otettu kivasti vastaan. Ruusan pikkusievä olemus on ehtinyt herättää suurta ihastusta varsinkin porukan pienimpien joukossa.

Kävelylenkit ovat Ruusan mieleen. (Ja en tiedä, mitä kuvanlaadulle tapahtui.)
Uudella tallilla on myös jotain, josta olemme molemmat aivan innoissamme: maastoja. Kilometrikaupalla hiljaisia hiekkateitä. Käpsyttelemme puoli tuntia päivässä. Ruusa ei ole liiemmin ihmetellyt satunnaisesti ohi pyrkiviä autoja eikä edes traktoreita.

Hetkittäin poni on malttanut kävellä rennosti löysällä narulla, mutta sitten taas energia ja teiniangsti pukkaavat pintaan ja purkautuvat raviaskelina tai etukavioiden ponkaisuina korkeuksiin.

Annan Ruusan vaikuttaa reittivalintaan. Se marssii mielellään kohti naapurin maitotilaa, jossa lehmät märehtivät päiväsaikaan laitumella. Ehkä lehmänhaju muistuttaa Ruusaa paikasta, jota se lähes kahden vuoden asumisen aikana oppi pitämään kotina.

Toivottavasti ongelmat ratkeavat pian ja stressaaminen voi loppua - tai ainakin palautua normaalille tasolle.

On sentään ihanaa, että ponia pääsee näkemään joka päivä.