Iloisen ponin paluu ja vuosikooste

Lauantaisen irtojuoksuhepulinsa jälkeen Ruusa on ollut itse aurinkoisuus. Jonkin aikaa kestänyt outo nyrpeys tuntuu haihtuneen ja poni on taas enemmän oma iloinen itsensä.

Kuvasta varmaan näkyy, että tätä ei ole otettu lähipäivinä.
Mutta jos kuvittelee kuvassa olevan lumen vedeksi, saa käsityksen siitä millaista lauantain meno oli.

Harvinaista aurinkoista päivää ei tänään voinut jättää käyttämättä pieneen kävelylenkkiin. Siinä ponin hyväntuulista askellusta katsellessa tuli melkein tippa linssiin kun mietin, miten monta vaikeutta tuo pieni poninalku on jo elämänsä aikana ehtinyt selättää. 

Vuonna 2013 ennalta tuttujen hengitystieongelmien rinnalle ilmaantui niin jalkavaivaa kuin mahakipujakin. Hengitystiepuolellekin lisättiin huonon tallivalinnan "ansiosta" uusi diagnoosi, IAD eli allerginen hengitystietulehdus.

Välillä on tuntunut, ettei yhteiseloomme muuta ole mahtunutkaan kuin huolta, stressiä ja sairauksien hoitoa.

Mutta jos laittaisi blogin kuvat riviin, niistä voisi lukea myös toisenlaista tarinaa. Olemme harrastaneet ohjasajoa (aina kun ponin terveys on sallinut) ja maastakäsittelyä (aina kun tädin mielentila on sallinut).

Sari-open kurssilla keväällä. Ruusaa vissiin vähän väsytti.

Irtojuoksutustreeniä joskus talvella.

Ruusa on tänä vuonna tutustunut naruriimuun ja kuolaimiin.

Ensimmäinen kerta naruriimulla oli molemmille avartava kokemus:
molemmat tajusivat, että tässä on väline, jonka avulla täti saa pidettyä ponin hallinnassa.

Kuolain toi ponin ohjaukseen uusia ulottuvuuksia, vaikka poni ei hirveästi varustemuutoksesta ilahtunutkaan.

Ruusa oli kesällä niinkin terve, että pääsi osallistumaan kolmeen welsh-näyttelyyn. Syysnäyttely jäi jalan loukkaantumisen vuoksi väliin, mutta kesän näyttelyistä poni kahmi vinoista kintuistaan huolimatta ihan kivasti ruusukkeita (ja yhden pokaalin).

Heinäkuussa rimppana sai elämänsä toistaiseksi ainoan ykkösruusukkeen.

Minulla oli vuodelle 2013 suuret tavoitteet. Ruusasta oli tuleva jo kesällä kärryponi. Minun piti oppia ratsastamaan. Kumpaakaan en voi sanoa tapahtuneen. Mutta pieniä askelia näiden tavoitteiden suuntaan on otettu.

Ja vaikka ulkoisesti ei ehkä näy suurta muutosta, oman pääni sisällä on ajatuksia järjestynyt kovinkin uudenlaisiin asentoihin.

Olen ehkä lopultakin alkanut todella sisäistää, että ponini on minun kuvani. Jos haluan herkän, tottelevaisen ja rennon ponin, minun on oltava herkkä, rauhallinen ja johdonmukainen käsittelijä.

Aina homma ei onnistu, vaan hernettä kaivellaan niin ponikon nelijalkaisen kuin kädellisenkin osapuolen rööreistä. Mutta poni on siitä ihmeellinen olento, että se antaa emäntänsä virheet aina vaan uudelleen anteeksi.

Ei voi väittää, etteikö meillä olisi vielä pitkästi matkaa tallattavana ennen kuin poni toimii kaikissa tilanteissa ja ennen kuin minä olen taitava hevosenkäsittelijä.

Aina välillä saan kuitenkin välähdyksiä siitä, millaista on, kun homma toimii. Niinä hetkinä poni valitsee ihmisensä seuraamisen, vaikka se voisi valita toisinkin. Tai päättää totella pienestä avusta eikä vasta siinä vaiheessa, kun emäntä alkaa jo hiiltyä. Niiden hetkien voimalla jaksaa taas vähän aikaa taivaltaa läpi vastoinkäymisten.

Kaunis, viisas pieni rimpulani.

Hyvää uuttavuotta! Kuva on otettu suunnilleen vuosi sitten.

Aurinkoisia ajatuksia

Lauantai-iltapäivä, sataa kaatamalla vettä. Sekä poni että ihmiset märkiä. Silti ei harmita, vaan naurattaa. Sateesta huolimatta tädin pään sisällä paistaa aurinko lähes pilvettömältä taivaalta.

Ai miksikö? No siksi, että ponini on niin iloisen näköinen juostessaan kenttää ympäri niin kovaa kuin jaloista lähtee. En tiedä, miten pitkään, ehkä 10 minuuttia. Parasta on kuitenkin se, että kun poni on juossut tarpeekseen, se on tuskin lainkaan hengästynyt.

Vielä 1,5 kuukautta sitten se olisi tuollaisen kekkuloinnin jälkeen puuskuttanut suunnilleen loppupäivän.

Ehkä Ruusasta sittenkin tulee vielä käyttöponi. (Yritetään nyt olla takertumatta siihen tosiasiaan, että ponilla on vielä päivittäinen astmalääkitys päällä.)

Riekkumista edelsi tällainen. Poni on yhtäkkiä venähtänyt pepulta niin, että häntäremmiä kiinnittäessäni ihan hätkähdin.

Riekkumistilannetta edelsi pieni ohjasajoharjoitus. Ruusa ei varsinaisesti ilahtunut joutuessaan pitkästä aikaa ihan hommiin, vaan esitteli heti alkuun täyden repertuaarin vastustelukeinoja. Peruutuksesta piruettiin.

Vaan ei auttanut ponin kuin alistua kohtaloonsa. Ja Ruusan runsasenergisyyden ansiosta saimme vieläpä mentyä enemmän ravia kuin koskaan.

Ravista ei ole kuvallisia todisteita, sillä kuvaaja oli jo väsynyt taistelemaan sadetta ja pimeyttä vastaan. Toisaalta hänen olikin parempi keskittyä väistämään. Täti nimittäin löysi ponistaan kaasun, mutta ratti oli kadoksissa.

Ratin toimimattomuuteen saattoi vaikuttaa se, että ohjaustehostin jäi varustehuoneeseen. Tähän johti kurkistus ponin pahanhajuisen hengityksen tuloaukkoon. Hammasloma oli jonkin verran pidentynyt sitten viimenäkemän. (Ei siis vissiin hetkeen kuolaimia.)

Kuvasta ponin suun tilannetta ei ihan pysty hahmottamaan. Mutta tilanne on siis se, että niin pitkälle kuin suupielestä pystyy ponin suuhun kurkistamaan, siellä näkyy molemmin puolin pelkkää ientä. Yksi etuhammaskin heiluu.

Onkohan ponillani poskihampaita ollenkaan? Miksi se pudottaa kaikki hampaat ennen kuin kasvattaa yhtään uusia? Mahtaakohan tämä hampaattomuus olla myös mahaongelmien taustatekijänä?

Olin kyllä jo epäillyt hampaanvaihdon olevan käynnissä, sillä poni on syödessään oudosti mukeltanut suullaan. Mutta ihan tällaista näkyä en osannut odottaa. Peukut pystyyn, että Ruusalle puhkeaa pysyviä hampaita ennen kuin maitohampaat ovat kokonaan poissa!

Operaatio Kuinka huijata nirso poni juomaan

Viime viikolla Ruusan tallikaverille tuli samanlaiset mahaoireet kuin Ruusalle, mutta jokusen pykälän rajumpina. Maha kramppasi kovin ja se kakka, minkä ruuna sai pukerrettua ulos, oli epätavallisen tiivistä. Tyyppi oli pari päivää klinikalla ja palasi hiekkaletkutusten ym. jälkeen takaisin muuttuneena (eläväisempänä) miehenä.

Ruunan sairaalakeikka säikähdytti tädin sydänjuuriaan myöten.

Vielä samana päivänä tallin nurkkaan ilmestyi 25 kiloa seosmelassia, jonka tarkoitus olisi saada Ruusa himoitsemaan vettä. Lienee sanomattakin selvää, että Ruusa ei ruvennut himoitsemaan. Ensimmäisellä yrityksellä se suhtautui melassiveteen jonkin verran suopeasti ja joi hiukan. Toisena päivänä ei koskenutkaan.

Eipä mitään, plään cee (vai oliko tämä jo dee?) peliin. Täti marssi ruokakauppaan ja palasi mukanaan paketti kokonaisia pellavansiemeniä. Ensimmäinen pellavasatsi sai Ruusan vieroksumaan iltapuuroa tavallistakin enemmän. (Puuro ei uppoa, jos siinä on esim. desi liikaa vettä tai se on muuten epäilyttävää.)

Sittemmin noin joka toinen annos on uponnut. Ilmeisesti puuron koostumuksen lisäksi on olennaista, että tähtien asento on oikea.

Pellavan - ja merisuolan - lisääminen pöperöön tuntui alkuun auttavan. Ainakin yhdistettynä kevyeen päivittäiseen liikuntaan, johon poni tosin kahden reippailupäivän jälkeen menetti kiinnostuksensa täysin.

Ties kuinka monetta kertaa: the kipristely.

 Tiivistepökäleet ja mahan kipristely (vaihtelevalla lihasvoimalla) ovat kuitenkin palanneet.

Joulunpyhinä on ollut aikaa hioa strategiaa. Asiassa auttoi se, että osallistuin tallikaverin porkkanatilaukseen. Sain selville, että ennen "ihan ok" porkkana onkin nykyään Ruusan mielestä ihan ykkösherkku.

Operaatio "kuinka huijata nirso poni juomaan" onkin alkanut varsin lupaavasti.

Päivittäinen operaatio etenee seuraavasti:
1. Otetaan syvähkö ruoka-astia (tavallinen ämpäri on ilmeisesti epäinspiroivan muotoinen).
2. Täytetään astia laimealla melassivedellä.
3. Tungetaan sekaan niin paljon heinää kuin astiaan mahtuu.
4. Annetaan ponin syödä heinät.
5. Jäljelle jääneeseen veteen pannaan porkkanoita niin, että ponin on juotava vettä saadakseen porkkanat. (Miten niin ponien aivokapasiteetti ei riitä ongelmanratkaisuun?)

TA-DAA! Poni juo melassivettä.

Poni metsästää porkkana-aarretta.

Tänään operaatio onnistui jopa ilman vitosvaihetta: kun heinä loppui, poni joi veden.

Astian pohjalle jääneen lirun voi juottaa sille klinikalla käyneelle tallikaverille, jonka emäntä mieluusti osti puolet melassisiirapista. Ummetusähkystä selvinnyt tykkää melassivedestä niin, että juomisen päätteeksi vielä nuolee kupin puhtaaksi. Juo vaikka 15 litraa kerralla. Siinäpä prinsessaponille tavoitetta.

Veden sesonkimaut ja muita ummetushoitoja

Konsultoin Ruusan omalääkäriä puhelimitse ponin mahatilanteen pahentumisesta.

Lääkärin mielestä on fysiologinen mahdottomuus, että mahahaava pahenisi samalla kun poni syö markkinoiden parasta lääkettä. Niinpä syy oireilulle pitäisi löytää jostain muualta. Ja yksi syy oli kieltämättä ehtinyt käydä tädinkin mielessä.

Nimittäin koska Ruusan jätökset ovat alkaneet muistuttaa normaalien palleroiden sijaan pikkuruisia kakkatiivisteitä, ponin nestetasapaino lienee epätasapainossa. Nestetankkaus on ilmeisesti jäänyt vaillinaiseksi, vaikka olenkin jokapäiväisen ekstraheinityksen jälkeen nähnyt ponin viihtyvän vesiautomaatilla pitkään.

Aiheeseen liittymätön kuvituskuva taannoiselta kuvaussessiolta.

Niinpä korjausliike on tarpeen ennen kuin ponin kakka lakkaa kokonaan tulemasta ulos. Koska pelkän lisäveden tarjoaminen ei ole tuottanut minkäänlaista tulosta, on kokeiltava uudenlaisia makuelämyksiä.

Toiveissa on, että veden maustaminen saisi ponin innostumaan nesteytyksestä.

Sopivan cocktailin etsintä alkoi välittömästi omenamehusta. Valitsin hyllystä luomutuoremehua. Hiukan kyllä epäilytti, sillä mehu oli puristettu puolalaisista omenoista. Ruusahan tunnetusti on vain kotimaisten omenoiden ystävä.

Kun tarjosin Ruusalle omenamehulla terästettyä vettä, poni pakeni karsinan vastakkaiseen nurkkaan ja kyräili siellä epäluuloisena. "Taas mami yrittää myrkyttää ponin."

Mitä seuraavaksi? On varmaankin tarpeen siirtyä suosiolla hevoseväspuolelle. Monen pollen makuun ovat tunnetusti esimerkiksi melassisiirappi tai elektrolyyttivalmiste.

Jos sopivaa sesonkimakua ei löydy, pitänee ryhtyä maustamaan ponin aamu- ja/tai iltapuuroa ihan perinteisesti suolalla. Tämä voi lisätä ponin omaa tietoisuutta juomisen tarpeellisuudesta. (On kyllä käsittämätöntä, miten ennen niin loppasuinen poni voi yhtäkkiä juoda liian vähän.)

Yksi kikkakolmonen kakan löysyttämiseksi on kuulemma myös pellavansiementen syöttäminen. Ei siis minkään pellavasiemenliman tahi muun mössön, vaan ihan kokonaisten siementen. Tällaista hoitoa klinikalla kuulemma käytetään ummetuspotilaille. Isolle hevoselle annostus on 150 grammaa päivässä, joten tuollaiselle rimppanalle varmaankin riittää siitä puolet.

Jos ei muuta niin kyllähän tämän ponin kanssa ainakin oppii hoitamaan yhtä sun toista ongelmaa. Aina jotain uutta, ei käy tylsäksi.

These boots are made for walking

Vaikka lumi perjantaina saapuikin pelastamaan Ruusan kaviot, uskon lumen pakenevan paikalta päivänä minä hyvänsä. Silloin Ruusa-poloiseni varpaat jäävät jälleen hiekkapaperiksi jäätyneen maan armoille.

Tämä uhkakuva on nyt tädin aktiivisten viimetipan toimien ansiosta alustavasti torjuttu. Ponilla on nimittäin nyt talvisaappaat.

Old Mac's -bootsit (koko 0) ponin etutassussa.
Väliin pitää mahtua sormi (kuvassa).

Vielä viime viikolla tädin mieliala uhkasi painua jo tanakasti epätoivon puolelle. Eihän mistään löytyisi bootseja hetinyt ja tähän hätään.

Kun valitin murhettani yhdelle tallinpitäjistä, hän kehotti ottamaan yhteyttä hevostossujen erikoisliikkeeseen. "Sano heille, että on hätätilanne. Yleensä ihmiset auttavat hätätilanteessa", hän virkkoi - ja oli oikeassa.

Kun hätä on suuri niin apua saa kauniisti pyytämällä (ja mahdollisesti ajamalla sata kilometriä pilkkopimeässä lumisateessa). Bootsitoimitusta ei tarvinnut jättää postipalveluiden varaan. Saamastani erityispalvelusta kiitollisena ajelin kotiin sydän ja lompakko tasapuolisesti keventyneinä.

Poni ei arvostanut apua ihan yhtä paljon kuin emäntänsä. Sen mielestä bootsit muodostivat jaloille sikäli merkittävän uhan, että oli paras huiskia niillä ympäriinsä mahdollisimman tarmokkaasti.

Valitettavasti emännän kärsivällisyys ei tässä kohtaa riittänyt, kun samaan aikaan tossut olisi pitänyt pitää puhtaina mahdollista epäsopivuutta ja siten palautusmahdollisuutta silmälläpitäen. Raivotar, jonka piti jo olla haudattu ja kukat haudalle laskettu, tuli esiin (toivottavasti paikalle sattunut pikkulapsi ei saanut traumoja kuulemistaan varsin alatyylisistä voimasanoista).

Mutta bootsit saatiin sovitettua. Eikä niitä tarvinnut palauttaa.

Tänään bootsit saivat vapauttavan tuomion myös kokeneemmilta tossujen sovittajilta. Tästä rohkaistuneena päätin panna sopivuuden heti testiin pienellä talutuslenkillä.

"Lomps lomps", juttelivat Old Mac'sit Ruusan reippaiden askelten tahtiin, ihan kuin kumisaappaat. Ruusaa eivät kumisaappaat häirinneet. Maastoilu on Ruusan juttu, saappailla tai ilman. 

Kengänkorvikkeet pysyivät tassuissa mainiosti ravissakin. Eikä edes liukasteltu, vaikka nastat ovat vielä asentamatta.

Maastokävelyt kyllä saattavat tehdä comebackin ohjelmistoon vähän säännöllisemminkin. Ei liene olemassa mitään salaista koodistoa, joka kieltäisi omistajaa tekemästä poninsa kanssa välillä jotain kivaakin.

Kyllä kelpaa patsastella, kun on upouudet saapikkaat jalassa.

Vihdoinkin valkoista

Nyt sitä on sitten tullut pari päivää, lunta nimittäin. Hetken voi olla murehtimatta ainakin sitä, miten rimppana pystyy kävelemään. Lumen kunniaksi Ruusa pääsi kentälle vähän kokeilemaan jalkojensa toimivuutta pitkän käyttökatkoksen jälkeen.

Täti oli pitkine putkineen vähän liian lähellä nätisti ravailevaa ponia.

Ja ihan hyvinhän ne kintut pelittivät.

Ruusa sai reippailulleen raikuvat kannustukset kentän laidalle seisahtuneilta ihmisiltä (tallikavereilta) ja innostui esittelemään jumppasarjoja vielä vähän näyttävämmin.

Ensin kunnon levadet sen verran pitkällä seisonnalla, että kaikki varmasti huomaavat...

...ja sitten suoraan kunnon pukki, Ruusa-tyylillä eli pää ylhäällä.

Lopuksi piti ottaa vielä poseerauskuva. Kieltämättä ponilla on ollut sopusuhtaisempiakin kasvuvaiheita... Nyt on vähän kuin kaikki osat kuuluisivat eri poniin. Mutta on se ehkä vähän kasvanut - ja toivottavasti jatkaa kasvua ainakin siihen asti, että etupää tavoittaa takapään korkeudessa. (Tajusin muuten, että poni on näissä kuvissa melkein päivälleen 2,5-vuotias!)

Minusta poni on selkeästi venähtänyt korkeutta.

Mahalinjan vinttikoiramaisen taaksepäin kohoavasta muodosta huomaa, että poni on alkanut taas enempi vetää mahaansa sisään. Mahan toivoisi sikakalliin lääkekuurin aikana paranevan, mutta näyttää niin kuin se taas olisi pahentumaan päin.

Kolmas heinäverkko on palannut Ruusan kiusaksi tarhaan, liekö siinä syy. Ei se hirveästi taida siitä saada irti, vaikka nyt jo sentään aika sinnikkäästi yrittääkin.

On se ehkä pikkuisen takakorkea...

Vääränkokoinen poni

Ruusa on ihan vääränkokoinen monessa mielessä. Ensinnäkin se on toki hiukan pieni tällaiselle pienehköllekin tädille, mutta ei mennä nyt siihen.

Puhun nyt varusteisiin sopivuudesta.

Minulla on hirveä hinku ruveta taas tekemään ponin kanssa jotain. Ohjasajoa nyt esimerkiksi olisi kiva taas kokeilla. Mutta kuten viimeksi todettiin, kuolaimeton päävehje ei ihan ollut yhteensopiva teiniponin kanssa. Ja kuten aikaisemmin todettiin, Ruusan oma kuolain on turhan paksu ja kömpelö tuollaisen pikkuisen welhiponin suuhun.

Liian paksu ja eloton tämä kuolain.

Myös Ruusalla käytössä olleet G:n vanhat pullback-suitset on todettu epäsopiviksi ja muutenkin epäkelvoiksi kapistuksiksi (ks. aiheesta mm. eläintenkoulutusblogi).

Kulutettuani pari tuntia työaikaa lukien sustainable dressage -sivuston (uuvuttavan) yksityiskohtaista suitsiaiheista kirjoitusta tulin siihen tulokseen, että Ruusa käyttää vastedes meksikolaista turpahihnaa ja kolmipalakuolainta.

Ja kas, molemmat välineet sattuivat löytymään omista kätköistä. Sivumennen sanoen G:n kolmipalalla tehdyt suitsienpukemistreenit ovat menneet huikeasti paremmin kuin nahkapötkylän kanssa aiemmin harrastetut.

Mutta. Takaisin vääränkokoisuuteen. Nimittäin vaikka G:n pullback-suitset saakin Ruusalle suht sopiviksi, meksikolaisia ei. Lisäksi Ruusan suu näyttäisi olevan noin kaksi senttiä kapeampi kuin emänsä heinäläpi.

Kun kerran on kumminkin lähdettävä taas varusteostoksille, päätin nostaa vähän panoksia. Kolmipala saisi olla fullcheek-mallia eli vähän vakaampi ja kääntämistä helpottava. Ja juuri tulleen tiedon mukaan Ruusaa pitäisi aivan näinä päivinä odottaa kohtaaminen uusien fullcheek-kolmipalojen kanssa.

Meksikolaisia suitsia en sen sijaan ole ahkeralla googletoinnillakaan löytämään pony-kokoa pienempänä. Eikö esim. shettiksillä käytetä meksikolaista turpahihnaa?

Lisäksi ennen ajoharjoitusten jatkamista pitäisi keksiä ratkaisu myös ponin kavioiden arkomisongelmaan. Nykyinen talli ei huoli kengällisiä, joten rautaa ei valitettavasti voi kavioiden suojaksi naulata. Pikainen tallinvaihto-operaatiokaan ei huvita. Sitäpaitsi kaverit olisivat sitten myös raudoitettuja, mikä aiheuttaisi Ruusan terveydelle ja hengelle uuden potentiaalisen uhan.

Bootseja ei välttämättä saa tähän hätään. Etenkin, kun Ruusan kaviot tuntuvat olevan eri kokoa kuin markkinoiden tarjoamat bootsit. Hööksistä saisi Cavallon simple bootseja (ehkä vähän yllättäen 28 euroa kalliimmalla kuin erikoiskaupasta eli Vainikan aitasta).

Jotta tossujen hankkiminen ei kävisi liian yksinkertaiseksi, nämä kavionsuojat on ilmeisesti tarkoitettu vain vähän isokenkäisemmille nelijalkaisille.  Ruusan kavion maahan osuva pinta on etukaviossa hiukan alle 10 sentin pituinen, kun nuo Simple Bootsien koot alkavat 10,2 - 10,7-senttisistä.

Old Mac's -bootseja saisi melkein Ruusan koossa, mutta kun tarvitsisin ne saappaat hetinyt. Ja kun tarvitsen hetinyt, verkkotilaus ei ole ensimmäisenä mielessä.

Toivon, että luonto hoitaisi pois tämän kiireen. Lumella poni pärjäisi paljainkin jaloin.

Mitä kuuluu?

Aina silloin tällöin joku kaveri/tuttu erehtyy kysymään nettichatissä, että mitä kuuluu. (Kasvokkain tällaista kysymystä ei kauheasti kuule enää siinä vaiheessa, kun ainoat elävät ihmiskontaktit rajoittuvat ponitouhuihin ja työyhteyksiin.)

Mitä tuollaiseen nyt vastaisi? Ihan kuule samaa kuuluu kuin viimeksikin. Poni on taas/yhä/ikuisesti kipeä paikasta x, y ja z. Töissä on niin kiire että blogiinkaan ei meinaa ehtiä kirjoittaa kuin vapaa-ajalla. Että tällaista kuuluu.

Tänään voisin kertoa, että Ruusan maha on edelleen sen verran kipeä, että siihen koskeminen on potkun uhalla kielletty. Kosketusarka alue on sittemmin laajentunut myös sisäreisiin ja takapolviin, erityisesti siihen vasempaan jalkaan, jonka liikettä hieroja jo viime viikolla sanoi laahaavaksi. Takaosa on muutenkin, no, jotenkin outo.

Poni myös voimakkaasti arkoo jokaista kaviota (täällä ei ole lunta), mikä takaa sen, että tallikäynneillä ei tehdä muuta kuin lääkitään ja ruokitaan.

Ja ihan kuin siinä mainitussa vasemmassa takajalassa olisi tänään tuntunut suhteellisen voimakas kaviopulssi. Kokeilin ainakin 10 kertaa ja ehkä kaksi kolmesta kerrasta pulssi tuntui ja lopuilla kerroilla ehkä ei.

Paneehan tämä aina välillä miettimään, että pitäisikö tässä tutkituttaa poni vai kenties omistajan pää. Vai olisiko sittenkin viisainta vain tilata Ruusalle Atrian rekka ja itse ruveta harrastamaan vaikka jotain kivaa ja rentouttavaa.

Palatakseni poniin, parina päivänä sillä on ollut myös räkäinen nenä. Ei sentään lämpöä tai turvonneita raajoja.

Silmä on kai vähän kipeä.

Mutta eilen rupesi ponin silmä rähmimään ja punoittamaan aika näyttävästi. Tänään se oli sen verran paremman näköinen, että annan sille mahdollisuuden parantua itsekseen. Jos silmä jättää tilaisuuden käyttämättä, lienee tohtorin kotikäynnin aika.

Toinen silmä on sentään ihan nätti.

Niin ja onhan se Ruusa myös lakannut syömästä muuta kuin heinää ja herkkuja. Mahanympäryksen perusteella poni ei varsinaisesti lisäenergiaa tarvitsekaan, mutta korpeaa heittää lantalaan kalliita yrttejä ja muita tällaiselle monivammaiselle ponille tarpeellisia lisäravinteita.

Mutta hei, tässäpä nämä ponitädin kuulumiset tältä erää. Niin että ei muuta kuin palaillaan.

Luota aina vaistoihisi

Kesäkuussa 2012 vietin muutaman päivän Roomassa. Siellä luulisi olevan paljon muisteltavaa, mutta parhaiten minulle jäi mieleen Vatikaanin-oppaamme hokema always trust your instincts, luota aina vaistoihisi. Tuntui kuin hän olisi puhunut erityisesti juuri minulle.

Lausahdus iski niin syvälle tajuntaani ehkä siksi, että reissun jälkeen olin viemässä Ruusaa klinikalle. Se oli jo pitkään päästänyt silloin tällöin kuivan, yksittäisen köhäyksen. Vaistoni kuiskutteli ja lopulta huusi, että poni tarvitsisi klinikkatutkimuksia.

Vaan kuuntelin muita, kokeneempia, kunnaneläinlääkäriä. Vielä klinikkaeläinlääkärikin naureskeli huolelleni ja piti keuhkotähystystä vähän turhana.

Vakavaa keuhkoputkentulehdusta paranneltiin sitten monen kuukauden, monella eri klinikalla käymisen ja monen lääkekuurin ajan. Sittemmin ponin taudinruntelemista rööreistä löytyi myös henkitorven ahtauma ja tauti on epäilemättä myös herkistänyt keuhkot näille nykyisille ongelmille.

Olisiko ponini nyt terve, jos olisin heti kuunnellut vaistojani?

Tältä Ruusa näytti juuri ennen kuin siltä löytyi keuhkoputkentulehdus. Kesäkuussa vielä talvikarvaa... 

Ainoat asiat, joita poninomistaja-aikanani olen todella katunut, ovat ne tilanteet, joissa olen sivuuttanut vaistoni. Ja vaikka olen ollut poninomistaja vasta muutaman vuoden, näitä tilanteita on ollut tuskallisen paljon.

Kun G alkoi äksyillä, epäilin heti, että se on jostain kipeä. Kun se alkoi myös haukotella entistä enemmän, aloin epäillä mahahaavaa. Tallinpitäjän mielestä poni oli aivan normaali. Kun viimein rohkaistuin kuuntelemaan omaa vaistoani, ponin mahahaava saatiin hoidettua eikä se uusinut.

Kun G ensimmäisen kerran pukitti ratsastaessa niin, että putosin, epäilin heti, että sillä oli selkä kipeänä. Koskaan aiemmin se nimittäin ei ollut pukitellut eikä etenkään heittänyt minua kyydistä. Kun hieronta ei enää auttanut ja poni "säikkyi" ja sinkoili, vaisto kävi hyvinkin äänekkääksi.

Mutta kuuntelinko vaistoani vai kokeneempia hevosihmisiä? Kuuntelin niitä, jotka sanoivat "se vain pelleilee" tai "sillä on vain liikaa energiaa". Vielä klinikkaeläinlääkärikin oli sitä mieltä, että ponin selkä ei vaikuta kovin kipeältä - kunnes näki röntgenkuvat.

Musta kaunotar vielä terveiden kirjoissa, 22-vuotissyksynään.

Usein sitä on jouduttu aikamoisiin allikoihin, kun on toteutettu eläinlääkärin antamaa hoito-ohjetta kuin Suomi EU-direktiivejä. Mutta jos ohje tuntuu tyhmältä, se hyvinkin saattaa olla tyhmä.

Omistajan vaistoa ja vastuuta ei voi ulkoistaa kenellekään. Ei tallinpitäjälle, ei kokeneemmille hevosihmisille, ei edes eläinlääkärille.

Aina on niitä, jotka naureskelevat hevosenomistajan huolelle ja "turhille" klinikkareissuille. Aina on niitä, joiden mielestä kaikki hevosen äkillisesti ilmennyt hankaluus johtuu ensisijaisesti johtajuusongelmasta tai siitä, että hevonen "vittuilee".

Mutta omistajan pitää uskaltaa pitää omansa puolta. Jos tuntuu, että jotain on vialla niin yleensä on.