Sadetanssi

Kevät on edennyt täälläpäin sen verran pitkällisessä korkeapaineen tilassa, että jopa aurinkovoimalla toimiva täti on ruvennut kaipaamaan vähän kosteampaa säätä.

Tänään sentään oli vähän huippulukemia vilpoisempaa, mikä näkyi heti rimpulan mielialassa ja hengityksen sujuvuudessa.

Pahaa-aavistamaton täti oli aikeissa lähteä ohjasajoretkelle maastoon, mutta muutti suunnitelmat viime tipassa säästääkseen valjastamiseen kuluvan ajan. Kerrankin hyvä päätös, eikä pelkästään ajankäytöllisessä mielessä.

Ruusa tanssi narun nokassa sen verran eläväiset sadetanssit, että oli pakko siirtää liikunta ratsastuskenttänäkin tunnettuun saharanautiomaahan. Olen vältellyt autiomaata, koska runsas pölyesiintymä ja pölyvammaiset keuhkot tuntuvat varsin hasardilta yhdistelmältä.

Mutta kun ponilla on salamoita kavioissa, ei auta muu kuin tarjota mahdollisuus kinttujen reipastahtiseen liikutteluun. Ruusa esitteli tanssimuuveja myös ympyrällä, mutta kyllä siinä jotain vakavasti otettavia juoksutuspätkiäkin tuli.

Ponin kannattaisi kyllä päivittää sadetanssinsa, sillä pisarat eivät sittenkään tulleet luoksemme. Ehkäpä sitten vappuna, onhan suuren ihmisjoukon pyrkimys viettää aikaa ulkotiloissa melkoinen sadetanssi itsessään.

Ruusa on valmistautunut takatalveen säästämällä talvikarvaa kriittisissä vartalonosissa. Kaunista.

P.S. Siinä, missä muilta poneilta lähtee joka harjauskerralla keskimäärin ämpärillinen talvikarvaa, Ruusan saldo on ehkä pari suallista. Tästä huolimatta poni on vaivihkaa vaihtanut asun hitusen keväisempään. Se on kuitenkin ilmeisesti vielä varautunut takatalveen, sillä se on säästänyt villapöksyt, kainalokarvat ja leukaparran.

Villapöksyt. Jos jossain lojuu kodittomat ponin peppulihakset, ovat karanneet meiltä.
Pyydän palauttamaan löydettäessä.

Jännittävä metsäretki

Aikaisemmin käpsyttelin Ruusan kanssa hyvin ahkerasti pitkin nykyisen tallipaikkamme ympäristöjä.

Ahkeruus saavutti jo sellaisen mittakaavan, että ponin kaviot alkoivat tallinpihasta lähtiessä kasvattaa juuria. Myöhemmin lenkillä samat kaviot ilmeisesti täyttyivät heliumilla tai ehkä vedyllä, sen verran kevyiksi ne muuttuivat.

Lenkillä joskus maaliskuussa.

Kaikesta tästä täti veti sellaisen johtopäätöksen, että poni ehkä kaipaa taukoa maastoilusta narunjatkeena.

Tänään kokeilin taas, mitä poni tykkäisi pienestä talutusmaastosta. Alkuun reaktio oli samankaltainen (mutta lievempi) kuin aiemmin. Mutta kun päästiin metsän puolelle, ponin kaviot kevenivät ja käynti muuttui väen vängällä hölkäksi.

Tässä noin kuukauden tauon aikana metsästä oli tullut myös aika jännä paikka. Nyt puskissa kuhisee ja yhtäkkiä voi ponipolon takaa kuulua vertahyytävä rääkäisy. (Linnut ovat palanneet.) Vähemmästäkin tulee tarve pysytellä hereillä ja jalat vetreinä.

Ei ihan kuin Strömsössä, mutta sitten taas melkein

Kun poni menee kentällä harjoitusaisojen (=kaksi risukasasta tempaistua käppyrää) kanssa kivasti ja ensimmäinen ohjasajomaastokin on kaverin kanssa tehty, seuraava askel on luonnollisesti suunnata maastoon "aisojen" kanssa yksin.

Eilen lähdimme tällaisella varustuksella ensimmäistä kertaa kauemmas kuin tallinpihan ympäri. Tai ihan täysi varustus ei ollut, koska yksi "aisa" katkesi jo ennen kuin pääsimme pihasta. Matkaan lähdettiin siis vain yksi ponin vetämä risu maata raapien.

Kaikki meni ihan kivasti - kunnes tultiin naapuritallin kohdalle.

Kentällä käyskennellyt puoliveriratsu ei reaktiosta päätellen ollut koskaan ennen nähnyt pikkuponia, joka vetää perässään risua. Pienimuotoinen slaagi huipentui äänekkääseen varoitustöräykseen.

"MISSÄ PALAA?!", säikähti rimpula tajuamatta, että töräyksen syy oli se itse.

Koska ei muutakaan syytä varoitukselle keksinyt, Ruusa arvioi vaaran lähteeksi kaukana pellolla työskentelevän traktorin.

Ilmeisesti eteneminen jonkin verran haittasi traktorin tuijottelua ja töristelyä, koskapa loppumatka meni ponia eteenpäin käskiessä. Tai ainakin siihen asti, kun käännyttiin takaisin. Takaisin kääntymisen jälkeen ohjastajan tehtäväksi jäi vauhdin himmailu.

Tämänpäiväistä menoa.
Tarkkasilmäisimmät lukijat saattavat havaita varustemuutoksia.
Olemme ottaneet taas käyttöön rintavaljaat ja
kuolain on vaihtunut fullcheek-kolmipalasta muoviseen Novaan tuteilla.

Omnomnom. Ruoho on parasta huumetta.

Poni luopui ryöstäytymispyrkimyksistään, kun pari tallikaveria tuli vastaan. Tuttujen toverien rinnalla Ruusalla ei ollut enää mitään hätää - jos akuuttia ohitustarvetta ei lasketa.

Voisi ehkä rehellisyyden nimissä sanoa, että eilinen maastoretki ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Niinpä sama reissu otettiin uusiksi tänään. Aisantapainen tosin jätettiin suosiolla tallille.

Sen jälkeen, kun ponista alkukiemurtelujen jälkeen löytyi jonkinlainen maastoonpäinpyrkimys, lenkki meni oikein kivasti. Traktorikin sai tehdä työtään pellolla ihan rauhassa, kun ei ollut lajitovereita töräyttelemässä ponille ylimääräisiä kierroksia.

Toki menomme vielä hiukan muistuttaa juopuneen askellusta, mutta ei tässä mitään tyylipisteitä kalastellakaan. (Vaikka olisihan se sitten kärryjen kanssa kiva, jos ajopelin molemmat pyörät pysyisivät tien puolella.)

Salainen haaveeni on ryhtyä sovittelemaan rimpulan perään jotain renkaallista jo ensi viikolla. Haaveen toteutuminen toki riippuu vahvasti apukäsien saatavuudesta. Jostain syystä vapaaehtoisten jonoa ei ole vielä näkynyt.

Asiasta kolmanteen. On se aika vuodesta, kun ponin halukkuus lähteä tarhasta tädin matkaan lisääntyy eksponentiaalisesti. Ruusan pyydystäminen on harvoin kovin haastava tehtävä, mutta ei poni myöskään aina tule höristen vastaan. Nyt tulee.

Sama ilmiö esiintyi keväisin G:n kanssa. Lievä hapannaamaisuus vaihtui malttamattomiin hörinöihin tarhan portilla.

Luulen, että kevätruoho on paitsi ponille soveltuvaa ravintoa, myös jonkinlainen huume. Eivät ne voi ruohon kutsulle mitään.

P.S. Joku saattoi ehkä huomata, että muutin ulkoasua vähän kesäisemmäksi. Yritin ihan totta tehdä välillä jonkun muun värisen, mutta oranssi tuli. 

Pitkän kaavan ponityttöpäivä

Tänään oli sellainen. Oikea, perinteinen ponityttöpäivä pitkän kaavan mukaan. Oli sitä kaivattukin.

Lähdin heti aamupalan jälkeen (vapaapäivämoodissa tämä tarkoittaa aamupäivällä, ei aamuvarhain) herra ja neiti S:n tallille. Siivosin kaikki 6 karsinaa, ruopsutin poneista talvikarvaa ja syöttelin niitä ruoholla. Ja tietysti vähän ratsastelin, sillä ratsastelu on ponityttöpäivissä parasta.

Ponityttö-/tätiratsuksi valikoitui tällä kertaa Neiti S, jonka kanssa lähdimme ensin vähän maastoilemaan.

Poni ei aluksi ollut lainkaan varma, kykeneekö harvoin selässä keikkuva täti suojelemaan sitä esim. puupinoissa potentiaalisesti piilottelevilta pedoilta. Toki se urheana ja kilttinä ponina silti lähti mukaani.

Mutta polun poikki kulkevaa ojaa poni ei olisi millään halunnut ylittää, sillä siinä ilmeisesti majaili krokotiili (minusta krokotiili näytti ihan tavalliselta puolilaholta puunrungolta, mutta kerrankos sitä erehtyy). Krokotiiliojan yli päästyään ponista kuoriutui melkoinen intoilija, joka olisi halunnut edetä vain isoilla vaihteilla.

Neiti S on niin ihana poni. Sillä on myös tosi nätti tuo niska, sitä on kiva katsella selästäkäsin. www.pidänohjatkädessä.com

Takaisin tallille päästyämme poni valui jo hikeä, sillä se ei ole ehtinyt pudottaa talvitakkiaan, joka sivumennen sanoen olisi varmasti riittänyt pitämään ponin lämpimänä vaikka naparetkellä.

Julma täti pani ponin kuitenkin vielä hölkkäämään kentällä muutaman kierroksen molempiin suuntiin. (Ja ponin omistaja pantiin tallentamaan tämä kaikki kameran muistikortille - varsin hyvää työtä pokkarilla.)

Juuri tällaista olin kaivannut: Neiti S:n kaltaista ponia, joka saa puskaÖ-tasoisenkin tuntemaan itsensä melkein ratsastajaksi. Se oli niin eteenpäinpyrkivä, pehmeä ja taipuisa! Edes painuessaan etupainoiseksi kuolaimen alle poni ei ollut raskaan tuntuinen.

Mutta valokuvista voi sanoa, että onneksi rupesin käymään niillä istuntatunneilla ja ensi viikollekin on jo pari varattu. Valokuvat toki voivat valehdella enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä tapauksessa lienee niiden juttuihin uskominen. Näin julkisesti jaettakoon säädyllisimmät otokset.

Sitten kun ratsastajalla on jotenkin siedettävä asento, poni painuu kuolaimen alle. Näissä kuvissa taas esimerkillisiä esimerkkejä siitä, miten ohjat pidetään käsissä, eiku... (Plus katse eteenpäin vai miten se nyt meni...)

Olen ratsastanut tällä viikolla neljästi, mikä on neljä kertaa enemmän kuin melkein koko viime talven aikana.

Nyt muistan taas entistä selvemmin, miksi ylipäätään harrastan ratsastusta. Mikään muu ei tee minua niin onnelliseksi.

Ja ponityttöpäivän päätteeksi ajelin toki vielä rapsuttelemaan omaa poniinia. Ruusan onneksi luontokin on alkanut herätä, joten joka päivä on ruohopäivä.

Vielä yksi kuva S-ponien tallilta.
Tämän orhin ottaisin mieluusti omakseni. Harmi vaan, että se on Ruusan puoliveli...
Mutta niin hieno - ja kuten kuvasta näkyy, myös melko luottavainen ja rauhallinen tyyppi.

On maastoilukelejä pidellyt

Tätä lisää kiitos. Valkoisen Ponin kanssa emme tosin
kovin monta maastoreissua enää tee,
sillä se palaa omistajansa luo kuun vaihteessa.

Ihan alkuun on nyt kyllä taivasteltava, että taivas on ollut todellakin koko tähänastisen pääsiäisen ajan kirkas. Tässähän meinaa aurinkoenergialla käyvä täti mennä ihan ylikierroksille.

Ylikierroksia on purettu melko ahkeralla ponistelulla. Ja juuri siten kuin tällaisella kelillä kuuluukin, maastoilemalla.

Eilen teimme Valkoisen Ponin kanssa 1,5 tunnin retken. Ohjenuorasta "kevyttä ja kivaa" ei välttämättä täysin täyttynyt ensimmäinen määritelmä, mutta pääasia, että kivaa oli. Väitän, että molemmilla.

Tällaisen näyn edessä niin ponilla kuin ratsastajallakin on mielessään vain yksi ajatus.
Nimittäin "kyllä lähtee".

Ei kuulkaas ole pikkuwelshin voittanutta lastenponina ja kääpiötätiratsuna. Molemmissa tehtävissä ponilta vaaditaan paitsi luotettavasti toimivat kaasu ja jarru, myös taipumusta tyyneyteen yllättävien asioiden edessä.

Kaikki nämä vaatimukset Valkoinen Poni täyttää ylitsevuotavasti. Kun lupa heltiää, poni singahtaa sellaiseen laukkaan, että tädillä alkavat silmät vuotaa. Mutta kun lupa perutaan, vauhtikin hyytyy samantien. Turhia ei kyttäillä.

Valkoisen Ponin maastoiluominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa tällä nykyisellä tallilla, sillä maastotarjonta on melko mahtava. Uskokaa tai älkää, kaviolliset ulkoilijat mahtuvat jopa kaupungin ylläpitämälle reitille. Ja mikä parasta, hevosen näkeminen ei vedä vastaantulijoiden naamaa nurinpäin, vaan suupielet korviin.

Valkoisen Ponin lisäksi maastoilun makuun on päästy päätähtemme Ruusan kanssa. Sen matka kohti oikeaa ajoponiutta on tällä viikolla edistynyt parillakin askeleella.

Pieniä askeleita ponille, suuria ponitädille. 

Alkuviikosta Ruusalla oli ensimmäistä kertaa "aisat" kyljissään (poni ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota) ja tänään poni kävi ensimmäisellä maastolenkillään ohjasajettuna.

Maastokävelylle saatiin mukaan tallikaveri suomenhevosruunansa kanssa, henkiseksi tueksi juu nou. Ja tilanteen vaatiessa fyysiseksikin.

Tukihenkilö ja -hepo olivat loppujen lopuksi tarpeen lähinnä tädille, jonka kuvitelmissa poni villiintyisi, riistäytyisi irti ja juoksisi sitten tiehensä ohjat kinttujen ympäri solmiutuen sekä ikuisiksi ajoiksi traumatisoituen.

Onneksi todellisuus oli tällä(kin) kertaa kuvitelmia leppoisampi. Ainoa haaste oli pitää ajoponin alun pääpuoli ruohonkorsien ulottumattomissa. Tukiruunankaan ei tarvinnut altistaa takamustaan riehaantuneen rimpulan stoppariksi.

Poni tuntui oikein tyytyväiseltä tällaiseen järjestelyyn, jossa se sai tallustella eteenpäin ilman tätiä tientukkeena. Ja samassa tahdissa ponin reippaiden askelten kanssa tädin kärryttelykuume nousi melko pökerryttäviin sfääreihin.

Lenkin lopussa poni ei halunnut vielä kääntyä tallin pihaan, joten teimme vielä pienen kierroksen parkkipaikan kautta - ja näin tuli samalla reissulla kohdattua myös ensimmäinen auto ilman tätiä ponin pääpuolessa.

Kuvallinen todistusaineisto otettiin varmuuden vuoksi vasta kotipihaan palattaessa.

P.S. Siinä, missä aurinko saa omistajan ylikierroksille, astmaatikkoponille kuivuus tietää lisäponnisteluja hapensaannin varmistamiseksi. Kovin riehakasta menoa ei liene odotettavissa hetkeen - tähän vaikuttavat epäilemättä myös kokeilussa olevat allergialääkkeet, joiden sivuvaikutuksiin kuuluu väsymys.

Rentous, onko se jotain syötävää?

Viime aikoina ratsastus on ollut tädille niin rentouttavaa puuhaa, että jos iltavuoron alle erehtyy istumaan ponin/hevosen selkään, työstä selviytyy ainoastaan reseptisärkylääke Panacodin voimin.

Myös itse ratsastuksen aikana on ilmennyt sellainen ongelma, että poni ei millään rentoudu vaan painaa kädelle ja on ikävä. Vaikka itse olen istunut selässä täysin liikkumattomana. Ainoa lötkö ruhonosa on ollut keskivartalo. Jännä juttu, ettei poni ole rento, vai mitä?

Koska tönkkösuolattuna sillinä ratsastaminen on epämiellyttävää sekä hevoselle että ratsastajalle itselleen, olen viimein saanut aikaiseksi käydä ratsastustunneilla.

Tallityöntekijä-opettajan 6-vuotias torinhevosruuna voi näyttää raskaalta, mutta on hämmästyttävän kevyt ratsastaa. Kuva on ensimmäisen tunnin alusta. Kiva hepo, johon Ruusakin on aina kiima-aikoina kovin rakastunut. Tänään karvasatulan sijaan oli ratsastusvyö ja kimblewickin sijaan suora omppukuolain. 

Ensimmäisellä tunnilla opettajan nuoren torinruunan selässä vielä tökötti tönkkösuolattu silli. Opettaja huomautti, että jos aion jonakin päivänä ratsastaa Ruusalla, tällä tyylillä lennän selästä kuin leppäkeihäs. Epäilemättä hyvin mahdollinen skenaario, etenkin kun Ruusalla on aika paljon luontaista lahjakkuutta pukittamiseen ym. jumppaliikkeisiin.

Mutta sitten hyvät uutiset: ei ehkä sittenkään ole mahdoton tehtävä saada istumatyöläisen hartiat ja timmit perskannikat löystymään. Tänään täti nimittäin muistutti selässä kokovartalokipsatun sijaan jo vähän enemmän jotain, jossa on useita liikkuvia osia.

Iltavuoroon astellessa hartiat tuntuivat jopa vähän kevyemmiltä kuin aamulenkillä koirien kanssa.

Kaikesta tästä hevonen palkitsi ruhtinaallisesti. Se lönkötteli eteenpäin rentona, tyytyväisenä ja selkä kivasti ylhäällä. Ei tässä nyt mitään merkittävää kokoamisastetta saavutettu, mutta helpon B:n tällaisella muodolla voisi jopa läpäistä. Vahvasti ehkä. Siis jos ei tarvitsisi laukata.

Laukannostossa täti nimittäin ei kyennyt enää. Lonkka ei suostunut pyöräyttämään hevosta laukkaan. Jalat sen sijaan takertuivat hevoseen apinan raivolla. Se siitä rentoudesta sitten. Ja laukannostosta.

Mutta jos kehitys jatkuu yhtä nousujohteisena niin muutaman viikon kuluttua saatan jo pystyä tekemään hevosen selässä jotain!

Lisää tosi rentoa menoa (huomaa sarkasmi) viime viikon tunnilta. Kuvista on jälleen kerran kiittäminen ihanaa tallikaveria, sitä samaa joka kuvasi Ruusan viime ajokuvat.

Itse asiassa kyllä tänään jo teimme jotain, nimittäin ympyrän pienentämistä ja suurentamista - istunnalla.

Ympyrää pienentäessä piti pidentää ulkokylkeä (omaa ja hevosen samassa suhteessa) ja vastaavasti lyhentää sisäkylkeä niin, että sisähartia hiukan laskee. Myös ratsastajan sisäjalka venyy alaspäin ja istuinluu matkustaa rennosti sen mukana.

Tarvittaessa voi käyttää ohjaustehostimena ulkopohjetta ja/tai johtavaa sisäohjaa.

Omien kylkien venytys/lyhennys kuulemma asettaa ja taivuttaa hevosta. Tämä oli minulle uusi mielikuva, sillä olen tottunut käyttämään sisäpohjetta taivutuksen pääapuna.

Myös ympyrän suurentaminen sujui pääosin pohkeetta. Piti suunnata ulkolonkka kohti aitaa ja ehkä jotain muuta, jonka jo unohdin.

Mutta samalla, kun tekee jotain, pitäisi edelleen pysyä rentona ja liikkua hevosen mukana.

Näiden kahden tunnin aikana opettajamme on melkein äänen käheyteen saakka toistellut, että ratsastajan lonkan pitäisi nousta ja laskea hevosen lonkan tahtiin. Ei puristeta perseellä normaalisti, vaan annetaan hölskyä. Jalkoja ei nostella (tämä tapa lienee ikävä sivuvaikutus liian pienillä poneilla ratsastamisesta), vaan maan vetovoiman annetaan tehdä tehtävänsä.

Samalla annetaan hartioiden ja kylkien liikkua hevosen lonkan tahdissa ja käsien (rentona!) hevosen pään liikettä myötäillen.

Kaiken tämän keskittymisen lomassa pitäisi muistaa myös silloin tällöin hengittää.

P.S. Jos joku ihmetteli, miksi ratsuna on nyt tällainen valtamerilaiva eikä kompakti Valkoinen Poni, tähän on hyvä selitys. Valkoisen Ponin verikokeet osoittivat levon tarvetta (tädin karma ei petä), joten se työskentelee nyt vain kevyesti ja kivasti. Kevyeen ja kivaan ei lukeudu toimimista kokovartalokipsatun tädin kouluratsuna, joten vuokraussuhde päättyi heti alkuunsa. Liikutan edelleen Valkoista Ponia tarvittaessa, mutta lähinnä kevyesti maastoillen.

Kannat alas ja alle

Vento vuohinen ja korkokenkämallin kavio ennen vuolua.

Kun Ruusalle tuli taas klinikkareissun tarvetta, hyvin ovelasti varasin röörilääkärin visiitin keskiviikoksi. Keskiviikkoisin paikalla on nimittäin myös kengittäjäguru, jonka varsinaiselle vastaanotolle olisi saanut ajan ehkä kesäkuulle.

Gurun eteen sitten rimpulan talutin ja sain kuin sainkin pikaisen konsultaation.

Arvio Ruusan jaloista oli, että se on hajajalkainen, ei hajavarpainen, mikä tarkoittaa sitä, että jalka ei käänny ulospäin mistään nivelestä vaan lavasta asti (olen diagnoosista ehkä hiukan eri mieltä ja näyttelyarvostelussakin on lukenut "taittuneet varvasakselit").

Tästä syystä kengittäjä uskoi, että jalat suoristuvat, jos Ruusa saa bodattua etumukseensa kunnolla lihaksia. Koska lavat kelluvat lihasten varassa, lihasten kasvaessa myös lavat liukuvat ulospäin ja enemmän samaan linjaan ulospäin sojottavien alaraajojen kanssa. (Ehkä.)

Toinen kengittäjägurun havainnoima jalkaongelma on vanha tuttu vuohisten ventous. Ruusa sipsutteli kengittäjän eteen korkokengillä, sillä vaikka luonnossa ei vielä mikään kasvakaan niin Ruusan jalkojen alapäässä kyllä kasvaa. (Kolme viikkoa on näemmä kasvukaudella liian pitkä vuoluväli, huolimatta omistajan yrityksestä viilailla ponin kavioita lähes viikoittain.)

Korkokengillä kävelyä pitäisi roikkuvaisilla vuohisnivelillä varustetun poniinin nimenomaan välttää, valisti kengittäjä. Muuten rasittuu nivel.

Eli ei muuta kuin kavioiden kannat alas.

Samalla on vahdittava varvasta, ettei se lähde hilautumaan eteen. Ja, kuten jo aiemmin todettua, aikaisemman vuolijan aikana varvas nimenomaan lähti karkumatkalle ja vei kannat mukanaan. Näin ollen vennot vuohiset jäivät roikkumaan entistäkin enemmän tyhjän päälle.

Nykyinen vuolija totesi perjantaisessa sessiossa, että on tähänkin asti ottanut Ruusalta kannat alas ja varpaat lyhyiksi. Hän on nyt muutaman kuukauden ajan pyrkinyt saamaan Ruusan kantoja enemmän jalkojen alle.

Lisäksi vuolija on hiljalleen yrittänyt suoristaa kaviota, joka on lähtenyt valumaan vinoon myös sivusuunnassa. Kun hajavarpainen jalka on pienestä pitäen astunut kaviota linttaan sisäreunalta, kavio on vähitellen hivuttautunut ulkopainoiseksi. Asiaa ei varmastikaan ole auttanut se, että ponin varpaan lisäksi liian pitkäksi on jätetty vuoluväli.

Kuvassa pahempi, vasen kavio ennen perjantaista vuolua.
Kanta on turhan korkea,
ulkoreuna (kuvassa vasemmalla) korkeampi kuin sisäreuna.
Lisäksi koko kavio on vinossa, mikä näkyy myös säteestä. 

Sama kavio vuolun jälkeen, vähän vähemmän kertovasta kulmasta.

Kaksi Ruusan jalkojen pääongelmaa todettuaan kengittäjäguru kuitenkin päätti konsultaationsa varsin lohdulliseen lausahdukseen "En minä näissä jaloissa sen suurempaa ongelmaa näe". (Melkoinen ero verrattuna taannoiseen eläinlääkärin lausuntoon.)

Myös Ruusan vakiovuolija totesi, että kaviot taitavat kuitenkin olla Ruusan ongelmista pienimpiä. Koska niissä kuitenkin piilee valtava potentiaali kasvaa suureksi ongelmaksi, lienee vähintäänkin järkevää kiinnittää erityishuomiota myös niihin.

Myös edestäpäin katsoen kavioiden huono muoto näkyy.
Alakuvassa vuoltu on vain vasen jalka eli kuvassa oikealla oleva.

Harmittaa, etten ole ottanut Ruusan kavioista aiemmin kuvia. Nykyinen vuolija on saanut jo paljon aikaan, prosessia olisi ollut hyvä seurata kuvista. Viime kesäkuussa otetusta kuvasta (alla) lähtötilanne näkyy kuitenkin melko hyvin. Kuvassa edellisestä vuolusta on hieman yli 4 viikkoa.

Kuva ei ole kamalan hyvin asiaa kuvaava,
sillä sitä ottaessani keskityin enempi Ruusan näyttelykampaukseen.
Kuvassa se seisoo niin, ettei hajavarpaisuuden/-jalkaisuuden koko totuus näy.

Myönnän, että oma asiantuntemukseni kavioasennoista ei ole riittävällä tolalla, vaikka juuri kavioasioista hevosenomistajan pitäisi ymmärtää paljonkin.

Toivossa on hyvä elää - vaihteeksi klinikalla

"Mitä epäilisitte, jos tällaisista oireista (toim. huom. puuskutusta ja huonoa palautumista) kärsivä poni tulisi hoidettavaksenne? Mitä elimiä tutkisitte?"

Näin kyseli klinikkaeläinlääkäri opiskelijoilta rimpulan tuoreimmalla vierailulla keskiviikkona. Aika äkkiä opiskelijat keksivät keuhkot ja kivun, sitten tuli tenkkapoo. Täti olisi saanut täydet pisteet, sillä teki mieli nostaa käsi ylös ja huutaa "sydän"!

Ttieto perustui kerrankin nettifoorumien ahkeraan lukemiseen, ei omiin kokemuksiin. Ruusan tapauksessahan sydän on yksi niistä harvoista elimistä, joissa vikaa ei ole ollut. Sydän kyllä pumppaisi hapekasta verta lihaksiin, jos vain hengityselimet kykenisivät hoitamaan oman osuutensa.

Ruusan tutkimukset rajoittuivatkin tällä kertaa etupäässä tähystysletkun työntämiseen ponin hengitysteihin ja näytteiden huuhtelemiseen niistä ulos.

Pakkopilttuun placebo-vaikutus ei tällä kertaa toiminut, vaan poni oli riittävän virkeä ilmaistakseen vahvoja mielipiteitä tutkimustoimenpiteistä.. Se olikin huumattava heti alkuunsa.

Keuhkoröörit näyttivät siisteiltä, matka sinne ahtaammalta kuin toivoisi.

Tädin silmään henkitorvi näytti jopa pahemmalta kuin ennen, mikä ei nostata kovin kummoista toivoa ponin toipumismahdollisuuksista.

Eläinlääkärit kuitenkin toppuuttelivat tädin tuomionpäiväajatuksia. Koska poni ei ole ammattijuoksija, se kuulemma selviytynee normaalista elämästä myös keskivertoa lituskaisemmalla henkitorvella. Voi siis olla jopa mahdollista, että Ruusan hapenottokyky riittää sille varattuihin tädinkuljettimen tehtäviin.

Toivossa on hyvä elää, ainakin parempi kuin epätoivossa.

Hengitysteistä huuhdeltujen näytteiden perusteella heräsi toivo myös siitä, että Ruusa voisi lähitulevaisuudessa olla edes vähän aikaa ilman lääkitystä. Näytteissä oli edelleen liikaa mast-soluja, mutta vähemmän kuin edellisnäytteessä. Viime klinikkareissullahan näytteitä ei ollenkaan otettu, joten vertailukohta on marraskuulta.

Eläinlääkärien mielestä on myös hyvä merkki, että rimpula pystyy kaikista hengityselinsairauksistaan huolimatta edelleen kuntoilemaan. Ettei juoksentelua tarvitse keskeyttää puhalteluun. Henk.koht. luulen, että Ruusa ennemmin tukehtuu kuin pysähtyy kesken hepulin.

Positiivista reissussa oli myös se, että röntgenkuva vahvisti suolen hiekkatilanteen olevan hallinnassa.

Klinikalla oltiin sen verran ajoissa, että Ruusa ehti käydä pienellä kävelyllä ja syödä välipalan kevätauringossa.

Klinikalle saapumisessa on muuten huomionarvoista se, että tällä kertaa emme noudattaneet ns. akateemisen vartin periaatetta. Sen sijaan olimme paikalla peräti 40 minuuttia etuajassa. Selostan seuraavaksi, miten näin pääsi käymään.

Askel 1: Koska prinsessaponi osoitti edellisellä reissulla orastavaa vastahakoisuutta lastautumista kohtaan, lastaustoimenpiteeseen varattiin 15 minuuttia. (Rinsessa tepasteli traileriin lähes vastalauseitta yhdellä yrityksellä.)

Askel 2: Koska Helsingin sisääntuloväylillä on arkiaamuisin aina tuhoton ruuhka, matkantekoon varattiin noin puoli ylimääräistä tuntia. (Tällä kertaa liikenne soljui kuin pendelöijien päiväunissa.)

P.S. Hämmennystä tädissä herätti eläinlääkärin huomautus, että poni on "vielä talvikarvassa". Tämä seikka oli eläinlääkäristä ilmeisen huomionarvoista, koskapa toteamus päätyi paperille asti. Onko tosiaan erikoista, että kylmäpihatossa asuva poni on vielä huhtikuun alkupuolella talviturkissa (se kuitenkin pudottaa karvaa)? Näin äkkiä ajatellen kesäasuiselle rinsessalle voisi tulla öisin vähän vilu, kun lämpötila laskee selvästi pakkasen puolelle.

Kouluratsastusklinikka ynnä muuta Hevosmessujen antia

Tämä ori säväytti. Kuvassa laukkapiruetti.

Kotiuduin Tampereen Hevosmessuilta mielen perällä pieni pettymyksen tunne. En edes päässyt kaikista rahoistani.

Viime vuonna kolusin messuja aamusta iltaan kahtena päivänä, tänä vuonna en jaksanut edes yhden sunnuntain loppuun asti. Ja lopussa olisi seissyt Kari Vepsä.

Vepsän sijaan katsoin Terhi Stegarsin kouluratsastusklinikan, joka oli ohjelmassa ensimmäisenä aamulla. Kovin kummoista antia klinikka ei tarjonnut, mutta jotain kuitenkin jäi mieleen.

Vaikka demoratsukot esittivät kaikenlaista balettia, jollaiseen täti saati rimpula tuskin koko elämänsä aikana yltävät, mieleen eivät jääneet niinkään laukkapiruetit tai laukanvaihdot kuin perusasioiden merkitys.

Ongelmat perusasioissa heijastuvat nimittäin kaikkeen. Jos harjoituslaukka ei pyöri kunnolla, on turha ruveta yrittämään kokoamista.

Jos liike epäonnistuu, on Stegarsin mukaan hyvä analysoida, mistä virhe johtuu. Oliko hevosen liikkeessä huono perustahti? Oliko se jännittynyt tai eikö se ollut hyvällä kuolaintuntumalla?

Jos ongelmia ilmenee, ei kannata jäädä junnaamaan epäonnistunutta liikettä. Sen sijaan kannattaa ottaa askel taaksepäin, korjata perusongelma helpommassa liikkeessä ja edetä vasta sitten vaikeampaan.

Nuoren hevosen koulutuksessa kannattaa Stegarsin mukaan edetä porras portaalta. Jos haluaa opettaa laukanvaihdon askeleessa, kannattaa ensin tehdä vähän vastalaukkaa, sitten yksittäisiä laukanvaihtoja, sitten vähentää väliin jääviä laukka-askeleita - ja harjoitella alkuun aina vain pari vaihtoa kerrallaan. (Pidetään tämä mielessä sitten, kun alan opettaa rimpulalle sarjavaihtoja, eiku...)

Klinikan toinen demoratsukko suoritti tehtävät hienosti, mutta kukkahattutätiä hiukan häiritsi se, että tamma liikkui ison osan ajasta hiukan kuolaimen takana. Tämä lienee vanhanaikaista ajattelua, koskapa hevosen liikkuminen luotilinjan takana ei ole aikoihin ollut taitavien kouluratsastajien mielestä noloa. 

Terhi Stegars vakuutti moneen kertaan, että jopa jokaikisen huippuratsastajan pitää jokaikisellä ratsastuskerralla miettiä sellaisia tavallisen ratsastuskansan asioita kuin lähteekö hevonen pohkeesta eteen, onko se hyvä kädelle. Tahti, rentous ja muoto. 

Tätiä tällaisen korostaminen miellytti kovasti, sillä messut olivat juuri oikea foorumi  ja huippuratsastaja juuri oikea ihminen painottamaan perusasioita.

Varsinkin junnuilla tuntuu aina olevan kiire temppuilemaan. Nettikeskusteluissa näkee jatkuvasti rutinaa siitä, että tyhmä ope opettaa vain perusasioita, vaikka ratsastaja on jo monta kertaa tehnyt niitä ja osaa ne jo vaikka kuinka hyvin.

Mutta jos maailman huiputkin aina vaan palaavat perusteisiin, olisikohan mahdollista, että myös tavallisella tuntiratsastajalla olisi niistä vielä jotain opittavaa? (Minulla ainakin!)

Kaksi lipizzaoria vauhdissa. Mieletöntä!

Mutta, olihan siellä messuilla vaikka mitä muutakin. Kuten valjakkoajon näytöskilpailu.

Valjakkokisasta jäi parhaiten mieleen yllä olevan kuvan parivaljakko. Siis musta ja valkoinen lipizzaori! Voiko olla mitään komeampaa näkyä vaunujen edessä? (Ollapa miljonääri niin voisi ostaa pari kappaletta kaikkien ihanien rotujen edustajia - ja lääniä, jolle ne sijoittaa. Käyskentelisin sitten siellä ja ihastelisin omiani.)

Valjakkoajosta inspiroituneena täti otti uuden askeleen kohti poninsa vakavasti otettavaa ajokoulutusta. Hessi-tallin kojulta matkaan nimittäin tarttui ihan oikea ajopiiska. Ponikokoista merkinantovälinettä ei löytynyt, mutta eiköhän tuolla hevoskokoisellakin B-welshiä ohjeisteta.

Esteitäkin jotkut hyppelivät. Nämä hevoset hyppäisivät vaivatta rimpulan yli.
Tässä päivän ehkä onnistunein esteotos, 140 cm radalta.
(Juu, häiritsee tuo nuoli minuakin, mutta oli otettava se istumapaikka joka oli jäljellä.)

Ostosvimma pysyi messuilla hyvin kurissa, ehkä siksi että tarjolla oli pääasiassa jotain Kingslandia ja muita merkkivermeitä, joiden alehintakin on moninkertaisesti enemmän rahaa kuin mitä täti on valmis altistamaan ponin kuolalle ja erinäisille tallilla tarttuville tahroille.

Lähinnä tuli siis tuettua hyviksi katsottuja kohteita: welsh-yhdistystä ja Sukupostia.

Kesäpipot osoittautuivat hittituotteeksi. Ostin pinkin, kun ei ollut turkoosia. Koska en ollut ainoa turkoosia kaivannut (siis sitä oli ollut tarjolla vain lasten koossa!), seuraavaan yhdistyspipotilaukseen lisätään turkoosi aikuisten pipo.

Welshejä kasvattava Ratsutila Linjamäki oli muuten valikoinut (kuulemma nättien welshien) kuvia mountioriinsa karsinan oveen, ja katsokaapas kuka oli päätynyt edustamaan B-welshejä (keskirivissä toinen vasemmalta):

Meidän pikku-Ruusahan se siinä! Kyllä sitä voi pienestä tulla iloiseksi. Koska viime kesän Vermon-näyttelyssä otettu kuva on niin hieno, pannaan se nyt vielä kertaalleen isompana tähän alle. Voi kunpa rimpulasta otettaisiin vielä monta kuvaa noin hyvinvoivana. (Vermo-postaukseen hienoine kuvineen pääset tästä.)

Katsokaa nyt sitä.

Oma poni, paras poni

Eilen ratsastin taas Valkoisella Ponilla. Laskeuduin selästä omista taidoistani (tai pikemminkin niiden vakavasta puutteesta) niin ahdistuneena, että en voinut lähteä tallilta ennen kuin olin sopinut ratsastustunnin ensi viikolle.

Tumpulatuntemuksista huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, tuli vastustamaton halu vielä ohjasajaa rimpulaa ennen kotiinlähtöä. Tällaisiin mielihaluihin voi toki ajaa myös se, että iltaisin ei ole enää pimeää.

En tiedä, oliko viisasta ohjasajaa, sillä olin sen jälkeen niin pää pilvissä, etten saanut illalla unta.

Ruusa oli niin kuuliainen, että pikkupiru olalla kuiskii sen olevan todennäköisesti hyvin sairas. (Toisaalta poni kuuleman mukaan oli aiemmin päivällä vetänyt kunnon rallia tarhassa ilman astmakohtausta.)

Siinä, missä viime treenissä ravasimme yhden ympyrän, nyt ravityöskentelyä tuli jo pari kierrosta - ja saimme vähän jotain tehtyäkin siinä ravissa. Ravia pystyi jopa alkeellisesti säätelemään. Voisikohan näitä pieniä suuria edistysaskeleita jotenkin purkittaa, että voisi sitten ottaa annoksen, kun kaikki tuntuu menevän päin peetä?

Treenin ajaksi ripustin Ruusan naruriimunnarun roikkumaan juoksutusvyöstä kuten alla olevassa arkistokuvassa. (Eiliseltä ei ole kuvallista todistusaineistoa.)

Paksuponi joskus alkusyksystä. 

Narun on tarkoitus muistuttaa ponia, että jaloissa roikkuvista asioista ei tarvitse välittää. Käsittääkseni tällainen ymmärrys on ponille kohtalaisen olennainen ominaisuus, jos haluaa että se kärryt perässään etenisi ilman slaageja. Eikä rimpula narusta juuri välittänytkään, vaikka vähän kuulostelikin ääntä, joka pääsi, kun naru tarttui takasuojien tarroihin.

Luulen, että Ruusa alkaa olla pian valmis kohtaamaan kyljellään jotain vähän taipumattomampaa materiaalia. Että joskus saataisiin se myös oikeiden aisojen väliin.

Miten loistava käyttöponin tulevaisuus Ruusalla olisikaan edessä, jos se olisi terve! Oma poni, paras poni.

Pitkien ohjien paluu

Kun omistaa sairaalloisen ponin, pienikin parannus olotilaan on iso ilon aihe. Tänään olin iloinen siitä, että ponin sieraimet pysyivät levossa normaalimitoissa eikä kevyestä jumpasta palautuminen tuottanut ongelmia.

Jumppa aloitettiin perinteiseen tapaan eli vapaavalintaisella verryttelyillä vapaana. Ponin valitsema koreografia meni näin: ravia niskoja nakellen, piehtarointi ensin vasemmalla ja sitten oikealla kyljellä, siitä suoraan pukkilaukkannosto ja lopuksi vielä pari ympyrää laukassa.

Alkuverryttelyä Ruusan tapaan. Kevätkin lällätti "aprillia, aprillia", kun taivaalta putoili lumihiutaleita.

Tämän verryttelyn jälkeen lihakset olivat sopivassa lämpötilassa kohdatakseen pitkästä aikaa pitkät ohjat.

Kentän laidalle kerääntynyt runsaslukuinen yleisö (3 ihmistä) odotti Ruusan ja ajo-ohjien jälleennäkemiseltä vähintäänkin jännittäviä askelkuvioita, mutta poni olikin suorastaan epäilyttävän rauhallinen. Olikohan se sittenkin kipeä?

Käynnissä sillä näköjään on välillä aika itseensä tyytyväinen ilme (huomaa elvis-huuli). Täti säätää jotain ohjien kanssa. En ole uskaltanut ottaa ohjia kovin lyhyiksi, joten poni kulkee aika pitkänä, mutta haitanneeko tuo tässä vaiheessa?

Poni ei yhtään vimpuloinut, kiemurrellut, noussut takajaloilleen tai edes peruuttanut. Muutaman kerran pysähtyi luvatta, mutta lähti pyynnöstä liikkeelle ilman draamaa. Oma eteenpäinpyrkimys jätti toivomisen varaa, mutta poni kuitenkin lantusti ympäri kenttää suunnilleen ohjastajan ohjeiden mukaan.

Sain Ruusan jopa ravaamaan kokonaisen ympyrän! Tämä on todellinen saavutus silloin, kun ponilla on tahmaa tassuissa. Siihen oli hyvä lopettaa.

Pokkariin tottumattomalla kuvaajalla ei ihan ajoitus osunut ravissa, mutta pääasia, että on kuvia. Täti noudattaa ohjetta, jonka mukaan ravissa ei itse ravata vaan harpotaan, jotta ohjastuntuma säilyy tasaisena.

Sain yhden yleisön jäsenen jopa kuvaamaan meitä, kiitos hänelle. (Sivumennen sanoen tällä nykyisellä tallilla ehkä parasta ovat ihmiset, ja tämä on epäseuralliselta ihmiseltä aika paljon sanottu.)

Kuvissa näkyi jo aiemmin ongelmaksi kokemani suutuntuma. Poni edelleen vastustelee kuolainta availemalla suutaan, vaikka omasta mielestäni pystyin pitämään tuntuman tällä kertaa aika mukavana. Tai no, kyllä poni kai tuntuman jo jotenkin hyväksyy, mutta heti kun ohjalla pyytää jotain, ponia alkaa ahdistaa.

Tässä näkyy, että heti kun tekee pidätteen, ponilla aukeaa suu.

Ohjaustehostinkin puuttuu edelleen, joten kääntäessä joudun helposti ottamaan ohjasta liikaa. Olemme harjoitelleet kevyitä sivulle vieviä apuja lyhyillä ohjilla, mutta lukemattomista harjoituskerroista ja porkkanalla palkitsemisesta huolimatta en ole saanut Ruusaa hoksaamaan, että sen kannattaisi myödätä pienelle paineelle.

Löytäisimmepä jonkun hyvän ajo-open, joka neuvoisi tästä eteenpäin.

P.S. Menimme me toiseenkin suuntaan, vaikka kuvat ovat vain vasemmasta kierroksesta. Itse asiassa tämä kierros on aiemmin ollut ponille hankalampi, nyt ero on jostain syystä vähän tasoittunut.