maanantai 30. kesäkuuta 2014

Persoonallisuus testissä

SD-teamin Marjut oli löytänyt netistä sellaisen hevosten persoonallisuustestin, että oli pakko kokeilla itsekin. Testillä markkinoidaan Dessa Hockleyn kirjaa "Is your horse a Rock Star".

Ja totta kai Ruusa on - rokkitähti.

"The Rock Stars are confident and charismatic. They are expressive and strong minded. They love to show you what they know but are hard to get to focus on the small details of the task. They are found in many competitive arenas, usually at the top of their field."

"Once they walk into the ring, the world is theirs. "
Ei ole jäänyt huomaamatta, että ponini on mm. itsevarma, karismaattinen ja vahvaluontoinen. Olen aina sanonut, että sillä on kisaponin luonne, vaikka ei ehkä kisaponin fysiikkaa.

Kun Ruusa oli pikkuvarsa, kengittäjä kehotti tekemään sen kanssa jotain sellaista, joka horjuttaisi ponin jo silloin ylikehittynyttä egoa. En tiedä, olisiko sellaisista harjoituksista ollut hyötyä, mutta ponin usko itseensä ei sittemminkään ole horjunut.

Hevoslaumassa tällainen itseluottamus ei aina ole nuorelle ponille terveellistä. Nimittäin vaikka Ruusa omasta mielestään on johtaja-ainesta, aikuiset hevoset eivät aina jaa käsitystä. Tällaiset näkemyserot ovat omiaan johtamaan rimpulan höykytykseen. 

Takaisin testiin. Rokkitähden yksityiskohtaisempi luonneanalyysi kertoo muun muassa, että rokkitähtiponilla on niin vahva ego, että se on melkein ylimielinen - mutta toisaalta rokkitähti on riittävän miellyttävä ja hurmaava saadakseen ihmiset tykästymään itseensä. Maailma pyörii rokkitähden ympärillä.   

Ruusalla kieltämättä on kyky kietoa ihmiset (ja hevosista ainakin pojat) kavionsa ympärille. Viimeksi tästä kyvystä todisti keskustelu Ruusan laitumen naapurissa asuvan miehen kanssa. Hän piti minulle suorastaan luennon ponini monipuolisesta upeudesta.

"This horse is your friend and noble companion." 

Rokkitähtiponi on aina valmis toimintaan ja tuleekin yleensä vastaan portille (*check*). Mutta jos sen kanssa tekee samaa treeniä kuusi päivää putkeen, poni ikävystyy varmasti. Rokkitähtiponi on utelias ja ulospäinsuuntautunut, ei lainkaan ujo. Se myös kertoo ihmiselleen varmasti, mitä mieltä on asioista (voin kertoa, että tämä viimeinen kohta to-del-la-kin pitää paikkansa).

Kuinka ollakaan, laitumen metsikköön uskaltautuu ensimmäisenä oma pikku rokkitähtemme. Ruusa ei ole päässyt aikuisen puoliveritamman pomoksi, mutta hyvin usein Ruusa menee, minne tykkää, ja muut seuraavat perässä.

Persoonallisuustesti kertoo myös, millaista on kouluttaa rokkistaraa.

Koska rokkistara pyrkii aina pyörittämään show'ta itse, voi olla haastavaa saada perussäännöt iskostettua sen kalloon. Ja sitäpaitsi: "Some days they are 'just too cool for school'". Toisaalta rokkistara tykkää oppimisesta ja miellyttämisestä, joten jos ihminen arvostaa sen ponnisteluja, se yleensä työskentelee hyvin.


"This is not a horse to fight with over small issues at any age. He is friendly and engaging, seeking the relationship with you. He is willing to work with you on most issues. Over-disciplining will get him worried or 'on the fight' and you may lose your superstar."

Tähtipollen ei kannata antaa määräillä ihmistä, mutta jokunen oma idea on hyvä sallia. Kun stara on ymmärtänyt tehtävän, se suorittaa mielellään ja saattaa jopa kehittää omia parannusehdotuksia. (Aika tuttua...)

Dessa Hockleyn mukaan rokkitähteä kannattaa kuunnella, koska sillä on sanottavaa. Ja Ruusalla kyllä ainakin riittää mielipiteitä, jos ei muuta...

Ruusa tallaa omia polkujaan.
Aika hauska testi!

Tässä vielä linkki rokkistaran täydellisempään luonnekuvaukseen. Ja testiin.

  

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Lastausvalmius testissä

Tänään se koitti, jännittävä päivä jona Ruusa oli saatava taas kuljetettua. Matkaa oli onneksi vain noin 10 minuutin verran, mutta haastehan ei ollut matkanteossa vaan matkan aloittamisessa. Ehkä kuitenkin hyvä tehdä välillä vähän kevyempiäkin reissuja.

Lastauksen alku oli tosi lupaava (tämä on sarkasmia), sillä poni ennakoi (mielestään ilmeisen tylsää) traileritreeniä eikä suostunut kävelemään harjoituspaikalle päinkään - vaikka se ei edes nähnyt kuljetusvälinettä, se rupesi jo portilla kasvattamaan juuria kavionpohjiinsa. Noin 100 metriä laskettaneen tavallisesti sprinttimatkaksi, mutta tänään se tuntui alkuun maratonilta.

Hyvästi, zen.

Påni oli varsin päättäväisesti päättänyt, ettei kävelisi eteenpäin vaikka mikä olisi. Niinpä oli matkaa oli taitettava hyvän matkaa takaperin. Muutaman peruutussession jälkeen Ruusa kaiketi arveli, että olisi ehkä sittenkin helpompi pitää nenä menosuuntaan. Sitten pitikin jo hölkätä.

"Eiku en mä sittenkään!" Kuva viikonlopun harjoitussessiosta, tänään ei ollut auringosta tietoakaan.
Koska zen oli jo siirtymässä trailerille kadotettu, poni ei tietenkään lastautunut ihan ensiyrittämällä. Näillä viime aikojen spekseillä voinee kuitenkin olla ihan tyytyväinen, kun lastaus oli hoidettu alle vartissa.

Näin siis menomatkalla. Lienee sanomattakin selvää, että paluumatkan koittaessa ponin yhteistyöhalukkuus oli merkittävästi heikentynyt.

Hammaslääkäri oli kuitenkin reipas rouva ja riensi pyytämättä avuksi. Hän kietaisi naruriimunnarun päättäväisesti liinaksi ponin taakse ja kielsi omistajaa houkuttelemasta ponia porkkanalla tai vetämästä kovasti riimunnarusta. Ponin ensireaktio oli esittää lastaajille näyte Joutsenlammesta, mutta aika pian se alistui kohtaloonsa ja tallusti traileriin.

Olisiko poni sittenkin viisainta saattaa traileriin ihan perinteisesti liinaamalla? Toisaalta Ruusa selvästi ahdistui, kun ensimmäistä kertaa tajusi, ettei kyseessä ollutkaan pelkkä myslinsyöntiharjoitus.

Ilmeisesti olen kuitenkin tähän asti pannut liikaa painetta ponin päähän ja saanut siksi aikaan melko vahvan vastareaktion. Pienemmällä niskapaineella (yhdistettynä päättäväiseen paineeseen takaa) poni antoi nopeasti periksi.

Joka tapauksessa uskon, ettei ahkerasta treenistä ainakaan haittaa ole ollut. Harjoitukset saavat jatkua, joskin tositilanteessa näemmä kannattaa ottaa avuksi liina ennen kuin käsillä on kolmas maailmansota.

Ponin vastustelu harjoituspaikkaa kohti kävellessä viittaisi kuitenkin aika vahvasti siihen, että harjoittelutiheyttä saattaa olla tarpeen tarkastella uudelleen.

Vaikka edellisessä kirjoituksessa väitin, että traileritreenissä ei ole käytetty riimuun tulevaa painetta niin ehkä kuitenkin vähän on käytetty. 

Ai niin, se hammaslääkäri. Hän oli ulkomaanelävä, joka parhaillaan kiertää Suomea hoitamassa täkäläisten hevosten hampaita.

Halusin tarkistuttaa rimpulan purukaluston spesialistilla, koska Anna Kärkkäinen vinkkasi taannoisella kurssillaan, että tässä vaiheessa mahdollisiin purentavikoihin voisi vielä vaikuttaa. Sitäpaitsi Ruusa on 1-vuotiaasta asti ollut eläinlääkärien mielestä tarpeen raspata puolen vuoden välein.

Tämänkertainen spesialisti suhtautui kuitenkin jo etukäteen skeptisesti ajatukseen, että kolmevuotiaan hampaita pitäisi ronkkia puolen vuoden välein. Ponin suuhun kurkistaminen ei muuttanut mielipidettä. Hampaat ovat kuulemma ihan hyvät sellaisenaan.

Niin että kylläpä oli taas tarpeellinen reissu, mutta tulipahan tehtyä. Kerrankin Ruusasta ei löytynyt vikaa.

P.S. Kiitoksia kaikille huikeasta ja ajatuksia herättävästä kommentointiaktiivisuudesta edellisen lastausharjoitusaiheisen tekstin yhteydessä!

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Kohti miellyttäviä lastaushetkiä?

Kesän ensimmäisessä näyttelyssä koetun lastausnöyryytyksen jälkeen täti totesi, että ei auta kuin ottaa porkkana kauniiseen käteen ja ryhtyä uudelleenopettamaan ponia trailerin kanssa. (Tässä kohtaa ei voi kuin olla iloinen siitä, että tuli pari vuotta sitten investoitua omaan poninkuljetusvälineeseen.)

Uudelleenkoulutukseen oli huutava ja akuutti tarve siksikin, että jo runsas viikko edellisestä lastauskatastrofista (ylihuomenna) olisi tarkoitus viedä poni aamulla hammaslääkäriin - lastausapua ei kello 9 aikaan tiistaiaamuna välttämättä ole liiemmin saavutettavissa.

Näyttelyreissun jälkeen annettiin pölyn laskeutua pari päivää ja sen jälkeen ryhdyttiin tositoimiin.

Lauantaina, kolmantena tai neljäntenä harjoituskertana, poni käveli koppiin ensimmäisellä kerralla suoraan ja aika rennolla fiiliksellä.

Koska toukokuinen traileritreeni johti vain tilanteen eskaloitumiseen, täti päätti tällä kertaa poiketa tavoistaan ja hiukan vaivata päätään aiheella sen sijaan, että olisi menty ihan tyypilliseen kaikki-mulle-heti-nyt- tai halki-poikki-ja-pinoon-tyylillä.

Kas näin se käy:

Alkuvalmistelut

  • Mieti, miten pienestä palkitset (alkuun voi olla tarpeen palkita jokaisesta askeleesta, jonka poni ottaa trailerin suuntaan).
  • Pilko tehtävä osiin (tästä aiheesta sattui olemaan Eläinkoulutusblogissa hyvä kirjoitus aivan hiljattain)
  • Päätä päivän tavoite sen mukaan, miten vaikea tilanne on. Onko ensimmäisen päivän tavoite päästä traileriin sisään vai riittääkö, jos poni ylipäätään astuu lastaussillalle? (Ruusan tapauksessa ensimmäinen päätavoite oli saada kaikki jalat lastaussillalle, tätä toki edelsi monta sillalle nousua, joissa sai olla iloinen, jos edes yksi jalka kävi sillalla.)
  • Laita traileri valmiiksi. Laita ponin ruokinta-astiaan mysliä ja muita herkkuja, jätä se kohtaan, jossa syödessään poni on joko päivän päätavoitteessa tai vähän päätavoitetta helpompaan paikkaan.
  • Täytä taskut ponin lempiherkuilla.
  • Pue poni normaaliin lastausvarustukseen ja taluta paikalle. (On tullut huomattua, että ponikin oppii nopeasti päättelemään varustuksesta, onko kyse tositilanteesta vai "vaarattomasta" harjoituksesta.) 

Ruusaa vähän arveluttaa, onko traileriin meno sittenkään hyvä idea. 

Harjoituksen eteneminen

  • Odota, että poni ottaa askeleen kohti tavoitetta. Palkitse.
  • Toista edellämainittu, kunnes ollaan trailerissa. Palkitse trailerissa tosi isosti. (Vähitellen voi harventaa vahvistetiheyttä.)
  • Jos poni ahdistuu, anna sen poistua hetkeksi tilanteesta.
  • Kun poni on saatu päätavoitteeseen, vie se pois tilanteesta jo ennen kuin se itse haluaa pois.
  • Pidä taukoja muutamien harjoitusten välein ja aina päätavoitteeseen pääsyn jälkeen. Tauko voi olla esimerkiksi ruohon syöminen vähän kauempana trailerista tai vaikka pieni kävelylenkki.
  • Lopeta ennen kuin poni on väsynyt tai muuten vaan kyllästynyt.
  • Jos tulee takapakkia, palaa harjoituksessa edelliseen vaiheeseen ja/tai lisää palkitsemistiheyttä.
  • MITÄ TAHANSA TAPAHTUUKIN, ÄLÄ HERMOSTU TAI PAKOTA.

Harjoituksen viimeinen pylpyrä oli kirjoitettava CAPS LOCKILLA, jotta se iskostuisi lyhytpinnaisen tädin päähän.

Vahvisteista tässä kohtaa on käytössä ainoastaan positiivinen vahviste eli porkkana, leipä ja mysli. Ihan tarkoituksella jätin nyt pois niskaan riimusta tulevan paineen, sillä poni oli jo lastauskatastrofeissaan oppinut hyppäämään sitä vasten.

Kun ponilla on omaa tahtoa kokonaisen tallin tarpeiksi, sen kanssa on ehkä parempi olla ottamatta matseja, joita ei satavarmasti voita.

Tämänsuuntainen treeni tuntuisi sopivan rimpulalle aika hyvin, kunhan vahvisteet valitaan nirsoonkin makuun sopiviksi.

Mikä hämmästyttävintä, tätikin on löytänyt itsestään jonkun zen-tilan, jossa ponin toivotusta poikkeava käytös ei aiheuta närkästymistä, hermostumista ja lopulta tappelua. Normaalisti olisin viimeistään kolmannen peruutusreaktion kohdalla kyllästynyt hitaan kiiruhtamisen ideologiaan ja ruvennut käskemään. Mutta nyt zenmäisyys on pääsääntöisesti säilynyt läpi treenin.

Poni on todistettavasti saatu traileriin sisälle asti.

Nyt harjoituksia on tehty laskelmieni mukaan viitenä peräkkäisenä päivänä. Poni kävelee traileriin ihan nätisti, kun näkee myslikipon trailerin lattialla. Vähitellen olen pidentänyt trailerissaseisoskelun kestoa.

Ponin traileri-inhon syvyydestä kuitenkin kertoo jotain se, että emme ole vielä päässeet etenemään sisäänkävelyä seuraaviin lastausvaiheisiin. Kerran kylläkin jo sidoin ponin kiinni. Poni suivaantui tästä sen verran, että harjoitus piti aloittaa vähän alkua pitemmältä.

Yhden pulman muodostaa myös se, että ponin pitäisi tulevaisuudessa astella traileriin myös silloin, kun se ei voi syödä. Mutta nyt kuitenkin keskityn muuttamaan ponin suhtautumista traileriin. Toivon, että jonakin päivänä ruokapalkkiota ei enää ihan joka kerta tarvita.

Voi olla, että tämä on aika pitkällinen projekti...

Tällainenkin kuva löytyi kamerasta traileritreenien kuvausten jälkeen.
P.S. Ahdistus uuden pihattopaikan etsinnästä ei ole hellittänyt. Kävin tänään katsomassa yhtä paikkaa. Se vaikutti ihan hyvältä siihen saakka, kunnes hoksasin kysyä talven vesihuollosta.

On minusta kummallista, että niin monessa muuten hyvässä paikassa ei saada talvella vettä ulos. Ihan totta, tänä päivänä on jo monia tapoja estää vettä jäätymästä!

No, huomenna seuraavaa paikkaa katsomaan.

Vähän pelottaa, että käy taas kuten yleensä, että rupean odottamaan täydellisen paikan löytymistä ja sillä välin kaikki hyvät paikat viedään...

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Loimittaako vai eikö loimittaa, kas siinä pulma

Kun hyytävä pohjoistuuli juhannusviikolla riepottelee vuorotellen vettä ja räntää lämpötilan pysytellessä kymmenen tuntumassa tai alle, tilanne on hiukan hysteerisyyteen kallistuvalle loimittajalle vaikea.

Toisella olkapäällä istuu piru, joka pelottelee ponin palelemisella, toisella samanmoinen muistuttelemassa, että kyseessä on karvapeitteellä varustettu eläin.

Karvapeitteellä varustettu eläin ei ole pahasti vihainen viikonlopun tapahtumista, vaan seurailee edelleen emäntäänsä laitumella.

Vaikka on kesä, pidätän oikeuden loimittaa poniani pahimmilla säillä. Kun Ruusan päälle sataa riittävästi vettä, poni kastuu ihoa myöten ja tärisee kylmästä.

Toki aina löytyy joku viisas, jonka mielestä poni ei täristessään palele, vaan "lämmittää itseään".

Totta kai hevonen lämmittää itseään tärisemällä, niinhän ihminenkin tekee. Omasta elämästä kerätyn empiirisen aineiston varassa kuitenkin väittäisin, että jos täytyy itseään tärisemällä lämmittää niin siinä vaiheessa paleltaa kyllä jo aika h-vetisti. Epäilenkin, että väite hevosen palelemattomuudesta on kehitetty helpottamaan ihmisen omaa oloa tilanteessa, jossa tärisevä hevonen on syystä tai toisesta tarpeen jättää ulos ilman takkia.

Niinpä viimeksi maanantaina oli pakko ajella laitumelle vielä illalla tarkastamaan tilanne. Odotin kohtaavani siellä suuren loimitustarpeen, joten pakkasin autoon useita takkivaihtoehtoja.

Mutta vastassa ei ollutkaan märkänä tärisevää ponia vaan poni, jolla ei ollut mitään hätää.

Yllätin melkein itsenikin, kun kykenin jättämään loimet autoon. Harjoittelemme ponin kanssa nyt sitä kuuluisaa karaistumista. Poni karaistuu laitumella ja minä karaistun ajatukselle ponin altistumisesta epäsuotuisille luonnonvoimille. (Kohtuullisessa määrin.)

Loimitanko vai enkö -episodi sai minut myös muistamaan, miten ihanaa on huolehtia ponistaan ihan itse. Aluksi vastuu painoi hartioilla lyijyn tapaan, mutta pian itsehoito alkoi tuntua taakan sijaan vapautukselta. Eipähän tarvitse stressata, hoitaako joku muu poniani niin kuin pitäisi.

Voi kunpa saisin hoitaa ponini aina itse (vaikka ymmärränkin, ettei se marraskuun mutakelissä välttämättä tunnu enää yhtä auvoiselta kuin kesälaitumella). Lottovoittoa odotellessa...

Välillä sataa, välillä paistaa. Kun sateen jälkeen ehtii kuivua, sokeriponikin pärjää laitumella pelkässä syntymäasussaan. (Mutta miksi se haluaa syödä juuri siinä kohdassa, missä on eniten niittyleinikkejä?)

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Sinistä mä keräilen - kesän näyttelykautta korkkaamassa

Ruusalle sopii minusta hyvin tuo sininen väri. Hyvä niin, sillä ponin näyttelyura näyttäisi jatkuvan yllätyksettömän sinisellä teemalla näin 3-vuotiskaudellakin.

"Olen kynttilä." Ruusalle ei ihan tuo poseeraaminen maistunut tänään.  Miten niin "taipumusta alakaulaan" (ks. lausunto alla)?
Olimme siis tänään Janakkalassa nuorten welsh-ponien näyttelyssä.

Siellä oli harvinaisen laaja (ja vieläpä erittäin kovatasoinen) B-welsh-edustus. Tämä tarkoitti sitä, että toista kertaa Ruusan näyttelyuralla samaan luokkaan ravasi myös kilpakumppani. Toinen 3-vuotias B-welsh-tamma oli melko kovasukuinen ja minun silmääni rakenteeltaan Ruusaa korrektimpi. Ja hurjan söpö. Niinpä heti ajattelin, ettei Ruusalla ole jakoa.

Vaan niin se toinenkin sai kakkospalkinnon ja tuomari nosti vinokinttuisen, lonksupolvisen rimppanan luokkavoittajaksi.

Koska B-welsh-edustus tosiaan oli hyvin kovatasoinen, rimpula ei enää sitten jatkokehässä pärjännyt. Ja miksi olisikaan, kun muilla luokkavoittajilla oli ykköspalkinnot.

Tyyppi yrittää saada ponia poseeraamaan tuomarille, mutta ponista ilmeisesti on tärkeämpää näyttää hyvältä kameroiden suuntaan. Kasvutavoitteeksi olen asettanut sen, että säkä tavoittaisi edes lautaskorkeuden.
Ruusuketta ojentaessaan tuomari kehui, että tamma on nätti ja sillä on tosi hyvät liikkeet, mutta valitettavasti jaloissa on aika paljon sanomista. (Totesin vaan, että niinhän sillä on.) Ylälinjaan kaivattaisiin rutkasti lisää lihasta (juu, niinhän sinne tarvittaisiin, nimimerkillä ponillani on selässä ja niskassa lihasten paikalla kuopat). Mutta muuten poni on hyvässä kunnossa (laitumella lihoo ja talvikarvan rippeetkin lähtivät hyvissä ajoin viime viikolla).

Kieltämättä harmittaa, että vinot jalat aina vievät mahdollisuuden ykköseen, mutta niinhän sen vaan pitää mennä. Näyttelyiden pitää ohjata jalostusta terveeseen suuntaan, eikä vinoja jalkoja varsinaisesti voi pitää minkäänlaisena jalostusideaalina.

"Tahdikas, melko lennokas ravi." Ponin ilme kertoo olennaisen sen fiiliksistä.

Tuomari Tuula Pyöriän näkemys Ruusasta oli tällainen: "Ryhdikäs. Elegantti. Ilmeikäs pää. Pitkä kaula, taipumusta alakaulaan. Hyvä säkä ja syvyys, pitkä lanne. Hento luusto jaloissa. Eritt. ahdas edestä. Tahdikas, melko lennokas ravi. Mej. hajavarpainen. Tahdikas, matkaavoittava käynti." 

Ehkä tässä kohtaa voi lohdutukseksi vähän taputtaa itseään selkään, että kokenut Hippos-tuomari ei mainitse analyysissään mitään sellaista vikaa, mitä täti ei olisi ehtinyt näiden kolmen yhteisen vuoden aikana jo moneen kertaan panikoida. Tosin poni on minusta levinnyt viime aikoina kivasti edestä, joten salaa toivoin, että etuosan ahtautta olisi voitu tällä kaudella kuvailla jo ilman erittäin-sanaa.

"Tahdikas, matkaavoittava käynti." Ruusan vahvuus näyttelyeläimenä on se, että se pystyy esittämään peräkanaa lennokasta ravia ja rentoa  käyntiä. 
Vaikka rimpula esiintyi kehässä hyvin, reissusta jäi paha mieli.

Kitkerän jälkimaun aiheuttivat näyttelyn oheisnäytöksenä järjestetyt traileriin menemättömyysesitykset à la Ruusa. Ja erityisen kitkerää oli oma kykenemättömyys toimia tilanteessa rauhallisesti ja nätisti.

Poni, joka on aina ennen kävellyt traileriin suoraan kuin sillä ei olisi elämässään muuta vaihtoehtoa, on viime aikoina keksinyt aika paljonkin vaihtoehtoja.

Mihinkään ponin tänään valitsemista vaihtoehdoista ei sisältynyt lastautumista kohtuulliseksi katsottavassa ajassa. Sen sijaan niihin lukeutui mm. jalkojen juurruttamista maahan, lastaussillan ohi jyräämistä ja balettiloikkia lastaussillalta sen viereen. Toki myös perinteinen tulen traileriin - enpäs tulekaan -peruutus tuli useaan kertaan toistettua.

Ponin sinnikäs vastahankaisuus herätti jotain rumaa tädin sielussa. Ensin hävetti ponin käytös, mutta tilanteen rauhoituttua alkoi hävettää etupäässä oma toiminta.

Onneksi noin puolen tunnin taistelun jälkeen uupuneen tädin mielessä kävi, että jospa kokeiltaisiin sittenkin hyvällä eikä pakolla. Ruusa, ilmeisen väsyneenä sekin, hyväksyi kompromissin. Myslikippo nenänsä alla se otti askeleen kerrallaan kohti koppia ja aika nopeasti kaikki neljä jalkaa oli saatu trailerin matkustusosaston puolelle. (Tätä taktiikkaa kyllä testattiin jo ennen taistelun kärjistymistä, mutta kenties ei riittävässä laajuudessa.)

Jälleen kerran poni oli emäntäänsä viisaampi ja opetti tärkeää läksyä: Kun hermostuu, menettää pelin. Ja hyvällä saa aina yleensä enemmän kuin pahalla.

Täytyy vain toivoa, että jollain harjoituksella saisin takaisin sen ponin, jonka kanssa on ilo reissata yksinkin. Edellinen harjoitusyritys taisi mennä vähän pieleen, sillä sen tuloksena lievästä vastustelusta edettiin nykyisenkaltaiseen pattitilanteeseen. Vaikka mukana oli runsaasti porkkanoitakin.

Onneksi ponilla sentään on paikka, jossa pääsee välillä irti ihmisistä ja niiden hölmöilyistä.


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Vaivojen määrä on vakio eli lonksuvat polvet

Hierojan kanssa olemme tulleet siihen tulokseen, että jumien määrä tätiratsastajan kropassa on suunnilleen vakio, mutta paikka kyllä vaihtelee. (Ei-niin-virkistävän poikkeuksen sääntöön muodostavat ne kerrat, kun täti on onnistunut vetämään itsensä kokovartalojumiin.)

Sama sääntö tuntuisi pätevän aika hyvin nelijalkaiseenkin. Aina on kremppaa jossain. Mutta jotta homma ei kävisi liian tylsäksi, aina välillä saa opetella hoitamaan jotain uutta vaivaa.

Arkistokuvassa näkyy huonomman polven (oikean) erikoinen liikerata.
Keväämmällä rimpulan kremppapäiväkirjaan avattiin uusi luku, jonka aiheena ovat takapolvet.

Kun ponilla alkoivat lonksua takajalat alta, suhtauduin siihen oman huolihistoriani tuntien melko hämmästyttävällä tyyneydellä. Nuorilla nyt on noita takapolvivaivoja, ajattelin, ja panin rimpulan juoksemaan puomien yli.

Mutta kun tallikaverin hevosen takapolvet piikitettiin, aloin kaivata kotitekoisen diagnoosini tueksi vähän ammattitaitoisempaa arviota.

Paikalle jo muiden asioissa tilattu jalka-asiantuntija soi audienssin myös Ruusalle. Itse olin toki silloin töissä, mutta kuuleman mukaan tohtori oli teettänyt ponilla monipuolisesti erilaisia juoksutehtäviä.

Eläinlääkärisedän diagnoosi oli sama kuin tädin tekemä, joskin sillä oli hintaa jonkin verran enemmän.

Ruusalla on siis nuorille tyypillistä, ilmeisesti kasvuvaiheesta johtuvaa, takapolvien löysyyttä. Tilanteen pitäisi helpottaa, kun polvien tueksi (toivottavasti) kasvaa lihasta.

Diagnoosia tukee se arkinen havainto, että ponista on kevään mittaan tullut melko riukupeppuinen. Vielä viime kesänä näyttelyarvostelussa luki "lihaksikas takaosa", mutta sellaista lausuntoa on turha tämän kesän arvioihin odotella.

Vaikka rimpulan ruokavalioon lisättiin proteiinia ja viikko-ohjelmaan lisää kuntoilua, takapolvet eivät noin vaan hetkessä toenneet. Päinvastoin, muutama päivä ennen laitumelle muuttoa oli havaittavissa toisen takajalan liikkeen epäpuhtautta, peräti ontumista.

Täti veti tästä välittömästi johtopäätöksen, että ponilla on vähintään niveltulehdus, mahdollisesti nivelsiteetkin rikki.

Kuvituskuvana näkymä laitumelta tänään.

Jalkaspesialistin puhelinkonsultaatio ei lainkaan helpottanut stressiä, joten eihän siinä muu auttanut kuin vaihteeksi varata aika klinikalle. (Pitäähän sitä sitä paitsi tässä taloustilanteessa panna raha kiertämään, ponitäti kyllä kantaa yhteiskuntavastuunsa.)

Klinikka-aika aktualisoitui tiistaina. Siellä oli vastassa tuttu jalka-asiantuntija.

Asiantuntija totesi ensijuoksutuksissa saman kuin täti kotioloissa: Oikea polvi vetää ponin juostessa omaa show'taan. Vasen polvi pitäytyy tavanomaisemmissa liikeradoissa. Poni ei kuitenkaan ollut varsinaisesti ep (eikä se kyllä ole laitumellakaan onnahdellut).

Puolitoista tuntia, lukuisia ontumatutkimuksia ja useita - myös varsin innovatiivisissa asennoissa otettuja - röntgenkuvia myöhemmin diagnoosi oli edelleen sama. Lisäksi tuli todettua, että rimpulan takapolvet ovat rakenteeltaan normaalit.

Hoito-ohje: liikuntaa, kaikenlaista liikuntaa ja lisää liikuntaa. (Laidunkaudella voi riittää laidunliikunta.)

Mistähän sitä panikoisi seuraavaksi?

Ponny on aina kiinnostunut ihmisseurasta.
P.S. Joku on tainnut käydä tarjoamassa Ruusalle ja sen kamuille laitumella "lisäruokaa". Vierailijan käynnistä todisteeksi on jäänyt niittyleinikkikimppuja, joita hevoset onneksi eivät olleet maistelleet. Toivottavasti ruokkijat ovat pysytelleet luonnon antimissa eivätkä tuo laitumelle mitään muuta. Ikävämpi juttu on sitten se, että joku oli myös ottanut laitumen sähkön pois päältä. Hyvin olivat pollet pysyneet buffet-alueellaan, mutta herää kysymys, miksi näin oli toimittu. Niin tai näin, lienee aiheellista pykätä paikalle jonkinlainen infotaulu yleisölle soveliaasta käytöksestä.


tiistai 10. kesäkuuta 2014

Hyvää matkaa, lapsuudenystävä

Hiljaiseksi vetää, kun kuulee suru-uutisia.

Sateenkaarisilta on kutsunut Ruusan ensimmäistä bestistä, samanikäistä tammaa. Nämä kaksi olivat lapsina erottamattomat kuin saman ponin kaksi puolikasta. (Myöhemmin tavatessaan eivät valitettavasti enää löytäneet samaa yhteyttä.)

Ruusa ja bestis keväällä 2012.
Ruusan entisen bestiksen tarina katkesi ihan liian aikaisin. Sen piti tehdä hienoja varsoja, ruveta ratsuksi ja hurmata vielä monet näyttelytuomarit. Hieno poni, jota jää moni kaipaamaan.

Omistajalle toivon jaksamista surun keskellä. Ruusan lapsuudenystävälle hyvää matkaa sateenkaarisillalle.


maanantai 9. kesäkuuta 2014

Hyvää ja vähemmän hyvää

Päivän uutislähetys sisältää hyviä ja vähemmän hyviä uutisia.

Hyvä uutinen: Ruusan laiduntaminen on edelleen sujunut mukavasti ja varsin sopuisasti.

Vähemmän hyvä uutinen: ötökät ovat syöneet ponin tissien tienoita sen verran ahnaasti, että siellä on turvonnut kohta, vähän kipeäkin.

Sitten erittäin hyvä uutinen: kesään mahtuu myös ratsastusta. Vuoraponi, johon ehdin Ruusan edellisessä kodissa muutaman kerran tehdä tuttavuutta (ja ihastua), ei jäänytkään historiaan. Sen ohjelmassa on sittenkin puskatädin kokoinen kolo myös kesäkodissaan. (Alla olevat kuvat ovat viime ratsastukselta tällä ponilla - ja nyt vasta huomasin, että leukahihnan olisi voinut laittaa muutaman reiän löysemmälle...)

Tässä tämä vuokris, 31.5. humputeltiin ilman satulaa. Poni oli niin kiltti, että ravasi ihan pientä mummoravia pitääkseen epävakaan lastinsa kyydissä.  Jos olisin kokeillut laukkaa, olisin varmaan kupsahtanut alas.
Tämä on siitäkin kiva poni, ettei se ole etupainoisenakaan raskas kädelle.
Vuokraponin tallilla olisi kuulemma mahdollisuus ottaa tuntejakin - sopuhintaan. Kannattaahan sitä aina kokeilla, vaikka opettaja ei olisikaan muodollisesti pätevä.

Tädillä on kerrankin sopiva ratsu alla.
Ehkä jonakin päivänä opin katsomaan, minne olen menossa.
Toivotaan, että nousujohteinen kehitys ponin selässä jatkuu.

Ainakaan ratsu ei tällä kertaa ole alimittainen tädin ulottuvuuksiin nähden. Tuollainen rapiat 140 cm on aika näppärän kokoinen tällaiselle puolipitkälle ponitädille.

Mutta samana päivänä, kun sovittiin ratsastuksen jatkosta, tuli huonojakin uutisia: koti, josta Ruusa lähti kesäparatiisiinsa, ei odota rimpulaa enää laidunkauden loputtua. Lopettavat toiminnan.

Tallinpitäjien ratkaisu oli ikävä yllätys, vaikka se loppujen lopuksi tuskin oli varsinaisesti yllätys kenellekään.

Kesä menee taas täysimittaisen tallipaikka-ahdistuksen kovissa kourissa.

Terveelle ponille tuskin olisi vaikea löytää sopivaa paikkaa, mutta monivammaisen eläimen kanssa tilanne on kimurantimpi. Ylipäätäänkin pihattopaikkoja on harvoin tarjolla.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Kesäkauden avaus

Onnettomuusalttiin teinin siirto kesäkotiin on omiaan aiheuttamaan hysteerisyyteen taipuvaiselle tädille etukäteisahdistusta. Yön vähemmän valoisina tunteina on ollut hyvää aikaa stressata erinäisiä itsehoitolaitumeen liittyviä riskitekijöitä.

Ahdistuksen aiheista yksi, joskaan ehkä yllättäen ei suurin, on ollut tietoisuus yhden tammalauman jäsenen raudoitetuista takakavioista.

Useina öinä toistettujen todennäköisyyslaskelmien mukaan riski juuri kyseisen hevosen potkuun on kuitenkin pienehkö. Tämä puoliverinen ei varsinaisesti ole alfatammatyyppiä eikä sen ole koskaan nähty potkivan ketään. Ei edes iholle pyrkiviä teinejä.

Totuuden hetki koitti eilen illalla.

"Voitaisko olla kavereita", kysyy lauman täysikasvuinen jäsen Ruusalta. "Sopii mulle", tuumii rimppana.
Jippii!
Tädin etukäteen jännittämä kengällinen tamma hörisi rimpulan tervetulleeksi laumaansa jo ennen kuin poni oli ehtinyt aitojen sisäpuolelle.

Tamma - jonka ystävystymismotivaatiota meneillään oleva kiima saattoi lisätä - näki Ruusassa välittömästi potentiaalisen sielunkumppanin.

Vuotias suomenhevostamma puolestaan pyrki lähestymisyrityksissään ilmaisemaan mahdollisimman selkeästi, ettei muodosta laumansa uudelle jäsenelle uhkaa.

Yhtä selkeästi rimpula ilmaisi nuorelle lajitoverille, että tästä eteenpäin näillä leveysasteilla määrää Ruusa.

Ensinuuskuttelujen jälkeen Ruusa johdatti vastamuodostetun laumansa kunnon kiihdytysajoihin. "Vihdoinkin tilaa ja hyvä pohja", loisti ponin naamalta.

Poni esitteli sellaisia raviliikkeitäkin, että niistä olisi ollut kiva laittaa tähän todisteeksi kuva. Kameran mielestä taustalla siintänyt metsä oli kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi tarkennuskohde.

(Juu, jätin ponille alkuhillumisten ajaksi jalkaan suojat. Oikeastihan haluaisin kääriä ponini kauttaaltaan kuplamuoviin, mutta siitä voisi tulla sanomista. Voisi tulla lämpöhalvauskin.)

Ruusan rooliksi tässä uudessa laumassa näyttäisi muodostuvan jonkinlainen jumppaohjaajan pesti. Tällä menolla takaosan lihaksettomuus on kesän lopussa enää haalea muisto!

Iltajumpan päälle ja sen lomassa Ruusa toki muisti nauttia vapaan buffetin runsaista antimista.

Tänään aamupäivällä huristelin kesäkotiin tsekkaamaan tilanteen. Puolessa vuorokaudessa oli tapahtunut merkittävää laumautumista.

Rimpula oli myös uskaltanut relata: lauman keskenkasvuiset jäsenet olivat laskeutuneet torkuille ja täysikasvuinen jäsen ottanut univahdin roolin. Mitä muuta tällaisen näyn edessä voi tuntea kuin pakahduttavaa onnellisuutta?

Univahtina toiminut laumatoveri myös sai likipitäen paniikkikohtauksen, kun poistin Ruusan aitauksesta antaakseni ponille lisärehuja. (Arvatkaa, maistuiko yrteillä terästetty mössö ruohobuffetin päälle...)

Kuvat ovat kaikki eilisestä laumanmuodostustilaisuudesta.

Pahoittelen ylivalotusta ja siitä seurannutta värien räikeyttä, täti oli vahingossa kääntänyt kameran täysmanuaaliasetuksille - jotka oli säädetty maneesikuvausta varten...
Ruusa pyrkii juoksemaan ja syömään samaan aikaan.
Vihdoin tilaa juosta.
P.S. Vaikka uudet laumatoverit Ruusalle ovat vieraita, tädille eivät. Ne ovat G:n viimeisiä tallikavereita tai näiden jälkeläisiä. Myöhemmin laumaan liittyy vielä kaksi tammaa ja yksi maitovarsa.