sunnuntai 31. elokuuta 2014

Mihin poni tarvitsee kavereita?

Kaikkihan tietävät, että hevonen on laumaeläin, ja poni ihan samalla lailla.

Mutta mihin niitä kavereita oikein tarvitaan? No, esimerkiksi:

Kaverin päällä voi lepuuttaa päätä tai hangata siihen leukaa.

Kaveri auttaa, kun karvanvaihto kutittaa.



Kaverin kanssa voi olla ihan vaan lähekkäin (tai hangata päätä siihen).
Kavereiden kanssa voi ottaa torkut. 
Kesälauma ja ponitäti ovat saavuttaneet yhteiselossa pisteen, jossa hevoset uskaltavat relata yhteisinä hetkinä.

Ruusa nyt on tottunut pötköttelemään emäntänsä seurassa ihan pienestä pitäen. Mutta että vieraammatkin hevoset niin tekevät, se saa tädin kieltämättä vähän liikuttumaan. Lauman keskenkasvuiset jäsenet saattavat heittäytyä vallan kylkiasentoon myös ihmisseurassa.

Vaikka hetken aikaa näytti uhkaavalta, laidunkausi jatkuu suorastaan ihanteellisilla säillä. Ruohon kasvuolosuhteetkin ovat melko erinomaiset, kun aurinko lämmittää päivisin kivasti ja maa on taannoisten monsuunisateiden jäljiltä sopivasti kostea. Mutta rimpulan laidun on siitä kiva, että se ei ole sateissakaan mennyt mutavelliksi.

Kesäkolmikko tuntuisi varsin tyytyväiseltä oloonsa.

Ruusan osalta päivät kesäparatiisissa alkavat kuitenkin olla luetut, sillä haluan sen tutustuvan myös uuteen laumaansa laidunolosuhteissa. Tulevan tallinpitäjän kanssa on puhuttu, että alustava muuttopäivä osuisi tuonne syyskuun puoliväliin. Rimpulan olisi tarkoitus elää ruoholla ainakin ensimmäinen viikkonsa uudessa kodissa.

Toivottavasti Ruusalla ja uudella kaverilla osuvat kemiat yksiin. Ilman bestistä ponin sydämestä puuttuu palanen, aika iso sellainen.

maanantai 25. elokuuta 2014

Kurinpalautus ja vihreämmät laitumet

Uusvanhan laidunlohkon metsiköstä löytyi aarre: villiomenapuu.
Kaikessa tallipaikka-ahdistuksessa on melkein unohtunut, että vielä ollaan ainakin hetken aikaa kivasti laidunelämässä kiinni.

Rimpulan ja kamujen laidunlohko alkoi tosin olla jo sen verran kellertävänsävyinen, että nirsonpuoleiseenkin eläimeen upposi jopa greenlinepuuro alta aikayksikön. Tämä on melko luotettava mittari kertomaan, ettei ravintoa enää ole yltäkylläisesti.

Eihän se nyt kesäbuffetissa käy päinsä, että ruokaa joutuu kaivelemaan pystyynkuivuneiden korsien seasta. Niinpä pollet pääsivät vihreämmille laidunmaille, takaisin alkuperäiseen kesäparatiisiin.

Kukaan hevosista ei edes harkinnut mitään uuden lohkon korkkausralleja, vaan kaikkien päät putosivat välittömästi maan tasalle. Ne ahmivat vehreää herkkua kuin se vietäisiin niiltä hetkenä minä hyvänsä pois.

Oli ihan turha kuvitelma, että ponia olisi saanut lohkonvaihtopäivänä syömään muita pöperöitä - tai välttämättä edes ylipäätään kiinni.

Tässä ollaan vielä toisella laidunlohkolla, pollet aamulevolla. Ruusa on joutunut nyt vähän pukeutumaan, kun on satanut. Kuvassa on peräti fleecevuorillinen sadeloimi, koska loimettomana sateeseen hylätty poni tärisi edellisenä iltana niin, että ei meinannut pystyssä pysyä. Tapahtuneen jälkeen se on työntänyt päänsä loimen suuaukosta hyvinkin innokkaasti.




Kiinnisaamisesta puheenollen, ponini on ilmeisesti antanut minulle anteeksi taannoisen vangitsemisensa sairastarhaan vieraassa paikassa.

Sen jälkeen, kun rimpula palasi laitumelle, se ei nimittäin muutamaan päivään todellakaan edes harkinnut juoksevansa luokseni laitumen perimmäisestä nurkasta. Käänsi persuksen ja käveli pois. Ei ole kiva sellaisen ponin kanssa harrastaa mitään, saati sitten jalanhoitoa.

Toisaalta vaikeudet ponin pyydystämisessä eivät välttämättä johtuneet niinkään kaunan kantamisesta kuin eläinlääkärin jalkaan määräämästä hoitogeelistä, joka saattoi vähän ärsyttää ihoa.

Kun lopetin geelin, ponikin palasi normaaliksi. Se saapuu jälleen portille odottamaan. On kivempi mennä sitä noutamaan.

Ei se ole kuollut. Rimpulalle vain tuli väsy.
Taustalla näkyvä kamu ei ole ihan parhaimmillaan tässä kuvassa, oikeasti se on aivan älyttömän nätti tamma!

Kaviohoitajakin kävi. Ruusan yhteistyöhalukkuudessa oli taas jonkin verran toivomisen varaa. Toisin sanoen se pani vastaan minkä kykeni.

Laitumella villiponiutuessa tuppaavat unohtumaan kesyhevosen käytöstavat. Tosin, kuten rimpulan kanssa painimiseen kyllästynyt kavionhoitaja huomautti, Ruusa ei kylläkään ole ainoa, joka on unohtanut pelisäännöt.

Saimme molemmat kunnon kurinpalautuksen. Ruusa on kuulemma jo riittävän vanha keskittymään koko ajan narunjatkeeseensa eikä ympäröivän maailman moninaisiin virikkeisiin.

Narunjatkeen puolestaan pitäisi muistaa huolehtia sellaisesta jutusta kuin omasta tilasta. Eikä saa pitää ponia kiinni suoraan naruriimusta vaan pitää komentaa sitä narulla vähän pidemmältä. Saa kuulemma sillä tavalla voimaa käytöshuomautuksiin ja reiluutta myötäyksiin.

Tavoitteeksi asetettiin ponin seisominen rauhallisesti siinä, missä käsketään, ilman omia kuvioita. Jokainen jalan liikahdus korjattiin takaisin alkuperäiseen "ruutuun".


Lienee sanomattakin selvää, ettei rimpula aluksi suhtautunut moiseen vapautensa rajoittamiseen järin vastaanottavaisesti saati hyväksyvästi. Mutta kun ei päässyt pahasta esittelemällä piruetteja ja levadeja, se aikansa punnerrettuaan alistui kohtaloonsa.

Kurinpalautuksen jälkeen rimpula on pyrkinyt palauttamaan status quoa eli hivuttamaan omaa päätösvaltaansa erinäisiin arkipäivän toimiin. Mutta toistaiseksi olen (lähes) onnistunut pitämään kiinni opitusta. Hiukan on taas helpompi poni käsitellä!


keskiviikko 20. elokuuta 2014

Nopeita tallipaikkakäänteitä

Kuulostaako tutulta: löydät hyvänoloisen tallipaikan, mutta jokin yksityiskohta - oli se sitten miten pieni tahansa - jää mietityttämään. Samaan aikaan ehkä kyttäät jotain toista, vähintäänkin sijainniltaan potentiaalisesti ehompaa paikkaa tai toisena vaihtoehtona on toinen samalla lailla pienesti pohdituttavaa talli.

Kun lopulta päätät ottaa sen hyvänoloisen, mutta pienesti pohdituttaneen paikan vastaan, saat kuulla, että ripeämpi päättäjä varasi sen eilen.

Tyhjän päälle pudottuasi lupaat itsellesi, että seuraavalla kerralla otat hyvänoloisen paikan heti etkä jää miettimään. Kunnes sitten tulee se seuraava kerta ja palaat vanhaan tuttuun käytösmalliin.

En tiedä, olenko ainoa, mutta minun fiilikseni mainitusta kuviosta voi tiivistää lauseeseen been there, done that.

Rimpula laitumella illalla 19.8.
Mutta tarpeeksi monta kertaa kun hakkaa päätään seinään (jo ihan kuvainnollisesti toteutettuna yllättävän kivuliasta), saattaa tyhmempäänkin päähän tiensä löytää pieni tolkun hiven.

Eilen matka kävi taas yhtä pihattopaikkaa tutkailemaan. Tätä nimenomaista paikkaa kyselin jo syksyllä, kun etsin rimpulalle ulospääsyä epäsopivasta tallista. Silloin kävi tismalleen yllä kuvatulla tavalla: tallipaikka-asia jäi muutamaksi päiväksi auki ja nopeampi varaaja kiilasi edelle.

Joten kun tallinpitäjän vastaukset yksityiskohtaiseen kysymyspatteristooni miellyttivät, en kerrankin jäänyt aikailemaan vaan varasin paikan vielä samana iltana.

Johan tässä alkaa käänteiden nopeus ihan itseäkin pyörryttää.

Toki sitten koko viime yön pyörin sängyssä miettien, teinkö kuitenkin tyhmästi. Ehkä valinta olisi sittenkin voinut odottaa sen aikaa, että olisin käynyt katsomassa vielä yhtä paikkaa, jonka avonaisuudesta sain kuulla juurikin eilisiltana? Se olisi ollut lähempänäkin.

Teki niin tai näin, aina miettii, tuliko tehtyä väärinpäin. Joku luonnevika, veikkaan. Saattaa olla jopa periytyvää.

Mutta toisessa paikassa oli vielä kysymysmerkkejä enkä minä jaksanut enää kysyä. Kun ponilla on erityistarpeita, tuntui tässä vaiheessa kesää viisaammalta tarttua sopivanoloiseen talviresidenssiin välittömästi.

Jotain varsin hämmentävää on laidunsillan toisella puolella.

Täydellistä tallipaikkaahan ei ole olemassakaan, mutta tämä eilen varattu paikka vaikuttaa aika lupaavalta myös monivammaisen teinieläimen tarpeisiin. Vapaata heinää tai kengätöntä kaveria ei nyt saatu, mutta jospa näinkin pärjättäisiin.

Tallinpitäjä ainakin tuntuisi olevan aidosti kiinnostunut hevosten hyvinvoinnista.

Ja mikä tärkeintä, hänen käsityksensä hevosten hyvinvoinnin avaimista on varsin lähellä minun näkemystäni. Kokemukseni mukaan on nimittäin niin, että mitä vähemmän tallinpitäjän hevosenpitonäkemykset eroavat poninomistajan vastaavista, sitä vähemmän poninomistaja altistuu talliympäristöön liittyville stressikokemuksille. Sama varmaan pätee toisinkin päin.

Uudessa paikassa rimpula viimein saa toivomani metsätarhan. Ei se nyt ole mikään hehtaarin unelmatarha, mutta kyllä siellä mahtuu kinttujakin verryttelemään. Toivoakseni tämä - yhdessä olkikuivituksen ja tarhakaverin kanssa - takaa ponille ruokailusta ylijäävälle ajalle muutakin harrastetta kuin maan nuoleminen.

Toivotaan, ettei uusi kamu riko Ruusaa eikä muuttostressi kalva ponin mahaan haavoja. (Jalkasaikusta oppineena aion kyllä varautua muuttoon ehkäisevällä mahalääkityksellä.)

On myönnettävä, ettei poni meistä kahdesta todellakaan ole ainoa, jonka mahan tallipaikan vaihto saa sekaisin. Kunpa tämä tästä vielä iloksi muuttuisi.



maanantai 18. elokuuta 2014

Pientä piristystä keväältä (video)

Ulkona sataa. Poni on syvästi loukkaantunut oman ihmisensä viimeaikaisista toimista ja pyrkii pitämään etäisyyttä. Ei arvosta sen enempää mahahaavalääkitystä kuin jalan sivelyä geelilläkään. Ponitäti itse on väsynyt ja jälleen syvästi tallipaikka-ahdistunut.

Onneksi sentään Ruusan edellisen kodin tallityöntekijä linkitti Facebook-seinälleni tällaisen videon Ruusan elämän toisesta irtohypytyksestä (alussa on vähän sählinkiä, mutta sitten alkaa sujua):




Sittemmin on poniin tullut pikkuisen lisää energiaa ja olen taluttanut sen kujaan käynnissä (ainakin itse kävellen, ponilla on usein askellajista vähän toinen ajatus).

Ei muuta uutta auringon alla, paitsi että lähden kohta katsomaan sitä potentiaalista tallipaikkaa.

Paikka vaikuttaa tosiaan muuten hurjan kivalta, mutta hiekkatarha kyllä hirvittää. Hiekkaähkyn mahdollisuus pelottaa, kun sellainen ei talvella ollut kovin kaukana vaikka tarha oli enempi soraa kuin hiekkaa...

Laidunkautta nyt ei kumminkaan ole paljon jäljellä, joten ratkaisuja pitäisi ryhtyä tekemään. Apuva!


lauantai 16. elokuuta 2014

Priorisointi ja aikalisä

Ruusan nesteilleen jalan kannalta päätös piikittää siihen kortisonia oli nappiveto: jo seuraavana päivänä neste oli poissa.

Mutta kuten tyypillistä, ei niin hyvää etteikö jotain pahaakin. Vaikuttaisi nimittäin siltä, että Ruusan kodinvaihtokiintiö on täyttynyt. Äkillinen muutto uuteen paikkaan ja suoraan koppihoitoon meni jo kiitiön yli. Ponilla sekosi ensin pää ja sitten maha.

Kun Ruusa pääsi keskiviikkona koppihoidosta, se näytti taas vinttikoiralta. Yöheinät se oli vain sekoittanut puruihin, mahaan tuskin oli monta kortta päätynyt. Ei tarvittu kummoistakaan sherlockia huomaamaan, että ponilla oli maha kipeä.

Heti seuraavalla tallikäynnillä aloitin Antepsin-lääkityksen. Tai ainakin yritin. Apteekista minulle kerrottiin, että nestemäinen Antepsin on valitettavasti loppu niin hyllystä kuin tukustakin.

Antepsin-pillereiden pakottaminen ponin kurkusta alas osoittautui, kuten nykyisin on muodikasta sanoa, haasteelliseksi. Suomeksi sanottuna käytännössä mahdottomaksi. Onneksi löysin omista kätköistäni mahalääkettä vajaan pullon nestemäisessä muodossa - eikä se ollut edes vanhentunutta.

Tästä huolimatta ponin tila ei vaikuttanut nousujohdanteiselta. Pikkutarhaan yksikseen vangittu Ruusa oli kuin ohut varjo itsestään. Se lähinnä ramppasi levottomana eikä syönyt mitään. En ole ikinä nähnyt poniani niin ahdistuneena.

Perjantaihin mennessä myös tallinpitäjä oli uudesta hoidokistaan jo erittäin huolissaan. Hän ehdottikin vaivojen priorisointia. Hoidetaanko jalkaa, joka ei alunperinkään ollut viemässä ponia monttuun, vai mahaa, joka pahaksi päästyään hyvinkin voisi osoittautua kohtalokkaaksi?

Laitumella oli jo aika hämärää, kun rimpula oli saanut paluujuhlat
juhlittua ja malttoi taas kävelläkin. Suojat jäivät kuljetuksesta jalkaan rallin ajaksi.
Totesin, että maha olisi nyt prioriteetti numero yksi. Ottaisimme tallinvaihtoon aikalisän.

Syteen tai saveen niin rimpulan jalkasaikku päättyi heti perjantai-iltana.

Kun Ruusa pääsi tutun laitumen vieressä ulos trailerista, se ryhtyi välittömästi syömään ruohoa. Ystävien seuraan päästyään se johdatti joukot riemukkaaseen laukkaan ympäri laidunta (jonka olin jalan takia kuitenkin puolittanut) ja ryhtyi sitten tankkaamaan.

Tuntemani poni heräsi taas henkiin.

Tänään aamulla takavatsa näytti olevan jo vähän vähemmän krampissa eikä jännetuppikaan vaikuttanut ottaneen nokkiinsa.

Hain kuitenkin Viikistä tukihoidoksi pari tuubia Gastro Gardia. Eläinlääkäri suositteli antamaan puolikasta annosta runsaan viikon ajan. (99 prosenttia ajasta harmittaa, ettei ponini paina enempää kuin iso shettis, mutta Gastro Gardia maksaessa tästä voi iloita.)

Valitettavasti Ruusa ei voi jäädä laitumelle ikuisesti eikä laidunkamujen kotitallissa ole tilaa.

Jalkahoitopaikka oli oikein mukavanoloinen, mutta ei ehkä sittenkään Ruusan koti. Tähän tulokseen päädyimme yhteisymmärryksessä tallinpitäjän kanssa: Koettelemuksissaan laihtunut ja mahavaivaistunut poni tarvitsisi vapaan heinän ja tällä tallilla sellaisen voisi järjestää vain yksiössä. Yksintarhaus kuulostaa minusta surulliselta vaihtoehdolta mille tahansa hevoselle, mutta Ruusalle kerta kaikkiaan mahdottomalta.

Nyt pitäisi sitten pikavauhtia löytää uusi, sopiva koti. Seuraavan paikan on pakko olla vähän pysyvämpi tai poni todellakin stressaa itsensä kuoliaaksi. Ei ole varaa mihinkään tallipaikkashoppailuun.

tiistai 12. elokuuta 2014

Hoitoratkaisuja, ehkä vääriä

Klinikkareissua edeltävä yö tietää vähintään heräiltyä tai mahdollisesti kokonaan valvottua yötä. Yön aikana ehtii pyörittää kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita päässään loputtomalla toistolla. Viimeistään vähän ennen herätyskellon soittoa on päästy jo ajatukseen, että kyllä vaiva varmasti on nyt ponirukalle kuolemaksi.

Tänään kävin siis Ruusan kanssa klinikalla tarkistuttamassa jo jonkin aikaa turvotelleen takajalan tilannetta. Koska huolen noustessa on päästävä tutkimuksiin asap, en saanut rimpulalle aikaa sen jalka-asioiden omalääkärille vaan jouduin tyytymään vieraaseen eläinlääkäriin.

Monenlaisten tutkimusten lopputulema oli, että ponilla on jännetupentulehdus. (Kas, yksi omista diagnoosiehdokkaistani.) Syy tällaiseen saattaa olla rasitus (mahdollisesti takapolven vaivojen heijastumaa) tai ehkä venähdys (täysin mahdollinen selitys, kun kyseessä on savipohjaisella laitumella juoksenteleva eläin).

Eläinlääkärin mielestä jänteeseen oli paras piikittää kortisonia, että saadaan tulehdus rauhoittumaan. Hän esitti asian sen verran vakuuttavasti, että jalan hoitamattomuuden aiheuttamasta huonosta omatunnosta ja unenpuutteesta kärsivä omistaja päätyi pitämään piikitystä jos nyt ei välttämättömänä niin vähintäänkin vastuullisimpana vaihtoehtona.

Toinen vaihtoehto olisi ollut jatkaa ulkoisella hoidolla.

Jälkikäteen tuli piikkikrapula: olikohan 3-vuotiaan ponin pienen jännetupentulehduksen hoito piikittämällä kuitenkin vähän ylimitoitettua? Turvotus kun on vastannut kylmäykseenkin ihan kivasti. Jalka ei ollut missään vaiheessa edes kipeä. Nyt kyllä saattaa ollakin.

Ja kun piikitetään, tulee pakkolepoa. Pakkolepo ei onnistu kahden hehtaarin laitumella kavereiden kanssa.

Niinpä piikkikrapulan lisäksi tuli ahdistus siitä, että rimpula joutui ex tempore muuttamaan uuteen kotiin. Olisin suonut rimpulalle vähän pehmeämmän laskun uudelle tallille kuin koppihoidon. Sinne se jäi huutelemaan mamin perään, kun mamin piti lähteä ansaitsemaan rahaa ponin tuleviin klinikkareissuihin.

Onneton teinieläin koppihoidossa.

Ei tainnut taaskaan tulla valittua oikein. Tässä seilataan nyt ääripäästä toiseen: ensin ei hoideta mitenkään, sitten piikitetään. Olisiko joku keskitie ollut kumminkin mahdollinen ja jopa parempi? Voisiko joku neuvoa tien sellaiselle keskitielle?

Huomenna poni sentään pääsee jo vähän jaloittelemaan ja natustelemaan vihreää sairastarhassa. Pakkolepo pikkutarhassa kestää viikon. Sen jälkeen saa "vähitellen" palata normaaliin liikuntaan.

En tiedä, mitä "vähitellen normaaliin liikuntaan palaaminen" tässä tapauksessa tarkoittaa, kun ponin liikunta on koko kesän ollut lähes pelkästään vapaavalintaista itsetoteutusta laitumella. Ja siihen itsetoteutukseen kuuluu olennaisena osana myös kiitolaukka kavereiden kanssa.

Voisiko joku kertoa ponille, että sen pitäisi isompaan aitaukseen päästyään riekkua vähän tavallista vähemmän?

Seuraava pohdinnan aihe on se, palautanko ponin ensi viikolla tutulle laitumelle vielä joiksikin viikoiksi vai jätänkö sen suosiolla uuteen paikkaan, jossa myös on ollaan laitumella niin kauan kuin laitumen pohja kestää.

Tavallaan tuntuisi ehkä turvallisemmalta viedä poni takaisin tuttuun paikkaan, jossa jo valmiiksi rakkaat kaverit eivät ainakaan sitä jahtaa tai potki. Kahden hehtaarin laitumesta voisi myös aidata alkuun vähän pienemmän, ettei kiitorataa olisi ihan niin ruhtinaallisesti.

Uudessa paikassa lauman koostumus muuttuu joka tapauksessa syyskuussa, kun porukkaa tulee lisää. Ja lauman koostumuksen muuttuminen lisää aina stressin ja loukkaantumisen riskiä.

Vai aiheutanko lisästressiä nimenomaan sellaisella paikasta toiseen rehaamisella?

Tässähän sitä onkin aihetta pohdintaan seuraavien unettomien öiden puhteiksi. Jos jollakulla sattuisi olemaan mielipiteitä aiheesta, saa mieluusti kertoa. 

maanantai 11. elokuuta 2014

Show-poni näyttelyuransa huipulla

Ruusan viikonloppu oli omistajan itsekkyyden riemuvoitto. Ponia kohtasi nimittäin juoksentelu näyttelyviheriöllä. Voi olla, että myöhemmin kaduttaa, mutta juuri nyt oli pakottava tarve saada tästä poniharrastuksesta irti jotain muutakin kuin sairaudenhoitoa.

Poni ainakin liikkuu puhtaasti ja vähän turhankin mielellään.

Vauhdista oli tiukkasävyisiä keskusteluita, mutta ensimmäisten parin kierroksen jälkeen alkoi jo vähän löytyä yhteisymmärrystäkin.
Kehään päästessään Ruusa löysi sisältään welsh cobin. Wannabe-cob lähti lentoon ja vei esittäjän mukanaan.

Esittäjä yritti vikistä, että ei B-welshin kuulu juosta niin kovaa kuin ohuista kintuista lähtee. Vähän hillitymmin pitäisi. Ponin mielipide oli vähän sensuuntainen kuin "älä sinä mami häiritse, minä esiinnyn nyt". Hetken aikaa poni vei esittäjää sen verran railakkaasti, että sen vapautuminen ihmisrajoitteista oli melko lähellä.

Onneksi tuomarina oli cob-ihminen, hän varmasti arvosti rimpulan yritystä tuoda B-welsh-kehään vähän show-meininkiä.

Tykkään jotenkin tästä kuvasta, vaikka siinä on outo rajaus ja kaikkea. Voittajan kelpaa hymyillä. Haluaisin myös kiinnittää huomion hengitysvammaisen sieraimiin. Helteestä huolimatta hengitys kulki kuin normiponilla. 
Potentiaalisesti epäkuranttinakin poni nappasi näyttelyuransa tähän asti ehkä parhaan tuloksen - ja samalla todennäköisesti koko elämänsä parhaan, sillä ensi vuonna sen on siirryttävä aikuisten luokkiin ja sellaisissa vinokinttuisen pärjääminen on lähinnä teoreettinen mahdollisuus.

Mutta hetkeksi täti unohti huolet ponin terveydestä ja iloitsi harvinaisesta herkusta: ykköspalkinnosta.

Myös rimpulan luokkavoittojen sarja pysyi täydellisenä, vaikkei se ollut edes luokkansa ainoa poni. Ruusa päihitti samat ikätoverit kuin viime vuonna.

Näin tuomari kirjoitutti Ruusan paperiin: "Toewide in front. Nice pony, could have a bit more condition. Beautiful head, good sec. B. Will make a nice mare."

Vapaasti suomennettuna: "Hajavarpainen edestä. Kiva poni, voisi olla paremmassa kunnossa (toim.huom. lihavampi). Kaunis pää, hyvä B-sektion poni. Tulee kiva tamma."

Kieltämättä Ruusa näytti viime vuoden elokuussa näyttelykuntoisemmalta, kun oli oikeasti läski. Nyt se on sellaisessa lihavuuskunnossa kuin toivoisin sen olevan sisäruokintakaudella: joka paikassa on pikkuisen tavaraa, mutta kylkiluut eivät ole hautautuneet läskin alle. Kunpa osaisin talvella ruokkia niin, että tila säilyisi.

Kyllä se sitten ihan kävelikin, kun oli saanut ensin vähän esiintyä.
Ei harmittanut yhtään (tai no, juurikaan), vaikka Ruusa sitten parhaan nuoren valinnassa jäi kakkoseksi (kahden ponin joukosta). Edit: Ruusasta tuli siis reserve paras nuori ja saimme tuon alla näkyvän oranssin ruusukkeen ja pienen pokaalin.

Poseeraus ei taas ollut ihan parasta A-luokkaa, mutta ihan kiva ruusukekuva tuli. 
Rotukehän lisäksi Ruusan oli vielä esiinnyttävä myös Hippoksen tuomareille.

Tällä kertaa rimpulan jo ennestään pitkään vikalistaan lisättiin "supistuneet etusääret" (olenkin ihmetellyt, ettei siitä ole aiemmin mainittu) ja "epävakaa kinner" (eläinlääkärin mielestä epävakaus on polvessa - kumpaa uskoa?). Niin ja tietysti "pieni takaosa" (tästä olen samaa mieltä, mutta olen onnistunut aika hyvin sulkemaan siltä silmäni - siis ennen tätä).

Siinä, missä jalkapisteet pysyttelivät odotetusti kutosen pinnassa, muut arvosanat olivat osin jopa yllättävän imartelevat. Arvostelussa vilahti jopa sellainen numero kuin 8,5. En tosin ihan ehtinyt hahmottaa, mikä rimpulassa oli melkein kiitettävän arvoista.

On myös pantava merkille, että "taipumusta alakaulaan" ei mainittu. Ihan kuin olisin kuullut rimpulan kaulan muotoa kehuttavan! Joko Ruusa on kahdessa kuukaudessa kasvattanut kaulaansa oikeaan suuntaan tai sitten ponnisteluni alakaulan piilottamiseksi kehässä tuottivat hedelmää. Ehkä vähän molempia?

"Tylsää kun toi aina rajottaa mua."
Ruusa ei muuten todellakaan hävinnyt parhaan nuoren valinnassa huonolle ponille, vaan näyttelyn kauneimmalle B-welshille. 1-vuotiaan tamman valinta vuoden voittajaksi tuntui minustakin voitolta, sillä sen narunjatkeena kehässä olin minä.

Olihan se tällaiselle huikeaa päästä esittämään ponia ensimmäistä kertaa Best in show -kehään, vaikka poni ei oma ollutkaan. Vaikka BIS-kehä ei mennyt osaltani ihan putkeen, tavoite täyttyi: emme joutuneet ulos kehästä ihan ensimmäisten joukossa. Mahtista.

Pääsin vuoden voittaja -kehän jälkeen nopeasti nappaamaan kehäkaverista kuvan. Eikö ole ihana! Tämä on siis 1-vuotias tamma.
P.S. Ei se Ruusa sitten olekaan takakorkea, vaikka olen niin itselleni hokenut. Eikä siitä taida kovin korkeaa tulla, tällä kertaa Hippoksen mittaaja sai tulokseksi 131,5 cm sekä edestä että takaa. Viime vuodesta kasvua on tullut tasan 2 cm...


keskiviikko 6. elokuuta 2014

Murheenkryyniä moikkaamassa

Blogin niin sanottu päätähti on edelleen elossa. Tämä tuli omakohtaisesti todistettua eilen, kun piti keskeyttää omaponiton loma murheenkryynin pedikyyriajan takia. Teiniponi toivotti oman ihmisensä tervetulleeksi lämpimällä hörinällä. Kyllä kannatti ajaa 2 tuntia suuntaansa (tämä ei ollut edes sarkasmia).

Poni olikin ehtinyt kasvattaa jokseenkin järkyttävät korkokengät. Olihan tässä nyt vuoluväli lipsahtanut peräti neljään viikkoon... (Tämä oli sarkasmia.) Aika reilusti oli nipsaistava pois.

Mistä tätä sarveisainetta oikein tulee?

Vuolun aikana ötökät söivät ponia, kaikki oli huonosti ja nälkäkin tuli kesken kaiken. Jossain vaiheessa vuolija ja omistaja tajusivat, että poni on onnistunut siirtämään pedikyyripaikkaa moneen otteeseen. Ruvettiin välineiden sijaan siirtämään ponia. Helteen uuvuttama teinieläin alistui hetkellisesti ja antoi laittaa melkein kokonaisen kavion ilman ylimääräisiä jumppia.

Sellaista se on tuo laidunelämä. Unohtuvat vähäisetkin sisäruokintakaudella kehitetyt käytöstavat. Syksyllä poni joutuu takaisin käytöskoulun ykkösluokalle, ellei sitten peräti eskariin.

Kuvia eiliseltä ei ole, koska pikkukamerasta loppui akku enkä jaksanut rahdata isompaa mukaan. Tämä on otettu juuri ennen reissua. Viime kesänä ponille tuli laidunaikaan vähän muhkeutta myös ylälinjaan, nyt kaikki on mennyt alas. Voiko olla, että viime kesänä harrastettu ohjasajo on ollut asiassa avuksi?
Ponin kaviot saatiin tällä kertaa kivasti kuntoon. Parilla viime kerralla vuolijaa mietityttänyt mustelmakin oli kadonnut toisesta etukaviosta.

Tädin mieleen jäi kuitenkin kaivertamaan epäilys - tai tarkemmin ajateltuna oikeastaan melkoinen varmuus - siitä, että ponin oikeassa takajalassa on nyt jotain rikki tai vähintään tulehtunut. Puhun nyt siitä takajalasta, jonka takapolven venkurointien takia kesäkuussa kävimme klinikalla. Huoleni ei nyt kuitenkaan kohdistu polveen, vaan hiukan vuohisen yläpuolelle.

Kyseisessä takajalassa nimittäin jännetupen seutu muistuttaa sormituntumaltaan vesipatjaa. Mittakaava on onneksi huomattavasti vesipatjaa pienempi, mutta kuitenkin riittävän muhkea pistääkseen omistajaa kipeästi myös silmään.

Poni ei ole yrittänyt osua turvotusta puristelevaa tätiä kaviolla päähän. Tätä pidän varsin lupaavana merkkinä siitä, ettei turvonnut kohta ole kipeä. Jänteet ja muut jalan olennaiset osaset myös tuntuvat nestemäisen turvotuksen alta selvästi.

Toisaalta on kuitenkin kiistatta niin, ettei varsinkaan 3-vuotiaan jaloissa kuuluisi minkään kohdan tuntua vesipatjalta, edes pienessä mittakaavassa. Erityisen huonosti pystyn sivuuttamaan sen tosiseikan, että pehmeyttä on vain yhdessä jalassa.

Laidunolosuhteissa kylmääminen on hoidettava kotoa roudatuilla kylmäpusseilla ja savella.
Poni ei arvosta omistajansa vaivannäköä vaan pyrkii tekemään siitä entistäkin vaivalloisempaa.
Sama jännetuppi oli turvoksissa jo ennen lomaa, mutta tuntui kylmäyksellä laskevan. Nyt turvotuksen kanssa on palattu lähtöruutuun.

Koska poni ei ennen lomaa liikkunut millään tapaa epäpuhtaasti, päädyin ihan omatoimisesti hoitamaan potentiaalista jännevammaa hoitomuodolla nimeltä "ei tehdä mitään" (SHKL:n vuonna 2012 julkaistun artikkelin mukaan tämä on ihan olemassa oleva jännevaurion hoitomuoto).

Eilen vähän juoksutin Ruusaa nähdäkseni takajalan tilanteen. Poni ei se onnu, mutta ympyrällä liike oli jotenkin ehkä hieman...jotain. Näinkö todella jotain vai kuvittelinko? Olosuhteet mahdollisen ontuman toteamiseksi eivät ole ideaalit, kun ympyrälle löytyy paikka vain kaltevasta ja epätasaisesta heinikosta.

Mutta ihan totta hei. Olisiko liikaa vaadittu, että ihminen saisi levätä ponihuolilta edes yhden kesän? Tai edes neliviikkoisen loman ajan? Ja onko perimmäinen syy huoliin ponissa vai omistajassa?

Tässä vaiheessa olisin melkein valmis hoitamaan mahdollista jännevammaa hoidolla nimeltä pulttipyssy.

Mutta onhan sekin mahdollista, että sillä ei ole jännevammaa tai muutakaan liikutusta rajoittavaa ongelmaa. Periaatteessa.

maanantai 4. elokuuta 2014

Kuinka takakenoisesta löysästä spagetista tehdään ratsastaja eli kurssiantia

Kuten jo usein todettua, omasta mielestäni istun hevosen selässä suhteellisen pystysuorassa ja nätisti. Miksi siis videolla muistutan pikemminkin keitettyä spagettia takakenossa? Olen toki tiedostanut, että istunnassani on korjattavaa siellä sun täällä. Mutta en ole ihan sisäistänyt näyttäväni selässä siltä kuin yrittäisin tanssia salsaa.

Todellisuus paljastui jälleen kerran kuvitelmia karummaksi, kun osallistuin menneenä viikonloppuna Katariina Kaartinen Alongin kurssille Riding with connection. Katariina on Mary Wanlessin oppilaita.  

Aiemmatkin käymäni istuntakurssit ovat olleet antoisia, mutta vasta nyt moni avainasia alkoi oikeasti avautua. Suosittelen lämpimästi! Ja tämä kirjoitus on tietysti vain pieni pintaraapaisu kurssin aihepiireistä siten kuin minä asiat ymmärsin.

Nyt tiedän, mistä käsin lähden korjaamaan joka suuntaan hajoavaa istuntaani.

Ainakaan aloituspiste ei ole käsi, jonka aika pitkään luulin olevan ratsastuksessani se suurin ongelma. Mutta käden kovuus onkin seuraus, ei syy. Käden korjaaminen ensin ja muusta istunnasta erillään olisikin vähän kuin peittäisi jalan avomurtuman laastarilla ja kuvittelisi voivansa sitten taas juosta.

Hevosen kyljen kaivaminen kantapäällä kääntää
polven ja reiden ulkokiertoon ja hevonen
temperamentista riippuen joko hidastaa tai juoksee alta.
Kuka arvaa, kumpi sopi paremmin lainaratsun kuvioihin?
Käden sijaan istuntaongelmieni kovin ydin on ihan muissa raajoissa. Aivan erityisesti tarkkailuluokalle joutui reisi.

Reisi on sikälikin tärkeä kehonosa, että sen päällä pitäisi levätä aika iso osa ratsastajan painosta (myös keventäessä).

Aivan ensisijaisen tärkeää on, että reidet pysyvät alhaalla. Tämä tarkoittaa sitä, että polven pitää osoittaa kohti maata 45 - 55 asteen kulmassa (suhteessa maahan).

Pohje puolestaan sijoitetaan niin, että nilkka asettuu samaan linjaan takapuolen ja hartioiden kanssa.

Oikeat lihakset tähän voi löytää, kun kuvittelee olevansa polvistumassa alttarille.

Kun reidet on saatu alas, ne pitää saada vielä käännettyä sisäänpäin niin, että ratsastushousun ulkosauman takana on vähintään yhtä paljon lihaa kuin edessä, mieluusti enemmänkin. Reisi "halaa" hevosta tiiviisti, mutta puristaa ei saa.

Ulkokiertoon tottuneesta reiden sisäkierto tuntuu vähän samalta kuin hiihtäminen aurausasennossa.

Minun jalkani ei aluksi halunnut noudattaa ideaaliasennon ohjeista ensimmäistäkään. Polvi halusi kivuta ylöspäin, reisi kääntyä ulospäin ja pohkeen mielestä paras paikka olisi ollut lähellä hevosen kainaloa.

Aivan erityisen paljon jalan kanssa varmasti saa tulevaisuudessakin tapella, kun käytän pohjetta. Pohjetta käyttäessä varpaani vääntyvät ulospäin ja vievät koko jalan mukanaan.

Näin käy varsin helposti, jos pohkeen ymmärtää sijaitsevan jossain kantapään tienoilla. Siellä se ei kuitenkaan ole, vaan sijaitsee enemmän tuossa nilkan ja polven välissä.

Hevoseen kannattaa kuulemma tähdätä lähinnä pohkeen sisäreunalla, ei niinkään takareunalla. Ja sisäreunallakin vain, jos tarvitaan lisäbuustia istunnan tueksi (täydellisessä maailmassa tämä tarkoittaisi samaa kuin ei koskaan). Muun ajan pohje olisi hyvä pitää kokonaan irti hevosesta.

Yleensähän minulle on kentän keskeltä huudeltu jotain sen suuntaista kuin "pohje kiinni". Nyt huudeltiin päinvastaista. Kieltämättä "jalka irti" kuulostaa ihan ihmisjärjelläkin hevoselle isommalta ja ymmärrettävämmältä palkinnolta kuin "jalka puristaa vähemmän".

Pohkeen irrottaminen on tosin käytännössä hankalaa, kun se oikeaoppisesti aseteltuna sijoittuu suoraan hevosen kyljen leveimpään kohtaan. Opettaja huomauttikin, että lainaratsu oli minulle selvästi liian iso (leveähkö, noin 162 senttiä korkea puoliverinen). Lisää syitä pysytellä etupäässä poniratsastajana!

Toiselta ratsastustunnilta. Asento on jo vähän parempi, mutta kellahtaa helposti takakenoksi, kun asiaan ei keskity koko ajan. Tässä pidän kuminauhaa peukalosta alaselän kautta toiseen peukaloon, jotta ymmärtäisin keskittyä alaselän lihasten jämäköittämiseen, selän "täyttämiseen". Helposti sitä käyttää vain etupuolen lihaksia. 

Mitä ylävartaloon tulee, tällaisen takakenottajan piti kuvitella, että edessä on pleksilasi, jota vasten painaudun.

Ylävartalon pitäminen suorassa helpottaa kummasti istuinluiden pitämistä oikein, eli suoraan kohti hevosta. Jos istuinluut ovat väärässä asennossa, ei voi ratsastaa oikein. Juuri istuinluilla ratsastaja nimittäin mm. pyytää hevosta taipumaan.

Jos ratsastaa selkä notkolla, istuinluut kääntyvät taakse ja saavat hevosenkin notkistamaan selkäänsä. Jos ratsastaja taas kallistuu takakenoon, istuinluut taipuvat eteenpäin ja puskevat hevosen etupainoiseksi. Tämä selittääkin paljon!

Takakeno ja "salsaaminen" korjattiin samoilla lihaksilla. Olen vieläkin järkyttynyt siitä, miten paljon liikettä vartalossani on ollut. Minä kun olin kuvitellut vain mukautuvani hevosen liikkeeseen. (Nyt ihan totta pitää ruveta videoimaan paljon.)

Vartalon liikuttelu hevosen selässä luo aina ylimääräistä hälyä, jonka läpi hevosen pitäisi havaita varsinaiset avut. Mitä enemmän ratsastajan kehossa on liikettä, sitä vaikeampi hevosen on ratsastajaa ymmärtää.

Mitä vähemmän ratsastaja satulassa liikkuu, sitä parempi. Toki hevosen liikkeeseen on mukauduttava, mutta jos liike on niin iso, että se näkyy ulospäin, tuotetaan jo hälyä.

Keitetyn spagetin sijaan lonkan yläpuolelle jäävän vartalonosan pitäisi muistuttaa pilaria. Tai oikeastaan kolmea pilaria, joista yksi on selkäranka ja kaksi kyljet. Pilarien pitää olla niin suorassa ja niin jämäkät, ettei tuntuisi missään, vaikka joku nousisi hartioille seisomaan.

Meikäläisen pilareille ei kyllä kenenkään tekisi mieli kiivetä eikä sellainen olisi järin turvallistakaan.

Tyyppi yrittää pinnistää itsestään muutaman askeleen harjoitusravia. Istuntapakka yrittää hajota, mutta kuvassa näkyy melko merkittävä parannus aikaisempaan harjoitusraviasentooni. Sitä voi halutessaan kauhistella esim. tässä postauksessa. Luulen, että lähden korjaamaan ohjien pituutta yms. vasta, kun olen saanut muun paketin pysymään kasassa. Hevonen ei toki liiku kovin lennokkaasti, mutta kuitenkin jo paremmin kuin alkutunnista, jolloin se ei mielellään olisi ravannut ollenkaan. 








Tällä hetkellä todellakin tunnen, että syviä lihaksia on tullut viikonloppuna käytettyä.

Koska liikkuva hevonen kohdistaa ratsastajaan tietyn määrän energiaa, ratsastajan pitää pystyä lähettämään sama energia takaisin - ihan vaan pysyäkseen kyydissä ja tasapainossa. Kun haluaa vaikuttaa hevoseen, tarvitaan vielä enemmän voimaa.

Tämä energia tuotetaan (syvillä) lihaksilla.

Avainsana on ponnistus. Se on kuulemma vähän kuin synnyttäisi lasta. Siitä minä en tiedä mitään, mutta kuulemma samantyyppinen ponnistus on käytössä myös esim. kakatessa.

Oikeanlaisessa ponnistuksessa alavatsa ja alaselkä puristuvat tiiviiksi ja pullistuvat hitusen ulospäin. Tämän pullistuksen voi tuntea, jos laittaa kädet vasten lihaksia, mutta katsoja ei sitä näe. Lihaksia ikään kuin käytetään yhtä aikaa sisään- ja ulospäin.

Mitä alemmas vartalossa ponnistuksen saa, sitä parempi. En tullut kysyneeksi miksi, mutta kuvittelisin, että tarkoitus on saada ponnistus mahdollisimman lähelle hevosta ja omaa painopistettä.

Oikean ponnistuksen voi löytää esimerkiksi kuvittelemalla, että alavatsan ja alaselän ympärille on sidottu kuminauha ja yrittämällä sitten puskea lihaksia tätä kuminauhaa vasten. Itse asiassa kuminauhan voi myös aivan kirjaimellisesti sitoa ympärilleen. Kummasti se helpottaa ajatustyötä.

Tai voi kuvitella häpyluun yläpuolelle pienen reiän, josta sitten yrittää työntää ilmaa ulos kuin tyhjentäisi ilmapatjaa. Kuvitelmaa tehostaa sihiseminen - ja samalla on pakko hengittää.

Myöhemmin selvisi, että ponnistusta pitäisi olla myös kyljissä.

Peräänantoon hevonen pitäisi saada suuntaamalla ponnistus sen niskan alkupäähän. Hevosen pitäisi reagoida tähän työntämällä kaulaansa poispäin ratsastajasta, jolloin sen selkä nousee. Ohjien pituudella ratsastaja kertoo hevoselle, mihin asti sen tulisi venyttäytyä. Noin niin kuin tiivistettynä.

Kaiken jo mainitun lisäksi ratsastaessa pitää tietysti koko ajan pitää istuntapalikat oikeilla paikoillaan, olla jännittämättä pakaroita - ja hengittää.

Ihanan helppoa (teoriassa)!

P.S. Saatan saada kurssilla kuvattuja videoita itsellekin, nyt minulla on vain toiselta tunnilta muutama satunnainen pätkä, jotka ystävällisesti otti kaverini kentän laidalta. Pitää yrittää opiskella, miten saisin leikattua videoita ja laitettua ne blogiin, saa vinkata ohjeita.