torstai 23. lokakuuta 2014

Pitkien ohjien paluu

Pakkanen kiinteytti Ruusan kotitallin kentän jännevammaisellekin soveltuvaksi. Heti piti käyttää tilaisuus hyväksi ja päästä kokeilemaan uusia, oikeasti pitkiä ohjia.

Noin kuukauden ohjasajamattomuuden aikana Ruusa kuitenkin valitettavasti oli unohtanut, miten käännytään vasemmalle. Tai ehkä se olisi voinut kääntyä vasemmallekin, jos olisi ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää sinne suuntaavan ohjasavun. Eihän sitä nyt aina voi kaikkea muistaa.

Ensimmäinen vasemmallekääntymisen yritys toi esiin rimpulan sisäisen ballerinan. Ballerina kiepsautti pari kierrosta piruettia - oikealle. Koska ballerinan/ponin suun ja ohjastajan välillä oli metrikaupalla nahkahihnaa, ballerina/poni päätyi siistiin pakettiin. Vain rusetti puuttui.

Tässä kohtaa ammattiapu olisi kova sana, mutta sellaisen puutteessa oli vain mietittävä, mitä ammattiapu-Sari tekisi. Päättelin, että hän varmaankin pyrkisi tekemään ponin piruetit vähän vaikeammiksi toteuttaa.

Ei siis auttanut kuin palata ensimmäisten ohjasajotuntien järjestelyihin, siirtää ohjat silojen ohjille tarkoitetuista rinkuloista kyljille. Vähän on sitten helpompaa vakauttaa huojuva laiva ja päästä taas ponikon suunnasta päättävään asemaan.

Tänään sujui jo vähän yhteistuumaisemmissa merkeissä. Kuten kuvasta näkyy, Ruusan tallillekin satoi tänään ripaus talvea.





















Lopulta poni osasi taas ihan kivasti kääntyä molempiin suuntiin.

Tämänpäiväisessä revanssissa, vähän eri vermeissä, poni muisti ihan alusta asti, miten pitkien ohjien välissä kuuluu tallustella. Kuskikin ehkä vähän muisti jotain, vaikka sellainen käsite kuin ohjastuntuma on edelleen vieraanpuoleinen. Poni puolestaan kuvittelee, että jokainen ääneen lausuttu 'hyvä'  tarkoittaa, että on aika pysähtyä namitauolle.

Kaikesta huolimatta poni tepsutteli erilaisia kaarevia ja suoria uria, ohjeita seuraten kuin ei olisi koskaan muuta harkinnutkaan. Pääosin jopa ihan oikeaa muotoa hapuillen. Menoa pätkän verran nähnyt tallinpitäjä totesi, että poni oli selvästi ihan innoissaan.
´
Eteenpäinpyrkimyksessä on ajoittain toivomisen varaa, mutta paremmin se kävelee kuin ennen jännevamman toteamista.
Kuvaajan puutteessa täti yritti ottaa jonkinlaista videoselfietä. Valitettavasti kuvakulman valinnassa olisi ollut toivomisen varaa. Säästän teidät videolta, jossa näkyy 90 prosenttia ajasta vain tyhjää kenttää. Pari heikkolaatuista stilliä sentään onnistuin videolta kaappaamaan, niiltä en säästä ketään.

P.S. Rimpula oli jälleen eilen paennut vankilastaan. Nyt se ulkoileekin tällaisessa varustuksessa (kiitos vinkistä Marjut ja anonyymi):


tiistai 21. lokakuuta 2014

Kolmea kaarta ulos mukavuusalueelta

Monen muun helmasynnin lisäksi yksi pahimmista tavoistani ratsailla on pysyttely visusti omalla mukavuusalueella. Mitä pitempään kuluu opettajan säännöllisestä ruoskanheiluttelusta, sitä ahtaammaksi mukavuusalue käy.

Ei liene vaikea arvata, millaisissa mitoissa mukavuusalue on kymmenen ilman ammattiapua ratsastellun vuoden jälkeen. Vähitellen kaikki paitsi kentällä haahuilu kaksitahtisessa lempiaskellajissa alkaa tuntua vaikealta ja siksi vähän pelottavaltakin.

Peloista suurin ja hirmuisin on pelko siitä, ettei osaakaan. Ja mitä pidempään pysyttelee ahtaaksi käyneellä mukavuusalueella, sitä todennäköisemmin sieltä poistuessaan epäonnistuu. On helpompaa vain pysyä siinä, missä ennenkin on ollut kivaa.

Tällä samalla linjalla jatkoin ensimmäisellä Aischa-ratsastuksellakin. Minuuttikaupalla kevyttä ravia. Hevonen juoksi alta ja minä keventelin yrittäen saada hevosta avuille ja rennoksi.

Mutta sitä saa, mitä tilaa. Jos antaa hevosen jolkottaa ylitemmossa kierroskaupalla, sitä lajia on odotettavissa lisää tulevaisuudessa.

Kuva lauantailta. Nyt kaivattaisiin enemmän rentoutta ja tasapainoa.
Koska sen enempää minun kuin hevosen omistajankaan ratsastukselliset tavoitteet eivät ole Vermon suoralla, päätin tämänpäiväiselle ratsastuskerralle miettiä jotain toista lähestymistapaa.

Pakotin itseni, jos nyt ei ihan mukavuusalueen ulkopuolelle, niin ainakin sen vähän vähemmän matkatuille rajamaille. Tämä tapahtui kolmikaarisen kiemurauran muodossa.

10 vuotta sitten ratsastin yksityistunneilla kaksi kesää melkein pelkästään kolmikaarista kiemurauraa.

Tylsää, huutaisi teiniminä. Vaikeaa, vaikeroi tätiminä.

Tehtävä voi näyttää yksinkertaiselta, mutta sitä voi erilaisilla höysteillä vaikeuttaa loputtomiin niin, että ratsastajan on ratsastettava jokaista askelta. Kun lisätään soppaan valinnainen määrä siirtymiä ja ehkä vielä volttejakin, perusratsastuksen harjoitteluun ei muuta tarvitakaan.

Ja kas, käynti alkoi heti pyöristyä. Ravissakin tuli hyvin hallittuja pätkiä, jolloin hevonen tuntui selkään hyvin pyöreältä ja kevyeltä. Ja jos nopeudensäädin alkoi reistailla, en jäänyt jankkaamaan, vaan siirsin Aischan käyntiin ja hain sen siinä kuulolle ennen kuin yritin taas siirtymää ylöspäin.

Laukkaa kokeiltiin vain vasempaan kierrokseen, sillä oikea laukka tuntui ravipainotteisesta puskaratsastajasta vielä liian isolta palalta haukattavaksi. Sitä paitsi kentän tallinpuoleisella pitkällä sivulla piileskeli oikeassa kierroksessa mörköjä. Hassu, mutta aika ihana hevonen.

Perässävedettävän nuuskijaponin kanssa lauantaina.
P.S. Ruusaakin olen kävelyttänyt joka päivä, nyt 30 - 45 minuuttia kerrallaan. Se on ollut enimmäkseen perässävedettävää mallia, mikä pikkutarhaan vangitun 3-vuotiaan kohdalla herättää vakavia epäilyjä kivuista. Tosin tänään neiti perässävedettävä traktorin ohitustilanteessa vingahti ja singahti ojan yli viereiselle pellolle. Harrasti siellä sitten monipuolista rodeohyppelyä. Ja kun oli rauhoittunut, vetäisi samanlaiset pultit tavallisesta henkilöautosta. Sellaista.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Poniratsastaja hevostelee

Teiniminä tarttui aina ja poikkeuksetta - silmät innosta kiiluen - tarjouksiin, jotka sisälsivät sanan "ratsastus". Ihan sama, millainen rodeohärkä oli vastassa, kunhan pääsi ratsastamaan.

Tätiratsastajaminä suhtautuu "ratsastus"-sanan sisältäviin tarjouksiin aina hiukan epäilevästi. Onko se varmasti kiltti? Eihän pukita tahi säntäile joka risahduksesta kuin heikkopäinen?

Tätä taustaa vasten on varsin erikoista, että kun tallikaveri tarjosi minulle vararatsastajan paikkaa, lähes epäröimättä suostuin. Erikoista siksi, että tämä minulle aiemman omistajan ajalta tutuntapanen hevonen ei ole jäänyt mieleen erityisen turvallisena tädinkuljettimena.

Nykyinen omistaja on kuitenkin vakuuttunut siitä, että hänelle on myyty vaikeana hevosena ihan tavallisen helppo tapaus.

Vaikka moneen kertaan korostin tallikaverille, että istuntani ja erityisesti käteni ovat erittäin epävakaat, hänestä oli ihan hyvä idea päästää minut hevosensa selkään, ja suoraan ihan keskenäni. Ei se ketään ole kuulemma vielä alas heittänyt. Tosin kukaan vararatsastajaehdokas ei ilmeisesti ole tullut toista kertaa.

Näillä spekseillä sitten nousin lainaratsun selkään lauantaina. Varmuuden vuoksi pakotin mukaan henkisen tuen, jonka tehtävä oli myös videokuvata ja tarvittaessa näppäillä kännykkään numero 112.

Oikea kierros on molemmille ratsukon osapuolille äärimmäisen vaikea.
Tämä lyhyt sivu oli ainoa sinne päin mennyt pätkä...
Pahoittelen kuvanlaatua, kaikki stillit on otettu videolta ja vielä "zuumattu".
Putosinko? En. Pelottiko? Ei hetkeäkään.

Aischa kantoi tumpulaa tätiä kärsivällisesti ja silloin tällöin vähän kuuntelikin. Tuhmuuksia se ei edes yrittänyt, vaikka välillä epäilikin, että kentän laidalta voisi hetkenä minä hyvänsä hyökätä rautiaita tammoja syövä peto.

Vannoutunut poniratsastaja oli rapiat 160-senttisen puoliverisen selässä kyllä aivan hukassa. Isossa hevosessa on pikkuponiin verrattuna erilaisia ulottuvuuksia joka suuntaan noin 30 senttiä enemmän. Kaulaa ehkä noin puoli metriä enemmän.

Kannan kädet, istun suorassa?
Koko keskivartalon vähäinen voima oli käytettävä siihen, että pysyin isoissa liikkeissä suunnilleen hevosta häiritsemättä. Varsinaiseen ratsastamiseen lihaksissa ei enää vääntöä riittänyt.

Ilmeisesti kuvittelen, että hevonen kääntyy paremmin, jos itse istun vinossa... Ja hepo juoksee alta.
Hepo eteni siinä askellajissa kuin pyysin ja suunnilleen siihen suuntaan kuin pyysin, mutta vauhdin tai suoruuden/taivutuksen hienosäätö jäi kyllä haaveeksi. Tilannetta vaikeutti vielä sekin, että ratsu oli kuulemma vielä maanantaisen rokotuksen jäljiltä tavallista jäykempi.

Käynnissä ylävartaloni ilmeisesti jälleen muistutti keitettyä spagettia enemmän kuin jämäkkää pilaria. Siinä, missä kevennys alkaa jo olla suhteellisen siistin näköistä (harjoitusravin tässä tilanteessa totesin mahdottomaksi ajatukseksi), käynnin ratsastaminen on tolkuttoman vaikeaa. Rupean könöttämään, kiemurtelemaan, kallistelemaan, nostelemaan jalkoja ja mitä vielä.

Siis ihan oikeasti, mitä istunnalleni oikein tapahtuu käynnissä?!
Tosin oli hauskaa huomata, että käynti-ravi-siirtymät onnistuivat pelkästään vatsalihaksilla, juuri kuten elokuisella kurssilla opittiin. Eli kun haluaa siirtymän ylöspäin, pitää "ponnistaa" (termin selitys edellä olevassa linkissä) vatsalihaksilla "eteenpäin". Ja kas, pohjetta ei tarvittu.

Videolta paljastuu myös helmasynti: tuntuman puute. Jos kasaan ohjat ihanteellisen mittaisiksi, tuntuu, että vedän ja hevonen jäkittää vastaan.

Mutta jos ratsastan minusta miellyttävällä tuntumalla, lopputulos on ohjan löpsötys ja hevosen venyminen tolkuttoman pitkäksi. Silloin on aika vaikea tavoitella jotain peräänannoksi kutsuttavaa. Lisäksi tiedostan varsin tuskallisesti sen, että yrittäessäni olla vetämättä päädyn tarjoamaan hevoselle nyppivän "tuntuman", joka on vähintään yhtä kaukana pehmeydestä kuin se ohjan pitäminen hurjan tiukalla.

Kehityskohteita riittää, mutta toivotaan, että pääsisin vähitellen vähän eteenpäin tässä hommassa. Tunnillekin pitäisi tietysti päästä.

Mitä ihmettä, ihan kuin hevonen olisi askeleen verran edennyt ylämäkeen!
Seuraava ratsastus Aischalla on jo huomenna, toivotaan, että saisin siihen jo vähän jotain tatsia silloin. Kiitokset tallikaverille hevosen lainasta vielä tätäkin kautta! Arvostan suuresti saamaani mahdollisuutta.

P.S. Yritin ladata videota Youtubeen, mutta kun latausta oli 2 tunnin kuluttua valmiina 12 prosenttia, luovutin. Voisiko joku kertoa, miten saan kotikoneella videon pakattua vähän pienemmäksi? Yritin ladata parikin eri editointiohjelmaa, mutta toinen ei ymmärtänyt kamerani tiedostomuotoa ja toista en saanut tekemään muuta kuin mainostamaan jotain maksullisia päivityksiä.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Jalkavammainen klinikalla

Juuri silloin kun haluaisi olla väärässä, on yleensä oikeassa. Niin kävi nytkin, Ruusan takakintun kanssa. Vaikka tiesin, mitä odottaa, ei silti ole kiva kuulla eläinlääkärin suusta samassa lauseessa sanoja 'jänne' ja 'vamma'.

Suuri jalkatuomiopäivä koitti keskiviikkoiltana Vermossa. Ultraäänitutkimus vahvisti eläinlääkärin aiemmin puhelimessa antaman diagnoosin.

Mitään prosentteja eläinlääkäri ei kertonut enkä hoksannut niitä udella, mutta ultraäänikuvassa näkyi ihan maallikonkin silmään aikamoinen musta aukko keskellä muuten sievän vaaleaa jännettä. Eläinlääkärikielellä sanottuna Ruusan oikeassa takajalassa on "varpaan ojentajassa liki koko säären mitalta normaalia heikkokaikuisempi alue, melko diffuusisti".

Kuulostaa aika pahalta näin kirjoitettuna. Jäi tosin minulle hiukan epäselväksi, onko diffuusius (jäsentymättömyys, hajanaisuus, epäselvyys, epätarkkuus) lisätty lauseeseen lieventämään vai vahvistamaan vamman vakavuusastetta.

Pari ultrakuvaa. Jänne ympyröitynä, keskellä näkyy vaurio. (Sikäli kun olen ymmärtänyt oikein.)

Mutta kerrankin on myös jotain positiivista siinä, että Ruusalla on taipumus hankkia itselleen epätavallisia sairauksia ja vammoja. Nimittäin koska ojentajajänne ei osallistu ponin painon kannattelemiseen, sen paranemisennuste on mustasta aukosta huolimatta ilmeisesti suhteellisen valoisa.

Eläinlääkäri totesi vammakohdan sikäli siistiksi, että vammautumisesta tietämättä turvotusta ei oikeastaan edes huomaisi. Tulehdusvaiheen eläinlääkäri julisti päättyneeksi eli kylmäysrumba on nyt ohi - ainakin tältä erää. Nyt kylmätään enää liikutuksen jälkeen ja sitten lämmitetään.

Ponia voi kuulemma käynnissä liikuttaa niin paljon kuin omat jalat kantavat. Käytännössä tämä tarkoittanee, että kävelemme niin paljon kuin taluttajan pää kestää ylienergisen ponin kanssa taistelua. (Tosin tähän asti poni on ollut kovin kiltti, vain alkumatkasta on ollut taipumusta hyppelyyn.)

Oma-aloitteisesti päätin kuitenkin aloittaa pienestä ja lisätä kävelytyksen kestoa vähitellen, vaikka viisi minuuttia päivässä.

Eläinlääkärin mielestä rimpula on myös pian valmis palaamaan isoon tarhaan, jo 1,5 viikon kuluttua.

Ohjasajo (käynnissä) on kuulemma heti sallittua ja pian normitarhailuun siirtymisen jälkeen voidaan aloitella kärryopetustakin.

Jotenkin tämä kuntoutusaikataulu kuulostaa liki koko säären mitan kokoiselle jännevammalle niin optimistiselta, että mietin, pitäisikö kysyä jostain myös toinen mielipide.

Klinikalla. Lavan kohdalla näkyvä tuhru on pihkaa.
Asiasta toiseen. Kuten kuvasta näkyy, klinikalla tutkittiin myös ponin päävammaa eli aukinaista silmäkulmaa. Tämän vamman synty oli suoraa tulosta rimpulan lastautumishaluttomuudesta.

Poni kyllä kävi muutaman kerran ihan nätisti trailerissa mutustelemassa herkkuja, mutta tositoimiin se ei ollut valmis saati halukas. Pakitti pikavauhtia ulos heti, kun sen näkökenttään ilmestyi takapuomi tai kiinnitysnaru.

Noin puolen tunnin ponnistelujen tuloksena poni ei tullut enää muutamaa metriä lähemmäs lastaussiltaa.

Poliittisesti korrektien työkalujen loppuessa oli otettava käyttöön pakkokeinot. Tallinpitäjä saapui jälleen hätiin, vaikka hänen olisi samaan aikaan pitänyt olla visusti tietokoneen ääressä suorittamassa nettikurssin tenttiä (ja kiitollisuudenvelka sen kun kasvaa). Hän vinssasi Ruusan kyytiin ponin niskan ympäri sidotun liinan avulla.

Rimpula rimpuili vastaan siinä määrin sitkeästi ja ajoittain vaarallisen näköisesti, että mukaan sattumalta tempaistu ei-hevosihminen jo parahti vastalauseen moista brutaaliutta kohtaan. Mutta kun aletaan pakottaa, tilanne on vietävä loppuun asti. Muuten ponia ei saa koppiin enää nosturillakaan.

Kamppailulajiksi kääntynyttä näytöstä seurasi sivusta myös ehkä kymmenpäinen joukko naapureita, jotka toki juuri sillä hetkellä olivat päättäneet lähteä tallille hevosia katsomaan.

Lähes tunnin lastausepisodin masentamana en edes odottanut, että poni olisi rauhoitettuna kiivennyt traileriin suosiolla. (Silloinkin, kun poni vielä muuten käveli suoraan koppiin, sen kanssa sai rauhoituksen jälkeen aina painia.)

Onneksi raviradoilla tuppaa kulkemaan hevosihmisiä, joten pari riuskaa naisihmistä kääräisi köyden rimpulan takamuksen ympäri ja ponia ryhdyttiin niin sanotusti liinaamaan koppiin. Etukaviot saatiin lastaussillalle suhteellisen kivuttomasti, mutta siihen poni sitten simahti.

"Onko se rauhoitettu", kysyi paikalle sattunut mieshenkilö. Myöntävän vastauksen saatuaan hän nappasi köydenperän käteensä ja ryhtyi läiskimään Ruusaa takapuolelle. Meinasin jo käskeä tyyppiä lopettamaan, kunnes rimpula sitten yhtäkkiä havahtui koomastaan ja käveli nätisti traileriin.

"Kun ne on rauhoitettu, ne eivät ajattele. Siksi niitä pitää vähän herätellä", perusteli herra metodiaan.

Lähtiessään mies vielä esitteli itsensä ja tajusin, miksi hän näytti niin tutulta.

Kiitin equiterapeuttia ja nimettömiksi jääneitä apureita niin kauniisti kuin suinkin osasin ja suuntasin kohti tallia miettien, pitäisikö klinikkareissun diagnostisesta annista olla enemmän helpottunut vai ahdistunut.

tiistai 14. lokakuuta 2014

Poni "kävelyllä"

Jos ponille tulee jännevamma, ensimmäinen hoito on lepo ja kylmäys.

Mutta kun tulehdusreaktio alkaa hellittää, on tärkeää alkaa varovasti liikuttaa. Muuten repeytyneeseen jänteeseen jää paljon joustamatonta arpikudosta, jonka vieressä oleva jännekudos sitten joutuu venymään entistä enemmän - ja lopputuloksena on helposti uusi jännevamma vanhan arven vieressä.

Pahoittelen arkistokuvan käyttöä, mutta tuoretta materiaalia ei nyt ole.
Keväältä 2013 olevan kuvan tilanne toistui kyllä tänään aika monesti.
Tämä mielessäni päätin tänään ryhtyä kävelyttämään Ruusaa. Jostain varmaankin hyvin pätevältä sivustolta bongasin ohjeen, että viikon lepäilyn jälkeen aletaan kävelyttää 5 minuuttia kerrallaan (siellä kyllä luki kahdesti päivässä, mutta tuppaa tuo kokopäivätyö vähän häiritsemään harrastusta eli ponin sairauksien hoitoa).

Viisi minuuttia siis tallustimme tänä päivänä.

Tai minä ainakin kävelin. Jokusen hetken pikkutarhassa seisseellä Ruusalla valitettavasti oli vähän eriävä käsitys talutusretken agendasta. Se oli vakuuttunut siitä, että tarkoitus oli pitää maan pinnalla mahdollisimman pieni määrä jalkoja kerrallaan.

Aika helppo on ennustaa, että jos lääkäri määrää Ruusan jalkaan hoidoksi lisää sairastarhailua ja viikkojen tai jopa kuukausien kävelytystä, alkavat jänteet paukkua vähitellen jo tädinkin raajoista.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Hädässä tallinpitäjä tunnetaan

Ruusan tuorein vamma on avittanut tädin ahdistuskäyrän melkoiseen nousuun. Silti olo ei ole ollut ihan niin epätoivoinen kuin yleensä.

Ahdistuksen rinnalle on mahtunut kiitollisuuden ja jopa onnen tunteita.

Ponitädin onni on tallinpitäjä, joka pitää ponista niin hyvää huolta, että melkein itkettää. Lisätään soppaan vielä ihania tallikavereita niin tässähän, kaikesta huolimatta, melkein pakahtuu.

Hädässä ystävä tunnetaan, mutta niin tunnetaan tallinpitäjäkin. Ja tämä tuorein tapaus on osoittanut merkittävää sitoutumista myös vähän haasteellisemman hoidokin tarpeiden täyttämiseen.

Sattuneesta syystä on sovittu, että Ruusaa ei sairastarhastakaan viedä karsinaan kuin siinä tapauksessa, että taivaalta putoilee kissoja, koiria, mummoja ja mitä näitä nyt on. Mutta kun poni pyörii 24/7 samassa pikkutilassa, savipohja rupeaa väkisinkin kääntymään mudaksi. Ei ole ponin kiva heittäytyä pötkölleen kosteaan saveen.

Olenkin pohtinut, voisinkohan tuoda tarhaan pihatosta olkia rimpulan köllöttelymukavuuden parantamiseksi. Ja katsokaapas, mitä tallinpitäjä oli tehnyt ennen kuin ehdin pukea ajatukseni sanoiksi:

Ruusa ei ole osoittanut karkaamisen tarvetta sen jälkeen, kun se palautettiin alkuperäiseen pikkutarhaan. Eikä se ole muutenkaan riehaantunut. Vähän epäröin laittaa palloa, mutta eipä tyttöponi sen kanssa temua.
Ruusa oli heti arvostanut elettä ja käynyt kuivikkeille lepäämään.

Jos tallinpitäjän toimiin voi huonossa tilanteessa olla näin tyytyväinen, on vähän vaikea kuvitella, että parempina aikoina tulisi rutkuttamista.

Ja optimisti minussa tahtoo uskoa, että vielä on hyviä aikoja edessä, Ruusallakin.

Lopuksi pakollinen jalkatilannekatsaus (kuvat eiliseltä):


Turvotus on ainakin minun silmääni jonkin verran vähentynyt, kun vertaa lähtötilanteeseen:



Valitettavasti vammakohdan lämpötila on kuitenkin pysytellyt turhan korkeissa lukemissa. Lämpötilaa on seurattu omistajan lisäksi myös kahden muun kylmääjän käsillä.

Heti karkureissujen jälkeen tilanne oli sikäli huolestuttava, että edes tunnin tai parin kylmäysväleillä jalka ei pysynyt lähelläkään normaalilämpöä.

Nyt jalka ei tunnu käteen enää tulikuumalta eli toivottavasti ollaan menossa oikeaan suuntaan. Aamulämpöjen tilannetta en tosin tiedä, koska onnekseni olen saanut päivän ensimmäisiin kylmäyksiin apua.

Viereisestä kuvakulmasta tämänhetkisen turvotustilanteen näkee parhaiten.

Tulevana keskiviikkona pitäisi selvitä, mikä kintussa pullottaa. Veikkaan edelleen jännettä, sillä turvotus tuntuu pelkästään siinä.




torstai 9. lokakuuta 2014

Pakeneva potilas

Pikku potilaamme oli jälleen aamulla ollut ahkerana uuden harrastuksensa houdinismin parissa.

Tai oikeastaan Houdini voisi kääntyä haudassaan, jos tietäisi tekemistensä tulleen verratuksi Ruusan pakenemistekniikkaan. Tekniikasta ei ole silminnäkijähavaintoja, mutta jäljestä voi päätellä jotain. Aitatolpat eivät nimittäin löytyneet erityisen läheltä ihmisten niille suunnittelemaa sijaintia.

Ja tällä kertaa aidassa oli sähkö.

Sikäli eilinen harmistus oli väärin suunnattu. Olisi pitänyt harmistua omasta tyhmyydestä. Olisikin ollut aivan liian helppoa, jos vireän pikku potilaan pitelemiseen olisivat riittäneet väliaikaisaitauksiin tarkoitetut muovitolpat.

Pakomatkalle tuskin oli ajanut nälkäkään, sillä aitauksessa oli ollut pakenemishetkellä vielä kilokaupalla heinää.

Ei auttanut kuin ottaa naru kauniiseen käteen ja pykätä alkuperäinen vankila takaisin. Sähköjä en siihen uskaltanut laittaa, koska edellinen viritykseni kuulemma aiheutti aitaan oikosulun.

Toistaiseksi ei ole tullut lisää viestejä rimpulan karkaamisesta, joten toivotaan, että se nyt vähän aikaa pysyisi potilaalle varatussa tilassa.

Ilman kuvantamislaitteiden apua on vähän vaikea sanoa, onko karkailu aiheuttanut vamman pahenemista. Turvotus ei ole lisääntynyt, mutta vammakohta on kyllä erittäin lämmin, jopa kuuma.

Ponin tilanne toki huolettaa, mutta melkeinpä yhtä paljon huolettaa kaikki se ylimääräinen vaiva, jota aiheutamme kanssaihmisille. Lähinnä siis viittaan tällä tallinpitäjään ja hänen mieheensä, jonka kontolle rimpulan vaatimien erityisviritysten rakentelu viimekädessä jää.

Aina toki tarjoan erityispalveluksista erityiskompensaatiota, mutta silti tuntuu, että aiheutan poneineni kohtuutonta vaivaa. Toivotaan, että tallinpitäjä ei kohta kyllästy meihin kokonaan...



keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Pienen potilaan kuulumisia

Kuten jo edellisen tekstin kommenteista on voinut lukea, konsultoin rimpulan jalkalääkäriä heti maanantaiaamuna. Puhelindiagnoosi oli sama kuin tädin oma ensipaniikki: todennäköisin epäilty turvotuksen aiheuttajaksi on jännevamma.

Mutta, kuten tarkkasilmäiset lukijatkin ovat huomauttaneet, pullotuksen sijainti on yhtenevä ainoastaan ojentajajänteen kanssa.

Ja mitä takajalan pinnallisen ojentajajänteen vammoihin tulee, ne ovat eläinlääkärin mukaan "suhteellisen harmittomia" (suora lainaus). Kehotti nyt kuitenkin kylmäämään ahkerasti ja rajoittamaan teiniponin liikkumista. Etenkin kaikenlainen riehuminen on kielletty. Tulehduskipulääkettäkin voisi tarjoilla.

Teiniponi on siis nyt ollut vangittuna pieneen yksiötarhaan, joka on kyhätty pihattotarhan sisään.

Tänään siirsin sairausvankilan vähän suojaisampaan paikkaan, mikä tarkoitti myös väliaikaisen aidan madaltumista. Luotin kuitenkin aidan pitävyyteen, sillä rimpula on aina kunnioittanut sähkön napsetta. (Kiitän tästä syntymätallin hyviä sähköaitoja, joista poni otti kunnon tällit heti ensiulkoilullaan.)


Ruokahuolto on sairastarhassa pelannut sen verran hyvin, että nälästä ei pienen potilaan ole tarvinnut kärsiä. Ponin mieliala on pysynyt hämmästyttävän tyynenä ja positiivisena.

Siis tähän iltaan saakka.

Kukaan potentiaalisesti jännevammaisen omistaja, edes "suhteellisen harmittomasti" sellaisen, ei varmaankaan halua saada tallinpitäjältä seuraavansisältöistä viestiä: poni, joka ei saisi juuri edes kävellä, on jyrännyt sairastarhan matalaksi ja vetää isossa tarhassa harvinaisen riemukasta pukkilaukkaa.

Epätoivo iski välittömästi, etenkin kun korkeampiaitainen vankila oli jo ehditty purkaa eikä kukaan ehtisi sitä rakentaa ennen huomista.

Sitten selvisi, että Ruusan aidassa ei ollutkaan ollut sähköä.

Syyllistä tai syytä ei liene asiallista puida blogissa, mutta harmittaahan tällainen. Normaalioloissa sähköttömyys ei olisi johtanut mihinkään, mutta tämä osui valitettavan pahaan paikkaan.

Ennen ponin riehaantumista vammakohta on ollut aavistuksen vähemmän kuuma ja ehkä himpun vähemmän turvoksissakin kuin alunperin. Rimpulan tämäniltaisesta jumppahimosta päätellen jänne on ollut myös merkittävästi vähemmän kipeä.

Nyt kyllä vähän pelottaa mennä huomenna katsomaan jalkaa...

Onneksi yksi ihana tallikaveri lupasi hoitaa aamun ensimmäisen kylmäyksen, ehkä toisenkin jos ehtii. Myös tallinpitäjä on ollut apuna kiitettävästi.

Avun pyytäminen on minulle aina ollut vaikeaa, mutta nyt on ollut pakko. Yhden työssäkäyvän ja 35 kilometrin päässä tallista asuvan ihmisen resursseilla olisi aika vaikea toteuttaa sitä vähintään neljää kylmäyskertaa vuorokaudessa, jonka jännevamman akuuttihoito vaatii.

Ja jalkavammaahan kannattaa aina hoitaa pahimman kauhuskenaarion mukaan.


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Huono reissu ja vielä huonompi seuraava päivä

Vein sitten Ruusan Laatuponikilpailuun.

Heti ponin saavuttua kilpailupaikalle kävi ilmi, ettei Ruusa ollut ihan oma itsensä. Se oli kovin väsähtäneen ja haluttoman oloinen. Kun kerran olimme ajaneet paikalle kolme tuntia, esittelin ponin kuitenkin tuomareille.

Tällainen innostumaton ilme ponilla oli koko päivän.

Tuomarit eivät vaikuttuneet. Poni oli haluton ja sen liikkeet voimattomia.

Askellajituomari huomautti, että ponin takaosa oli löysän oloinen ja ajoittain jopa hiukan ep, sillä vasen takajalka otti välillä hiukan lyhyempää askelta. Askellajeista tuli keskiarvoksi 5,667.

Muiltakaan osa-alueilta (rakenne ja este) ei tullut kovin mairittelevia pisteitä: rakenteesta 7 ja esteiltä 6,5.

Kokonaispisteethän sitten oikeuttivat jumbosijaan.

Tunsin itseni idiootiksi. Miksi piti lähteä, vaikka Ruusa vaikutti jo alkuviikosta oudon haluttomalta liikkumaan?

Pieni sisäinen ääni kuiski, että poni ei taida olla ihan kunnossa. Koska eläinlääkäri kuitenkin aivan vastikään oli todennut ponin jalat terveiksi ja veriarvot erinomaisiksi, hiljensin sisäisen ääneni ja uskottelin itselleni, että vain kuvittelen. Sitäpaitsi polvivaivaan oli määrätty lääkkeeksi liikuntaa, myös hyppäämistä.

No, tänään tallilla sitten pääsi itku. Oikea takajalka näytti tältä:


Jalka on turvotuksen kohdalta lämmin ja selvästi kipeä. Poni pyrkii pitämään painon siltä pois.

Oireet ovat kuin oppikirjasta, joten pidän melko selvänä sitä, että ponillani on jännevamma.

Miten saatoinkaan olla niin tyhmä, että en kuunnellut sisäistä ääntäni? Jos olisin kutsunut eläinlääkärin sen sijaan, että vein ponin kilpailuihin, tältä olisi voitu välttyä. Sen verran on tullut luettua jännevammoista, että siinä vaiheessa kun on turvotusta, kuumotusta ja kipua, vamma on jo paha.

Itsesyytösten määrä on tällä hetkellä musertava. Miten ihminen voi olla näin tyhmä? Miten minä voin olla niin tyhmä? Näinhän minä, ettei poni ollut oma itsensä, vaikka en osannut paikantaa ongelmaa.

Tuntuu, että olen pettänyt ponini.

Ja vaikka Ruusa usein osoittaa merkittävää kykyä omiin mielipiteisiin, se Laatuponikilpailussa yritti nöyrästi parhaansa. Näin kehuivat tuomaritkin. Ruusa todella yritti. Minun vain ei olisi pitänyt pyytää sitä yrittämään.

Tilanne herättää myös entistä vakavampia ajatuksia ponin tulevaisuudesta.

Ennen Laatuponikisaa Ruusan liikunta on rajoittunut omaehtoiseen toimintaan laitumella ja pariin lyhyeen, käyntipainotteiseen ohjasajokertaan. Laatuponikilpailussa se juoksi maneesissa korkeintaan 10 minuuttia, hyppäsi kolmen pienehkön esteen sarjan kolme kertaa.

Jos jalat eivät kestä tällaista käyttöä, miten ne voivat kestää, kun ruvetaan panemaan kärryjä perään, ratsastajaa selkään?

Tätä samaa takajalkaa on eläinlääkäri katsonut puolen vuoden sisään neljä kertaa. Kahdesti polven takia, kahdesti jännetuppitulehduksen. Ja nyt sitten tämä.

Onko tässä enää mitään toivoa jäljellä?