Myöhästyneet kuvaterveiset ponioripäiviltä (sunnuntai)

Ponioripäivillä näkyy yleensä kolmenlaisia poneja: 1) upeita ilmestyksiä, joista heti arvaa, että läpi menee, 2) edellisen vastakohtia, joita on ilmeisesti kotona katsottu vahvasti ruusunpunalla värjättyjen linssien läpi ja 3) hienoja potentiaalisia ruunia.

Kolmesta ryhmästä vähiten on yleensä niitä upeita jalostusoreja (koska niitä nyt vain on vähiten ylipäätään) ja eniten hienoja ruunia.

Tosin on myönnettävä, että raja hienon ruunan ja jalostusoriin välillä on joskus hyvinkin pienestä kiinni, ja silloin katsoja voi yllättyä ponin sijoittumisesta rajan jommalle kummalle puolelle. Vielä on tädin ponisilmässä rutkasti parantamisen varaa. Ja mikäs sen parempi paikka opiskeluun kuin oripäivät.

Tämänvuotiset ponioripäivät, viikko sitten järjestetyt, eivät pettäneet odotuksia. Kaikkia kolmea tyyppiä näkyi, ja jokunen yllätyskin.

Kävin vain sunnuntaina, koska vain sunnuntaina oli welshejä. Mutta kun on ajettu 1,5 tuntia suuntaansa Ypäjälle, siellä sitten tönötetään ja katsellaan muutkin rodut.

Ja kyllä muuten kannattikin jäädä, koskapa etenkin new foresteissa oli pari sellaista helmeä, että huhhuh. Toinen niistä helmistä, Wig-Wam Bam, olikin päivän ainoa ykköspalkittu.

Wig-Wam Bam sai orilautakunnalta tällaisen sanallisen arvostelun: "Ryhdikäs poni, jolla on erittäin hyvä rotu- ja orileima. Sillä on ilmeikäs pää ja hyvänmuotoinen kaula. Säkä on pyörä ja matala. Ylälinja on lihaksikas, lapa on hyväasentoinen. Rungossa on hyvä syvyys, takaosa on lihaksikas ja lautanen on pitkä. Etujaloissa on hieman hento luusto ja pienet nivelet. Oikea etujalka ja molemmat takajalat ovat suppuvarpaiset. Käynti on tarmokasta, hieman kiireistä. Ravi on aktiivista ja tahdikasta. Laukka on energistä ja hyvin pyörivää. Rakennepisteiden keskiarvo 7,86."

3-vuotiaasta Snowberry Atonista tykkäsin erityisesti - siinä oli iso annos tietynlaista säihkettä.

Ja liikettä. Moni welsh kalpenisi tuon forestimaailman liikeihmeen rinnalla - nuorimies saikin ravista "vaatimattomasti" arvosanan 9,5. Luulen, että puoli pistettä meni siksi, että forestien ei oikeastaan kuuluisi liikkua niin näyttävästi. Mutta silti. Huhhuh.

En osannut ottaa hyvää kuvaa Snowberry Atonin liikkeistä. Ehkä tämä huono kuva jotain kertoo. (Jos näkisin tämän kuvan muualla ja joku sanoisi, että tässä on C-sektion welsh, täydestä menisi.)

Snowberry Aton: "Erittäin hyvinkehittynyt poni, joka saisi olla sopusuhtaisempi (runko/jalat). Sillä on ilmeikäs pää. Kaula on raskas ja alhaalta liittyvä, pään ja kaulan liittymä on paksu. Sillä on pitkä lapa, pyöreä lyhyt säkä. Pitkä lanne. Pitkä, lihaksikas lautanen. Jaloissa on hento luusto. Etuvuohiset ovat vennot. Liikkeet ovat edestä ahtaat. Takaa suorat liikkeet. Käynti on matkaavoittavaa, irtonaista ja tahdikasta. Ravissa on erittäin hyvä mekaniikka. Liike on isompi kuin rodulle on ominaista. Laukka on tarmokasta ja hyvin pyörivää. Rakennepisteiden keskiarvo 7,86.".

Connemaroissakin tykkäsin siitä ainoasta, joka palkittiin. Tälläkin hienolla, Bork's Codylla, oli nätti pää, vaikka se ei tuossa rakennekuvassa pääsekään oikeuksiinsa.

Se kiva connemara, Bork's Cody: "Oriilla on hyvä rotu- ja orileima. Sillä on ilmeikäs pää ja hyvänmuotoinen kaula, jossa on hyvä ylälinja. Säkä on pitkä. Sillä on pysty lapa. Lautanen on lihaksikas, voisi olla pidempi. Jaloissa on hyvä luusto. Liikkeet ovat edestä suorat. Oikea takajalka pihtinen. Käynti on matkaavoittavaa, saisi olla irtonaisempaa. Ravi on hieman maahansidottua. Laukka on melko matkaavoittavaa, mutta etupainoista. Rakennepisteiden keskiarvo 7,86".

Ai niin, ja ne welshit, nekin olivat tietysti hienoja. Kukaan ei ollut ns. katastrofi, vaikka kaikki eivät olleetkaan ihan parhaimmillaan.

Minusta upein oli Cloudberry Royal Domperignon. Siinä vaan on sitä jotakin.

Cloudberry Royal Domperignon: "Ryhdikäs, hyvinkehittynyt ori, jolla on hyvä rotuleima. Sillä on hyvä ilme ja hyvänmuotoinen kaula. Lanne on pitkä. Sillä on lihaksikas lapa ja lihaksikas takaosa. Jaloissa on hieman hento luusto. Etusääret ovat supistuneet. Liikkeet ovat edestä ahtaat. Kinner on pieni. Liikkeet ovat takaa suorat. Käynti on hieman kiireistä. Ravi on tahdikasta, vielä hieman tasapainotonta. Laukka on tarmokasta, vielä hieman tasapainotonta. Rakennepisteiden keskiarvo 7,64".

Ehkä vähän yllätti, miten malliikkaalta näytti nuori B-welsh Blackriver's Gregory. Yllätys tämä oli siksi, että en ole kiinnittänyt siihen aiemmissa näyttelyissä juurikaan huomiota, vaikka suvusta tykkäänkin. Ponilla oli minusta erityisen hieno kaula.

Blackriver's Gregoryllä on puolet päästä valkoista. Arvostelu: "Jalo poni. Sillä on pitkä kaula, hyvä säkä ja pitkä lapa. Lanne on pitkä ja lautanen on luisu. Etujalat ovat piirteettömät ja hajavarpaiset. Liikkeet ovat ahtaat edestä. Takaa ahtaat liikkeet käynnissä ja pihtiset ravissa. Käynti on tarmokasta, saisi olla matkaavoittavampaa. Ravi on tahdikasta ja kevyttä, vielä voimatonta. Laukka on aktiivista ja tasapainoista. Oriilla on yhteistyöhaluinen luonne. Rakennepisteiden keskiarvo 7,55"

Kolmas - ja rodun parhailla pisteillä - palkittu oli welsh mountain -ori Moondelight Tameron, ei mikään yllätysnimi. Yllätys olisi ollut, jos se olisi jäänyt ilman palkintoa, koskapa se on moneen kertaan näyttelyssä loistanut ja valittu kertaalleen myös Vermon poninäyttelyn parhaaksi Suomessa syntyneeksi nuoreksi.

Moondelight Tameron: "Oriilla hyvä rotu- ja orileima. Sillä on ilmeikäs pää ja hyvänmuotoinen kaula. Lapa voisi olla pidempi. Lanne on pitkä, takaosa on lihaksikas. Jaloissa on hyvä luusto. Liikkeet ovat edestä erittäin ahtaat. Kinner on kiverä ja liikkeessä takaa pihtinen. Käynti on irtonaista, aktiivista ja tahdikasta. Ravi on takaa aktiivista, voisi olla irtonaisempaa edestä. Laukka on ilmavaa ja rytmikästä, vasen laukka on parempi kuin oikea. Rakennepisteiden keskiarvo 7,77"

Se kyllä yllätti, että mainitun kolmikon lisäksi muita welshejä ei tällä kertaa palkittu. Ei edes 3-vuotiaana ykkösellä hyväksyttyä B-welshiä Jedidjan Aabrahamia.

Jedidjan Aabraham esitettiin myös ratsain. Arvostelu: "Ponilla on selvä rotuleima, orileima on puutteellinen. Sillä on kaunis pää. Kaula on suora. Lapa on pitkä, mutta pysty. Rungossa on hyvä syvyys. Takaosa on lihaksikas, mutta lautanen on suora. Jaloissa on hyvä luusto, liikkeet ovat suorat. Käynti on tahdikasta, saisi olla irtonaisempaa ja matkaavoittavampaa. Ravi on melko tahdikasta, mutta ei käytä runkoaan ja niveliään riittävästi. Laukkaa suorin jaloin. Rakennepisteiden keskiarvo 7,0." 

Netin syövereistä olen oripäivien jälkilöylyissä bongannut monenlaisia salaliittoteorioita poniorien saamista pisteistä. Että ne olisi päätetty etukäteen ja ei-mieluisten riviin väkisin ympätty joku alle seiska. (Jos joku arvosana on alle 7, ori jää palkinnotta vaikka muut olisivat ysiä.)

Hippos-tuomareiden skaala on toki jalostusorikandidaatteja tarkastellessa katsoessa selvästi tiukempi kuin muissa näyttelyissä, mutta kyllähän jalostusoriin pitääkin olla erityisen hyvä poni. Nuorten näyttelyissä ykkösiä napsineista poneista hyvin harva on ykkösen jalostusori.

Ja orilautakuntahan voi arvioida vain sitä, mitä edessään näkee. Jos ori tärkeänä päivänään jättää esimerkiksi upeat raviliikkeensä vakan alle, orilautakunta ei voi antaa sille hyvää arvosanaa, vaikka sen jokainen jäsen olisi nähnyt saman oriin aiemmin liikkuvan jumalaisesti.

Otetaan nyt esimerkiksi minusta hieno WM-ori Moondelight Honeybuzzard. Minulla ei sen aiempien näyttelyesiintymisten valossa ole epäilystäkään siitä, etteikö poni osaisi liikkua. Mutta oripäivillä se ei liidellyt. Palkinto jäikin kiinni kutosella alkavista ravi- ja laukkapisteistä.

Moondelight Honeybuzzard: "Ponilla on hyvä rotuleima. Sillä on ilmeikäs pää ja hyvänmuotoinen kaula. Sillä on pitkä selkä ja lanne. Sillä on hyvä lapa ja rungossa on hyvä syvyys. Takaosa on lihaksikas. Vasen etujalka on hajavarpainen, liikkeet ovat edestä ahtaat. Kinner on kiverä, kiertää takaa käynnissä. Käynti on energistä, saisi olla matkaavoittavampaa. Ravi saisi olla irtonaisempaa ja aktiivisempaa. Laukkaa suorin jaloin. Rakennepisteiden keskiarvo 7,36."

Kolmas ei-palkittu oli WM-ori Linekers Little Tiger, joka sai takaosastaan sen alle seiskan (6,5). Jos vertaa alla olevaa (kieltämättä kehnosta kuvakulmasta otettua) rakennekuvaa takaosastaan kasin saaneen Honeybuzzardin kuvaan, vähän kokemattomampikin rakennearvostelija näkee eron.

WM-ori Linekers Little Tiger: "Ryhdikäs poni, jolla on hyvä rotuleima, mutta poni on vielä kehittymätön. Sillä on ilmeikäs pää ja hyvänmuotoinen kaula, jossa on hyvä ylälinja. Sillä on hyvä lapa ja säkä, rungossa on hyvä syvyys. Takaosa on pieni ja lautanen luisu. Jaloissa on hyvä luusto. Liikkeet ovat edestä erittäin ahtaat, takaa ahtaat. Käynti on jännittynyttä. Ravi on kevyttä, tahdikasta ja melko lennokasta. Laukka on matkaavoittavaa ja ilmavaa. Rakennepisteiden keskiarvo 7,45."

Vaikka puolet welsheistä jäi ilman palkintoa, ne ovat nyt kaikki jalostusoreja - jos omistajat niin päättävät.

Nykyään kaikkialla EU:ssa nimittäin noudatetaan alkuperämaan sääntöjä. Ja koska welsh-oreilta Britanniassa vaaditaan lisenssiin vain hyväksytty eläinlääkärintarkastus, näin on Suomessakin.

Oripäiville osallistuminen on welsheille vapaaehtoista. Siksi onkin minusta mahtavaa, että osallistujia on edelleen suunnilleen yhtä paljon kuin ennen EU-sääntöä.

Kyllähän siellä ponioripäivillä viihtyi, kun oli kauniita poneja ja tuttujakin näkyi. Kuvasaalis nyt jätti toivomisen varaa, mutta aina ei vissiin voi voittaa.

Olisi ollut kiva jäädä opistonmäelle vielä vähän pidemmäksi ajaksi, sillä viereisessä hallissa olisi alkanut kouluratsastuksen GP-luokka. Olisi voinut olla ihan kiinnostava (kuvaus)kohde sekin. Mutta oli myös työilta.

Tuli vähän pitkä päivä, kun lähdin kotoa klo 6.30 aamulla ja palasin takaisin klo 00.40. Mitäpä sitä ei tekisi nähdäkseen hienoja poneja!

Poniinin piikkipäivät

Rimpulalla oli alkuviikosta oikeat piikkipäivät, kun tiistaina akupunktio-Juppe pisteli poniin yhdenlaisia neuloja ja keskiviikkona eläinlääkäri vähän toisenlaista.

Tekotaiteellinen otos rimpulasta pari päivää sitten.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että ensinmainitut neulat olisivat vähemmän ikävät kuin jälkimmäiset. Mutta konkaripiikitettävään eläinlääkärin neulalla on välitön vaikutus. Ruusa tietää, että kun eläinlääkäri tökkii neulalla, kohta alkaa väsyttää. Niin kävi nytkin, vaikka tällä kertaa neulalla vain valutettiin verta putkiloon eikä tuupattu mitään vastavirtaan.

Samaan aikaan kun placebo valutti rimpulan päätä vääjäämättömästi kohti lattiaa, eläinlääkäri kuunteli Ruusan keuhkot ja sydämen. Ponilla on kuulemma urheilijan sydän - ainakin leppoisasta lepopulssista päätellen. Onhan se kiva, että edes joku rimpulan elimistä on urheilullinen! Keuhkot nyt ovat mitä ovat, mutta ainakin sydän toimii.

Verikokeiden tuloksista eläinlääkäri lupasi ilmoittaa keskiviikkona, vaan eipä kuulunut mitään koko eläinlääkäriasemasta loppuviikkoon. Paitsi että perjantaina kolahti lasku postilaatikkoon. On se kiva kun saa palvelua. Itse tietysti heräsin joka päivä tähän todellisuuteen vasta virka-ajan jälkeen.

Talvikarvasta on jäljellä jonkin verran pehmoista pohjavillaa, jonka seassa on koko syksyn ja talven piehtaroinneilla kerätyt kentän hiekat. Todella esteettistä... Vain lavan kohta on kesäkarvassa. Kesäkarvaan näyttäisi tulevan söpöjä markanlantteja.

Tästä kuvakulmasta näkyy, että etujalkojenkin väliin on alkanut tulla vähän rakoa.
Läskiä on jo, enää puuttuu lihasta.

Tiistainen akupunktio sentään oli tavalliseen tapaan hyvää palvelua. Ruusa tosin olisi mieluummin jättänyt piikittelyn väliin, mikä ei jäänyt kenellekään epäselväksi.

Käsittelyn jälkeen ponilla kuitenkin oli kinttu kevyt, ei tarhaan kävellessä millään meinannut pysyä käynnin tahdissa.

Poni oli kuulemma ollut "ihan tukossa". Tukosten poistuttua poistuu ehkä ylimääräinen ruumiinlämpökin, arveli piikkimies.

Seuraavina päivinä ponitäti sai todeta, miksi Juppe tunnetaan myös liikanimellä ihmemies: ponin ruumiinlämpö oli palannut melko lailla normaaleihin lukemiin. Peukut pystyyn, että kyse olisi pysyväisluonteisesta ilmiöstä.

Ruusan yleiskunto muuten sai Jupelta kehuja: "Se on alkanut näyttää hevoselta." Eikä rimpula ole kuulemma enää niin, no, rimpula, kuin ennen.

Kieltämättä talvikarvan alta on vähitellen alkanut paljastua poni, jota ehkä kehtaisi vähän näyttelyssäkin esitellä. Poni ei tosiaan ole enää laiheliini, vaan kolkuttelee kohta jo plussapallokerhon ovella. Nyt on kuitenkin sitä kuuluisaa massaa, josta voisi ruveta rakentamaan lihaksia, jos vain terveys sallii.

Laukkatreenejä laukkafobiaiselle

Muutamalla viime ratsastustunnilla on keskitytty laukkajuttuihin. Syy tähän on laukkafobiani.

Tarkemmin sanottuna fobiani ei koske laukkaa askellajina, vaan sen nostamista. Jos vain osaisin nostaa laukan ja ratsastaa sitä, harrastaisin laukkailua oikein mielelläni.

Laukannostollinen itsetuntoni putosi Ruusan isällä, Herra S:llä, ratsastaessani jonnekin kentän hiekkaan eikä ole vieläkään löytynyt. Tämä johtui Herra S:n vaatimasta tarkkuudesta. Jos laukannostossa rupesi yhtään liikaa touhuamaan, Herra S totesi, että laukkaa - tai ylipäätään etene - ihan keskenäsi kuule vaan. Alkeistunneilta tuttu nöyryytys, ponin totaalijumittuminen kesken kaiken, tuli niin tutuksi, että lopulta lakkasin yrittämästä.

Ja koska en ole paljon laukkaillut, en myöskään osaa istua laukassa, ainakaan pomppimatta ja puristamatta.

Tyyppi ehkä vähän könöttää. Kuvat pitkältäperjantailta.

Laukannosto-ongelman ydin on tuntien aikana saatu paikannettua siihen tosisasiaan, että rupean jahtaamaan hevosta laukkaan. Ensin teen laukannostosta itselleni ison numeron, ajattelen liikaa - ja lopulta vain roiskaisen laukka-avut johonkin väliin, joka usein sitten sattuu olemaan väärä väli.

Koska pyrin saamaan hevosen laukkaan jahtaamalla sitä, hevonen todellakin lähtee laukkaan rynnistämällä - jos ylipäätään jatkaa toivotussa askellajissa.

Alkeiskurssilainen laukannostossa? Tältä näyttää, kun yritän roiskaista laukannostoa.

Tätä on nyt yritetty korjata ajattelemalla, että hevonen nostaa laukan paikoillaan.

Kuten moni joskus kouluratsastusta nähnyt tietää, hevosen on mahdollista laukata varsin hitaasti. Sen ei siis tarvitse juosta laukannostoon eikä sen tarvitse siinä hötäkässä valahtaa pitkäksi kuin ääriasentoon venytetty haitari. Suotavampaa olisi, että haitari pysyisi aika lailla siinä vastakkaisessa ääriasennossa.

Koska roiskaisemalla "nostettu" laukka on holtitonta kaahotusta, minun on pitänyt ajatella, että kun nostan laukan ravista, laukka on hitaampaa kuin se ravi. Ja raviin siirtymässä taas pitäisi ajatella eteen, ettei siirtymästä tule löysä lysähdys.

Tällaisella ajatusharjoituksella, yhdistettynä lukuisiin toistoihin, on vähän saatukin tulosta.

Vähän paremmin valmisteltu ja ulkojalan siirrolla nostettu laukka.

Laukka on alkanut nousta, kun olen ruvennyt pyytämään sitä vasta, kun Fritz on kuulolla eikä mahdottoman pitkänä ja löysänä.

Lisäksi on auttanut, että ajattelen nostavani laukan vain siirtämällä ulkopohkeen taakse. Minusta oikeaoppista olisi nostaa laukka liikauttamalla sisäistuinluuta eteenpäin, mutta se liikahdus tulee kuulemma itsestään, kun ulkojalkaa siirtää taaksepäin. Tuntuu ainakin Fritzillä toimivan.

Tämänpäiväisellä tunnilla gallopseeraaminen jätettiin vähemmälle, koska kyseessä oli allekirjoittaneen ensimmäinen urheilulliseksi laskettava suoritus sitten superflunssan.

Ensimmäisessä laukkapätkässä Fritz kipitti ja minä puristin pohkeella. Kumpikaan ei kantanut itseään oikeilla lihaksilla. Fritzille vaikeampaan suuntaan ensimmäinen laukannosto oli roiskaisu, mutta toisella kerralla laukka nousi siististi ja pysyi lyhyenä.

Lopuksi tuli helpompaan suuntaan jo aika hienon tuntuista laukkaa - tuntui, että sitä siinä olisi voinut jopa tehdä jotain tehtäviä eikä vain keskittyä pitämään hevonen oikeassa askellajissa.

Viimeinen laukka oli ehkä jotain tämänsuuntaista.

Oppiminen on mahdollista. Tässähän aletaan kohta olla taas lähes sillä tasolla, jolla olin 10 vuotta sitten ennen kuin lopetin tunneilla käymisen...

Yksinäinen sairastaja

Tiedättekö, mikä olisi kauhean kivaa? Omalla ponilla ratsastus. Valitettavasti kuitenkin mokasin ja menin yhdessä puhelussa sanomaan toiselle hevosihmiselle, että poni on ollut nyt ok kaikin puolin.

Ruusa on kasvattanut aika söpön otsatukan. Sieraimet ovat onneksi aika kiltisti
viime aikoina pysytelleet tällaisessa koossa. 

Ei ole enää!

Sen jälkeen kun olin mennyt sanomaan nuo sanat, joita kenenkään poninomistajan ei pitäisi mennä sanomaan (ainakaan jos omistuksessa on alatisairas), poni oli seuraavana päivänä irtojuoksutuksessa vähän käskettävä. Sitä seuraavana päivänä lämpömittari lämpeni rimpulan takapuolessa vähän liikaakin.

Toistaiseksi ruumiinlämpö on pysytellyt korkeimmillaan hitusen päälle 38:ssa. Joillekin hevosille tämä olisi vielä normaali, mutta Ruusalle normaali on siellä 37,5:n tienoilla, aamuisin yleensä alle sen. Niinpä 38:lla alkava ruumiinlämpö huutaa ponitädin korvaan yhtä sanaa, ja se sana on "lepo".

Lämmön lisäksi ei ole toistaiseksi ollut muita oireita kuin että poni silloin tällöin päristelee sieraimistaan minimaalisen määrän valkoista räkää.

Lepo on sinänsä nyt entistä helpompi toteuttaa pihatto-olosuhteissa, että ponihan on ollut noin viikon verran yksintarhailija.

Ensimmäisenä yksinäisenä iltana poni seisoi tarhassa jotenkin masentuneen näköisenä. Mutta oliko se oikeasti masentunut vai väsynyt? Ja jos oli masentunut niin johtuiko masennus kaverin lähdöstä vai ankeasta säästä?

Ihan hyvin se pärjää, voisi sanoa. Pärjäähän se, iso tyttö, kun on tarhanaapurit lähellä ja ruokaa riittää.

Jotenkin se vaan on niin toimintaa vailla, ja ystävää. Aina Ruusa on ollut ihmisrakas ja seurallinen, mutta nyt se hörisee perään joka välissä. Kivahan se on ponin itselle suunnattua hörinää kuunnella, etenkin kun kyse ei ole ruokatilauksesta. Mutta hörinöissä tuntuu nyt olevan surumielinen sävy.

Toivottavasti päästään taas pian jumppatuntien makuun.

"Tylsää!"

Kaikesta huolimatta teen sen nyt taas. Ajattelen positiivisesti, kehun kuitenkin vähän.

Ponin keuhkot nimittäin ovat nyt jonkin aikaa saaneet pärjätä ihan omillaan lyhyen Ventipulmin-kuurin jälkeen, ja niiden toiminta on ollut varsin lupaavaa: ihan pienestä ei hengästytä ja palautuminenkin on ollut - silloin kun on liikuttu - jopa parempaa kuin eräiden tuntemieni diagnoosittomien kavioeläinten.

Pienen lämpöilyn huolestuttama täti otti kuitenkin tänään hätäpuhelun hoitavalle eläinlääkärille. Lääkäri arveli, että verikokeet olisivat paikallaan, joten ne otetaan sitten huomenna.

Mutta lämpöilyä lukuun ottamatta Ruusan tämänhetkinen vointi kuulosti omalääkäristä siltä, että hänen on ehkä muutettava suhtautumistaan Ventipulminiin. Hän kun ei ole tykännyt lääkkeestä sen "systeemisten vaikutusten" vuoksi.

Ruusalle tämä vanha lääke on joka tapauksessa ollut tänä keväänä enemmän avuksi kuin pussillinen uusia.

Vielä kerran messut

Koulutuomarin vinkit parempiin pisteisiin -luennolla miellytti se, että
ratsukoilta vaadittiin ylämäkeen menoa ja niskaa
korkeimmaksi kohdaksi.

Vieläkö joku jaksaa Hevoset 2015 -messujuttuja?

Ennakko-oletuksista poiketen siellä sompaili myös allekirjoittanut. Miksi sinne piti jälleen kerran raahautua, en tiedä, mutta piti nyt kuitenkin.

Messuilla oltiin, heppoja nähtiin, rahaa liikaa tuhlattiin. Sellainen perus. Messut olivat messut, tuttua peruskauraa, ei mitään ihmeellistä ja yllättävää (jos ei lasketa nettikohua eräästä esityksestä, jonka itse jätin väliin). Ihan kivaa.

Vähän jotain vähän jokaiselle, ja toisaalta aika vähän sellaiselle, joka on käynyt ennenkin. Ehkä olisin ollut ihastuneempi, jos superflunssa ei olisi lykännyt osallistumista sunnuntaille. Lauantain ohjelma vaikutti ainakin paperilla mielenkiintoisemmalta.

Aikaisemmilla kerroilla olin suunnitellut Hevoset-messujen kiertämisen tiukasti pääareenan ohjelman ympärille. Blogiinkin kirjoittanut siitä, mitä siellä erilaiset asiantuntijat asioista olivat mieltä ja mitä itse aiheista ajattelin.

Mutta olihan se jo aika meikäläisenkin myöntää, että ei sinne messuille mennä kuuntelemaan tai katselemaan esityksiä. Sinne mennään viettämään kulutusjuhlaa.

Tuli ehkä ostettua esim. sellaiset muotijalustimet, joiden hinnalla saisi monta ratsastustuntia. Satulavyökin, vaikka edellistäkään uutuutta ei ole vielä ehditty käyttää. Kun kerran löytyi 30 eurolla sellainen nahkainen s-vyö, jollainen alunperin oli ostoslistalla.

Muuten ostokset olivat ehdottoman hyödyllisiä: nahkaiset saappaanvarret 25 eurolla (ratsastustunneilla käytössä olevat ovat 10 vuoden käyttöhistoriansa aikana nahistuneet) ja Ruusalle irtokarkkeja 2,50 eurolla.

Jälkimmäisten hyödyllisyys tosin on kyseenalainen. Ensi-ihastuksen jälkeen rimpula sylki loput keksit suustaan eikä sen jälkeen ole suostunut niitä nakertamaan. Kun superflunssan alleen peittämä hajuaisti keskiviikkona alkoi palailla, ei tarvinnut ihmetellä, miksi näin. Mansikanmakuiset keksit haisivat vahvasti esanssilta. No, eiköhän niillekin joku suomenhevonen löydy syöjäksi, jos eivät welshille kelpaa.

Kuvausmielessä tapahtuma palveli mukavasti kauden alun näppäilyharjoituksena näin ponioripäivien alla. Tarpeeseen tuli!

Messuseuralaiseksi tarjoutui yllättäen ei-hevosihminen, ja ihan pakottamatta. Hän arvioi messujen antia jälkipuinneissa suunnilleen näin: Mitä tykkäsit messuista? - Ihan ok. Mutta en tule toiste. Mikä oli parasta? - Alpakat. (Toim.huom. toisessa hallissa oli näytillä alpakkaemä pikkuisen poikansa kanssa.) Entä hevosjutuista? - Kaipa se estekilpailu oli ok.

Vaikka esteet jostain syystä eivät ole suosikkikuvauskohde, kyllähän näitä isoja luokkia ihan huvikseenkin sihtailee. Etenkin, kun 140 cm luokan rata koostui melkein pelkistä oksereista. Arvostan.

Tällä hevosella oli aika vinkeät silmät.

Ehkä silti kivointa on kuvata lännenratsastusta.

Superflunssa ja muita kuulumisia

Pannaanpa vähän välillä tällaisia ihan perinteisiä kuulumisia.

Sikäli ei ole mitään uutta auringon alla, että aina joku asia häiritsee keskittymistä olennaiseen eli heppahommeleihin. Yleensä tiellä on työ, mutta nyt on ollut tauti. Vaihtelua on kuitenkin siinä, että tauti on iskenyt ponikon kaksijalkaiseen osapuoleen.

Miten tällaisesta voi olla erossa monta päivää? Huonosti.

Joku superflunssa iski ponitädin kanveesiin oikein huolella, vaikkei ollut edes influenssa. Ensin meni puolet pääsiäislomasta hukkaan (mukaan lukien se sunnuntaityöllä ansaittu ylimääräinen vapaa) ja sitten vielä kolme työpäivääkin. Taitaa jäädä väliin Tampereen Hevosmessutkin.

Yleensä en ole sairas kuin yhden flunssan verran vuodessa, nyt on lenssu vienyt petiin ensin jouluna ja loppiaisena, sitten pääsiäisenä. Yleensä flunssa menee ohi aika tarkkaan kolmessa päivässä, mutta superflunssa äityi kolmantena sairauspäivänä vain kiristämään otettaan tätirukan poskionteloista.

Ruusa on ollut tallinpitäjän huomassa sillä aikaa, kun allekirjoittanut on taistellut paitsi superflunssaa, myös ponivieroitusoireita vastaan. Rankkaa on elämä.

Mutta on se aika käsittämätöntä, miten ihanaa on omaa ponia nähdä monen päivän tauon jälkeen, niin kuin tänään. Hyvä ettei tullut itku silkasta ilosta. Ja sanokaa mitä sanotte, oli ponikin iloinen nähdessään oman ihmisensä. Pakko oli mennä sitä välittömästi rahnuttamaan. Poni nautti huuli pitkänä ja pussaili takaisin.

Tänään oli ponilla huoltopäivä, johon oli raahauduttava, vaikka tauti ja sairausloma sekä jälkimmäisen aiheuttama huono omatunto tallireissusta. Kranio-osteopaatti-Mari vieraili kopeloimassa puolet tallin kopukoista läpi.

Ruusalla oli taas säkä jumissa ja sä'än takia loputkin selästä. Samoin niskakivuista on eläinrukka kärsinyt. Mutta tilanne oli ilmeisen parempi kuin aiemmin. Ensimmäistä kertaa Ruusa myös ymmärsi oman parhaansa. Osasi arvostaa saamaansa huolenpitoa eikä yrittänyt potkia ja purra hoitajaa, vaan auttoi hommissa niiailemalla sopivasti.

Seuraavaa kertaa sovitellaan kalenteriin ehkä sinne touko-kesäkuulle. (Ja siinä sitä muuten onkin sovittelemista.)

Vapaalla heinällä voi tehdä tätäkin - ja tarhakaverilla. Kuva on aika tasan kuukauden takaa - huomaa, että on sitä karvaa kuitenkin aika paljon jo irronnut.

Mutta. Rimpelssin elämässä puhaltavat nyt uudenlaiset, vähän ikävämmät tuulet. Ponista tulee yksineläjä. Ei se nyt tietenkään ypöyksin jää, mutta saman aidan sisältä nujukaveri vaihtaa residenssiä.

Juuri, kun on päästy tarhatyranniasta sopuelämään ja leikkikaveruuteen, loppuu sekin ilo. Sellaista se on, kun saman lauman hevosilla on monta ihmistä ja ihmisillä monia vaikuttimia. (Sanottakoon, että ymmärtääkseni tallinvaihdoksen syy ei ole tyytymättömyys nykyiseen paikkaan.)

On ollut niin hyvä, kun rimpulan ja tarhakaverin sekä molempien omien ihmisten tarpeet ovat olleet yhtenevät. On saatu tiiminä pidettyä vapaata heinää ja muuta sellaista, mikä ei oikeastaan ole kuulunut tallin palveluihin.

Pelottaa, että seuraavaksi tarhakamuksi tulee joku laihislainen. Ruusalle sopii rajoittamaton heinäbuffet, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Myös alati murehtivaisen omistajan henkistä hyvinvointia ponin vapaa heinätarjoilu on merkittävästi parantanut.

Niin tai näin, on mahdollista, että Ruusa on aitauksessaan yksin laidunkauteen saakka. Kun tarhakamu lähtee, talliin jäävät enää kaksi paksua suomenhevosta (ruokintatarpeet varsin erilaiset) ja yksi ilkeä lämminverinen, jonka pompottelulle ei tädin silmäterää alisteta. Etenkään, kun laidunkauden laumaelämään on enää niin lyhyt aika.

Sisäänratsastus: miksi ja miten täti kuvittelee sen itse tekevänsä

Arvelen, että aika moni rimpulan sisäänratsastuksesta kuullut on epäillyt homman mielekkyyttä - lähinnä siltä kantilta, onko toistaitoinen täti ihan oikea henkilö nuorta opettamaan.

Totta puhuen olen unelmoinut oman ponini kouluttamisesta siitä lähtien, kun rupesin omaa varsaa suunnittelemaan. En epäillyt ollenkaan, etteikö tätiratsastajakin siihen kykenisi. Ehkä siksi, että omassa tuttavapiirissä on paljonkin omia ponejaan itse opettaneita.

Vuosien varrella ymmärsin, että haaveeni oli ollut yllättävän kerettiläinen.

Nuoret ratsunalut ovat vain ammattilaisia varten, on valtaapitävä mielipide. Etenkin tätiratsastaja saa näpeilleen, jos virtuaalimaailmassa kehtaa unelmoida omasta nuoresta ja etenkin sen kouluttamisesta.

Älä tee, jos et osaa! Mutta mitenpä sitä oppii, jos ei saa joskus opetella?

Yksittäisiä askeleita Ruusa on liikkunut varsin nätisti. Kaikki Ruusa-kuvat ovat 21.3. otetuilta videoilta, joista näitä avustettuja en ole viitsinyt julkaista kun en edelleenkään ole saanut aikaiseksi kysyä niissä esiintyvältä tallinpitäjältä, mitä mieltä hän on blogijulkisuudesta. 21.3. jälkeen olen pari kertaa ratsastanut, mutta yksin, ilman kuvaajaa.

Olen aina halunnut oppia opettamaan poneja ratsuiksi. Mikäpä olisi parempi tilaisuus oppia kuin se, että ryhtyy laittelemaan omaa poniaan, jonka täysi potentiaali ei sairauden vuoksi koskaan muutenkaan aktualisoituisi?

Jos pilaan ponin niin itsepä siitä sitten kärsin. Ei mene tädin tumpuloinnissa hukkaan kenenkään ponitytön mahdollinen kisatykki. Kun poni on ns. omaa tuotantoa, ei kasvattajakaan hengitä niskaan.

Sikälihän tässä on tietysti iloinen tilanne, että jos itse en aina ihan tiedä, teenkö oikein vai väärin, niin ei Ruusakaan tiedä. Kummallakaan kun ei ole sisäänratsastuksesta aiempaa omakohtaista kokemusta. (Tai no, on minulla vähän, mutta en ole koskaan ennen ollut päävastuussa.)

Ruusa ei niin sanotusti tiedä paremmasta. Mutta minut se tietää ja tuntee, kuten minäkin tunnen sen ja luotan siihen. Yhdessä taivaltamamme melkein neljän vuoden aikana olemme hitsautuneet yhteen. Tiimimme ei ehkä toimi ihan niin kuin taitavilla tyypeillä, mutta se on yhtä kaikki meidän.

Hyvä hetki toiseen suuntaan. Paitsi, että ratsastajalla on tähän suuntaan aina väärä kevennys.

On myös muita syitä itse tekemiselle, raadollisempiakin.

Mistään ponista ei tietysti tiedä, minä päivänä sen menettää. Mutta Ruusasta tietää melko varmasti, että se lähtee todennäköisemmin aikaisemmin kuin myöhemmin. Rehellisesti sanottuna sen kouluttaminen isolla rahalla tuntuu yhtä järkevältä kuin setelien käyttäminen takan sytykkeenä.

Sitten kun ponini on poissa, mitä minulle jää käteen siitä, että joku muu sillä ratsasti?

Kun ponin käyttöikä jäänee lyhyeksi, olen halunnut tehdä asiat niin, että samalla opin itse. Kun oppii, mikään ei mene hukkaan. Ei edes rimpularukan lyhyt elämä.

Samalla ideologialla on aikaisemmin toteutettu Ruusan - kieltämättä kesken jäänyt - ajo-opetus. Siinäkään ei menty kovin syvälle metsään, vaikka opettelin pitkien ohjien alkeita yhdessä ponini kanssa. Ratsastuksesta minulla sentään oli jo jonkinlainen käry ennen ponin opettajaksi pyrkimistä.

Taustatukea oman ponin ratsutusunelmille olen saanut ratsastuksenopettajaltani Mialta. Hän totesi heti ensimmäisen tunnin päätteeksi ettei näe, miksen voisi nuorella ratsastaa.

Enimmäkseen ravi on näyttänyt tältä. Ja taas väärä kevennys...

Mutta entäs sitten se miten?

Vahvasti koen, että juuri minun ponini kanssa ratsutuksen pitää koko ajan edetä. Ei siksi, että minulla olisi jonnekin kiire (vaikka ehkä välillä onkin), vaan siksi, että ponilla on - koko ajan ja joka paikkaan. Se ei ole pelokas tai hermostunut eikä siksi tarvitse kovin suurta varmistelua ennen seuraavaan asiaan siirtymistä. Mutta se voi kyllä hermostua, jos siitä tuntuu, että homma junnaa paikoillaan.

Koko ajan pitäisi tehdä jotain erilaista ja uutta.

Ehkä noin kuudes treenikerta kentällä oli ponista jo vähän tylsä juttu, joten kunhan päästään taas selkään niin maastoilu olisi seuraava askel. Ja laukka...

Nyt Ruusa on ollut pari viikkoa täyslomalla, sillä välillä pitää malttaa myös pitää taukoa. (Etenkin, jos poni ensin köhii ja sitten saa rokotuksesta kuumeen.)

Eikä ratsastus ei voi olla ekaluokkalaisen lukujärjestyksessä ainoana merkintänä, vaan liikuntatunneille pitää keksiä myös jotain ihan muuta ohjelmaa. Kuten nyt irtojuoksutusta, jossa saa mennä niin kovaa kuin huvittaa, pukitella ja piehtaroida.

P.S. Runsas vuosi sitten kävin Anna Kärkkäisen kurssilla, jossa kuvattuja teesejä yritän myös itse noudattaa. Kurssi oli hyvin antoisa, vaikka olikin vain yhden päivän mittainen.

Video opettaa

"Hyvä, että katsoit sen videon", tuumi ratsastuksenopettaja-Mia eilisen tunnin lopussa. Puheena oleva video oli edellisen tunnin ratsastusvideo, joka järkytti herkkää tätiratsastajan mieltä syvästi.

Suurin järkytyshän mainitulla videolla kohdistui siihen, miten pohkeen takana ja selkä alhaalla hevonen todella liikkui.

Niinpä olin jo ennen tuntia päättänyt, että tänään hevonen liikkuisi eteen enkä minä jäisi puristamaan ja punkemaan. Jo taluttaessani Fritziä kentälle vaadin, että se oikeasti kävelee eikä vain matele kuin etana tervassa. Ja sehän muuten käveli.

Kun nousin selkään, odotin samantahtista askellusta. Vahdin itseäni: jalkojen piti olla ihan rennot silloin, kun hevonen etenee, ja jos ei etene niin pohjeapu on nopea ja kevyt. Yleensähän tädin ratsastus on etupäässä toiminut periaatteella voima korvaa puuttuvan tekniikan. Nyt oli ajatuksena kokeilla sitä tekniikkaa voiman sijaan.

Ja katso, hevonen jatkoi reippaasti, ilman että sitä piti jatkuvasti hoputtaa.

Kerrankin kävi niin, että meni hyvin silloin, kun kuvaaja oli mukana. Videota ei ole, kun järkkärissäni ei ole videomahdollisuutta. Tämä oli lempparikuva tältä tunnilta.

Kun tuli aika ryhtyä verryttelemään ravissa, hevosen askel yhtäkkiä sai ilmaa alleen ja ohjalla oli vain kevyt tuntuma. Tajusin, että tältä Fritz tuntuu, kun se liikkuu oikeasti oikeinpäin, selkä ylhäällä.

Koko tunnin tuntui kuin allani olisi ollut aivan eri hevonen! Tämä uusi tuttavuus oli kevyt ja reipas, oikein miellyttävä kaveri. Homma alkoi tuntua jo ihan ratsastukselta eikä kuntosaliharjoitukselta.

Niinä hetkinä, kun Fritz olisi halunnut palata meille tavanomaisempaan yhteistyön muotoon eli pitkäksi ja raskaaksi valahtamiseen, käytin nopeaa, kevyttä pohjetta ja pidin vatsalihaksilla vähän vastaan. Huomattavasti miellyttävämpää molemmille osapuolille kuin se raskassoutuisuus, joka viime tunnin videossa näkyy ulospäinkin.

Verryttelimme taas laukassa: välillä reviteltiin, välillä lyhennettiin. Tällainen verryttely sopii aika hyvin tälle hevoselle.

Kyllä videointi kannattaa.

Ja ajatustyö. Suurin muutoshan tässä oli se, että ratsastaja oli päättänyt jotain ja toimi päätöksen mukaan. Eikä hevonenkaan sitten ruvennut vänkäämään, kun kerran asia oli jo päätetty. Toivottavasti muutos on pysyvä eikä vain yhden tunnin ihme.

Lopussa kiitos seisoo, hevosenkin.