maanantai 31. elokuuta 2015

Mätsärissä on mukavaa!

Jos joku ei vielä tiennyt, niin kerron heti alkuun, että minusta on kiva käydä poninäyttelyissä. Niissä on kiva käydä vaikka ihan valokuvaamassakin, mutta kaikkein kivointa on käydä niissä esittelemässä oman kasvatustyön toistaiseksi ainoaa hedelmää.

Koska Porin hieno welsh-näyttely jäi pari viikkoa sitten monista syistä narunjatkeena kokematta, näyttelyfriikin oli saatava jotain tilalle. Ja kas, sattui kohtuullisen matkan päässä järjestettävän match show.

Mätsäreissä olen käynyt aikaisemmin vain koiran tai kameran kanssa ja tykännyt. Nyt sitten viimein tarjoutui hyvä mahdollisuus korkata mätsäriura myös ponin kera.

Lauantaina siis suuntasimme auton nokan Hyvinkäälle Animagi Horse & Hound -mätsäriin.

Ja tiedättekö mitä, siellä oli kamalan hauskaa. Pitihän siellä odotella vaikka kuinka, mutta mikäs siinä oli odotellessa kun oli niin mukavaa porukkaa sekä järjestäjissä että osallistujissa. Eikä edes satanut vettä. Kuuma kyllä tuli ja vähän punavoittui ihokin.

Ei se oikein ravannut, muuta kuin vähän lopussa, sanoi hovikuvaaja Ruusan oman kehän jälkeen. No, onneksi edes lopussa.

Paikalle sattui pari tuttuakin, joista yksi oli entinen hoitoponi ja toinen welsh-ympyröistä moikkaustuttu ihmiskasvo. Mikäpä hyvässä seurassa on odotellessa. Ruusallakaan ei ollut kovin hätä mihinkään, kun ruohoa riitti ja hirnuntoihin vastattiin. Joku vaan oli pannut suuhun sellaisen palikan, joka vaikeutti pureskelua. Väsy tosin yllätti noin puolivälissä näyttelyä, mutta silmät puoliummessakin poni jaksoi esiintyä.

Ei sillä, etteikö olisi hauskaa virallisemmissakin karkeloissa, mutta niissä ei samalla tavalla viipyillä kuin mätsärissä, ei ole samalla tavalla luppoaikaa hengailuun ja jutusteluun.

Tämä puheena oleva tapahtuma oli melkein oma pieni welsh-näyttelynsä, kun 26 osallistujasta 4 oli welshejä. Ruusan pariksi oli pantu 15-vuotias welsh mountain -ruuna, toisessa parissa olivat 2-vuotias welsh mountain ja 16-vuotias B-welsh, se entinen hoitoponi.

Poniin iski väsymys niin, etteivät silmätkään meinanneet pysyä kunnolla auki. Ja kuvankäsittely ei näemmä tänään oikein onnistunut, nopeasti ennen töiden alkua sutaisin nämä vastikään hankkimallani uudella ohjelmalla.

Vähän jännitti etukäteen, miten kävisi, kun tuomarina ei ole welsh-ihminen.

Ei sillä, että epävirallisen näyttelyn tulos maailmoja kaataisi (ehkä), mutta eihän kukaan halua kullannupustaan esim. sellaista kommenttia, että kullannuppu on "lihapulla tikkujaloilla" (lainattu kaverin ponin vuosien takaisesta mätsärilausunnosta).

Mainittu kommentti olisi ollut aivan validi, sillä rimppakinttu on syönyt itsensä tänä kesänä melkoiseen ylinäyttelykuntoon, noin kauniisti sanottuna. Rumempi tapa muotoilla sama asia olisi sanoa, että poni on läski.

Ylikunnosta huolimatta tuomari ei yhtään valittanut näyttelykappaleen lihavuudesta, vaan palkitsi rimpulan (vaalean)punaisella ruusukkeella ja saneli paperiin tällaista:

"Kaunis raamikas tamma. Pitkä kaula ja ryhdikäs hyvä etuosa, pitkä lanne. Hieman jyrkkä lautanen. Hieman hento luusto. Jalat sivusta hyväasentoiset. EJ haja-asentoiset. Käynti irtonainen + rento, hyvä yliastuinta, liikkeet ok, suorat. Ravi kevyt ja joustava. Herkkä kaunotar. :)"




Tuomarin nimi (Suvi Virtala) ei sanonut minulle yhtään mitään, mutta varsin totuudenmukaisen arvostelun hän rimpulasta antoi. Kiva oli myös kuulla sihteeriltä, että hän heti ajatteli Ruusasta, että siinä on varmasti hyvä hyppyponi. On kuulemma itse nuoruudessaan ratsastanut welsheillä, siitä pätevyys arvioon.

Tuomari lähetti Ruusan ryhmäkehästä vielä BIS-kehään, johon saapui kolme muuta punaisen ruusukkeen saanutta. Melkoisen sekalainen seurakunta siellä olikin: Ruusa-welshin lisäksi piensuomenhevonen, puoliverinen, eestinraskasvetohevonen (mikä komistus!).

Rimpula kyllä ei meinannut haluta kävellä, kovempaa olisi pitänyt. Ymmärtäähän sen, kun raskas kalusto roikkuu lähellä omaa takapuskuria.

Takana tuleva astetta raskaampi lajitoveri häiritsi Ruusaa BIS-kehässä.

Jo BIS-kehään pääsy on hienossa seurassa komeaa. Mutta vielä komeampaa on, kun oma poni on ihan kärkikahinoissa. Lihapulla tikkujaloilla oli nimittäin BIS II!

"Mitäs mä nyt voitin?"
Ja minä kun viimeistään kilpakumppanit nähtyäni ajattelin, että ei saa pettyä vaikka tulisi sininen ruusuke. Hieno oli nimittäin ensimmäinen kisakumppani ja vielä hienompi oli ryhmäkehässä vastaan tullut shettis.

Itse sitä näkee parhaiten muiden ponien kauneuden, omansa hienoutta on vieläkin vaikea hahmottaa. Se hyvä puoli tällaisessa ruusunpunalasien vastaväreissä on, että näyttelyissä yllättyy aina iloisesti.

Kunniakierrokselle riitti vielä puhtia. (Jostain syystä halusivat, että BIS-kehässä kierretään väärään suuntaan.)

Kotimatkalla tuli rupateltua vielä poliisisetienkin kanssa, kun alle kilometri kotipihasta pysäyttivät. Kovasti siinä ynnäilivät trailerin ja auton kokonaismassoja yhteen ja pohtivat, mikä olikaan se raja, mitä painavampaa yhdistelmää ei B-kortilla saa ajaa. Iloisesti tuntuivat yllättyvän, kun täti osasi rajan (3 500 kg) heille kertoa. Ei sillä, että olisivat tarkistamatta uskoneet, mutta kuulemma moni ei ole asiasta perillä.

Meillähän oli tietenkin paperit kunnossa. Toivottavasti on muillakin trailerinvetäjillä, sillä omaan ajo-oikeuteen nähden liian raskaan kaluston ajaminen johtaa sen vähäisenkin ajo-oikeuden menetykseen.

Aina toki parempi, jos kortissa komeilee vähintään pikku-e. Itse en ole sen ajamista kokenut aiheelliseksi, kun oma kalusto on B-kortillakin kuljetettavissa.

Lopuksi vielä pakollinen ruusukeposeeraus. Tässä näkyy tuo ponin kesämaha tuskallisen selvästi. Mutta alakaulaa saa kivasti piiloon tällä tavalla houkuttelemalla ponin turpaa vähän alaspäin.

P.S. Sorry, hiirikäsi vipatti ja painoin vahingossa "julkaise"-nappia jo eilen, ennen kuin olin saanut edes kuvia käsiteltyä. (Loman loppuminen sunnuntaivuoroon aiheuttaa heti vaikeuksia harrasteluun.) Ei ollut eka, toka tai varmaan edes vika kerta. Miksi julkaisunapin pitää olla niin lähellä tallennusnappia? Ja lupaan, että kirjoitan pian jo jostain muustakin kuin vain näyttelyissä ravaamisesta.



lauantai 22. elokuuta 2015

Ei tullut kuvia, tuli haava

Koska rimpulan eliniänodote ei ole kovin pitkänlainen ja koska se kuitenkin on maailman rakkain rimpula, päätin investoida oikein ammattikuvaajan ottamiin yhteispotretteihin. Keväästä asti jatkuneen aikataulujen sovittelun tuloksena odottelin valokuvaajaa Ruusan laitumen laidalle menneenä torstaina.

Juuri, kun poni oli saatu kuvausta varten kylvetettyä, tuli viesti, että kuvaaja oli joutunut lähtemään lemmikkinsä vakavan sairauskohtauksen vuoksi ell-päivystykseen eikä siksi pääsisi paikalle. Oli kuulemma hänelle ensimmäinen kerta, kun joutui perumaan jo sovitun keikan. Minua tapahtunut ei jaksanut yllättää, force majeure -peruutukset tuntuvat olevan elämässäni enemmän sääntö kuin poikkeus.

Hetken aikaa pohdimme paikalle saadun avustajan kanssa, pitäisikö ottaa potretteja omalla kameralla, mutta väsymys voitti. Poni pääsi kostealla turkilla takaisin laitumelle, jossa se ensitöikseen piehtaroi itsensä harmaaksi.

Lopputulema oli kuitenkin se, että ainoa torstaina otettu kuva oli tämä kännykkäräpsy:

Kuva otettu Betadine-käsittelyn jälkeen.

Pieni haava, mutta sijaintinsa vuoksi vaatii huomiota. Sijainti on nimittäin aika lailla takapolvessa. Haavan olemus on erittäin samanlainen kuin kaksi vuotta tismalleen samaan paikkaan ilmestyneen. Sekä kaksi vuotta sitten että nyt päättelin, että haava on peräisin kengättömän laumatoverin kaviosta.

Tässä tilanteessa potkuajatus kyllä ihmetyttää, sillä ottaen huomioon ponin diktaattorimaisen johtotavan on vaikea uskoa, että kukaan uskaltaisi potkaista Ruusaa. Voi kyse toki olla oksankin raapaumasta.

Onneksi haava vaikuttaisi pinnalliselta eikä itse polvinivelen kopelointi paljastanut arkomista.

Taannoin hoidin haavaa toisen hevosen jalassa. Hevonen oli ilmeisesti tökännyt ruununrajansa johonkin keppiin ja tuloksena oli melko ilkeän näköinen haava (ei kuitenkaan sen näköinen, että ommella olisi pitänyt). Koska omistaja ei itse päässyt paikalle, hoidin kyseistä haavaa hänen toiveensa mukaan eli laittamalla siihen haavavoidetta ja tervalaastaria kerran päivässä.

Epäilyksistäni huolimatta mainitulla tavalla hoidettu haava ei mennyt kuolioon, kasvattanut liikalihaa eikä edes yhtään tulehtunut. Se parani, ja vieläpä varsin nopeasti.

Vaikka huomattavasti pahempi haava parani toisen hevosen jalassa käytännössä haavaspraylla, ei kannattane odottaa samanlaista mäihää omalle kohdalle. Todennäköisesti moinen rohkeus palkittaisiin vähintään niveltulehduksella, vaikka sellaiseen kai tarvittaisiin vähän syvempi vekki.

Niin tai näin, yhdistelmänä mätäkuu ja allekirjoittaneen tuuri ei houkuttele ottamaan riskejä.

Koska kyse kuitenkaan ei ole (edit: toivottavasti) mistään kuolettavasta vammasta, haavanhoito on toteutettu lyhyen kaavan mukaan. Juoksevaa vettä, vähän Betadinea ja päälle haavaspray.

Ihan kuin Ruusa olisi kuullut, että meikäläisen olisi tarkoitus nyt lomailla vähän myös ilman ponia. Onneksi sain haavan puhdistuksen delegoitua eteenpäin ainakin huomiseksi. Ehkä naarmu on maanantaina jo rupeutunut?

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kuvahaaste

Sain taannoin kuvahaasteen Borrowed Freedom -blogin Evalta. Ideana on siis valita kuvia, jotka kuvaavat haasteessa esitettyjä sanoja (ohjeet tämän postauksen lopussa).

Kinkkistä! Kaikki parhaat kuvat ovat melkeinpä olleet blogissa jo esillä. Jos alkaisin ottaa sopivia kuvia haastetta varten, kuuden kuvan kokoelman haalimiseen menisi varmastikin kuukausia! Mutta tässä nyt valikoima kuvia, joista osa ei ole ollut blogissa aikaisemmin ainakaan samana ruutuna (samasta tilanteesta on voinut olla toinen kuva).

ONNELLISUUS
Tämä kuva on tuttu kaikille, jotka ovat vierailleet kirjoittaja-välilehdessä. Mikä voisi olla suurempi onni elämässä kuin pikkuinen varsa, jonka luottamuksen on onnistunut saavuttamaan?
En muista enää, kuinka vanha Ruusa oli tässä kuvassa, mutta ei monta viikkoa.

RAUHALLISUUS
Ruusa ja kamut aamupäivänokosilla viime kesänä.


YSTÄVYYS


MUISTOT
Tätä ponia on monesti ikävä. Olisin halunnut sen Ruusan isäksi, mutta se kuoli vuotta ennen kuin Ruusa pantiin alulle. Kuva on vuodelta 2009. Ratsastaessani minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä olisi viimeinen kohtaamisemme. Pride oli minusta aika lailla täydellinen B-welsh, sukuaan ja jälkeläisiään myöten. 

YRITTELIÄISYYS
Ruusa tykkää irtohyppäämisestä kovasti. Harmi, ettei ole tule hypytettyä melkein vuoteen. Kuva on toukokuulta 2014.

RAKKAUS
"Oma sana" tuskin yllätti ketään. Kuvassa kahden vuoden takaista halailua parhaanponin kanssa.

MIKÄ HAASTE?




Haastan mukaan seuraavat blogit:

Vipsu - monitoimimamma
Luokki ja satula
Kultainen poni
Penaponi
Onnen rippeitä


keskiviikko 12. elokuuta 2015

Jos ei löydy satulaa niin mennään sitten ilman

Kun ihmisellä on nuori poni, joka kaiken lisäksi on vielä ihmiselle kooltaan turhan nafti, ihminen ajattelee että ratsastamiseen tarvitaan satula. Satula jakaa ratsastajan painoa, helpottaa keventämistä ja kevyessä istunnassa kököttämistä sekä vähentää ihmisen tahdosta riippumattoman jalkautumisen todennäköisyyttä.

Mutta kun ihmisen takapuoli ja jalat eivät ole satulallisesti kovin yhteensopivat nuoren ponin selänmitan kanssa, sopivan satulan etsintä ei välttämättä tuota tulosta ponin elinaikana.

Pahoittelen, että kuvitukseksi on nyt tarjolla vain kännykkäkuvia. 
Kuva toiselta maastoretkeltä sunnuntailta.
Tämän tajutessaan ihminen toteaa carpe diem ja päättää kokeilla ilman satulaa. Kerranhan täällä eletään ja siihen yhteen kertaan ei välttämättä mahdu kovin monta mahdollisuutta ratsastaa Ruusalla.

Aluksi otetaan varmuuden vuoksi mukaan taluttaja, joka lomakoordinaation ansiosta on kerrankin saatavilla.

Poni ottaa kuolaimet itse suuhunsa ja odottaa selkäänpunttauksen tulosta rauhassa. Luvan saatuaan lähtee tepsuttamaan tietä pitkin, satulan puutteesta numeroa tekemättä. Mieluiten poni kyllä menisi vähän reippaammin kuin käyntiä, mutta neiti neljäveen satulattomassa selässä ratsastaja kokee, että olisi alkuun parempi vain kävellä.

Kääntäminen onnistuu ilman satulaa kivasti istunnalla, sillä tyylillä kuin edellisessä blogitekstissä kuvailtiin.

Edellä mainittu proseduuri on toistettu nyt kolmesti. Tai oikeastaan kahdesti, sillä kolmannella kerralla eli eilen yhtälöstä poistettiin taluttaja.

Kolmannella kerralla poni myös ilmaisi suitsittaessa ja selkäänpunttauksessa, että homma alkaa jo tuntua epäilyttävästi työnteolta.

Vaikka kolmas ratsastuskerta etukäteen vähän harmitti Ruusaa, itse ratsastus meni hienosti. Rimpulan ehdotuksesta mentiin pätkä raviakin. Kevennys ilman satulaa onnistui jotenkin, kun parhaani mukaan pidin painon reisillä.

Luulen, ettei ole suurempaa onnea kuin maastoilla omalla vähän ratsastetulla nelivuotiaalla ilman satulaa ja ilman huolta ylimääräisistä kuvioista.

Lenkkien kesto on pidetty sellaisessa 10 minuutissa.

Oli minulla oikeasti hauskaa, vaikka ilmeestä voisi muuta päätellä.
Poni ei ole juuri arkonut, vaikkei ole kengässä.
Vuolija kävi tänään ja sanoi, että kaviot ovat nyt oikein hyvässä kunnossa ja
olen saanut ne viikoittaisella raspauksella pysymään tasapainossa. 

Loppukesään ja allekirjoittaneen elokuiseen lomaan on mahtunut myös jonkin verran traileritreeniä.

Ilmeisesti ohjatun toiminnan järjestäminen on ollut ponin mieleen, sillä se on jatkuvasti lisännyt vauhtia luoksetuloon.

Eilen lauma oli matkalla laitumen kaukaisimpaan kolkkaan, kun Ruusa huomasi tiellä tutunnäköisen auton. Se pysähtyi tuijottamaan ja kun näki, että auto kaarsi portille, lähti reipasta laukkaa kohti porttia, omaa ihmistä vastaan. Videolla näkyy osa tästä, jos jaksaa katsoa niin pitkään.



Linkki videoon.


Ruusa on paras, ei siitä mihinkään pääse.

maanantai 10. elokuuta 2015

Symmetriaa ja kääntämistä - Riding with connection osa 2

Taannoisella Riding with Connection -kurssilla oli aika paljon meitä, jotka olivat käyneet aikaisemminkin näillä peruskursseilla. Niinpä asennon korjaamisessa päästiin pureutumaan myös sivusuuntaan.

Ai mikä epäsymmetria? Tätä kuvaa kun katsoo niin ei paljon
tarvitse ihmetellä, miksi minun on niin vaikea saada
vakioratsuni Fritzin vasenta lapaa pysymään oikeassa paikassa...
Katariinan mukaan istuntaa kannattaa ensin korjata etu- ja takapuolelta ja näistä ulottuvuuksista hän aina lähteekin liikkeelle. Kun palikat ovat tässä suunnassa paikoillaan, voidaan alkaa puuttua sivusuuntaan eli epäsymmetrioihin.

Keski- ja ylävartalon pitäisi olla niin jämäkkä, että hartioille voisi vaikka joku nousta seisomaan. Keskelle voi kuvitella liikkumattoman tolpan, kuin karusellihevosen tangon. Karusellitolpan molemmin puolin pitäisi olla sivupalat, jotka ovat jämäkät ja symmetriset kuin kaksi lankkua.

Näin siis täydellisessä maailmassa. Paluu todellisuuteen: Kaikilla on kehossaan epäsymmetriaa eli perussuomeksi vinoutta. Kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Epäsymmetrisessa kehossa sivulankut ovat jotain muuta kuin suorat.

Epäsymmetria voi ilmetä esimerkiksi toisen kyljen "tyhjyytenä" eli toisen puolen hartia on alempana kuin toisen ja kylki lysähtää kasaan. Tällöin alhaalle lysähtänyt hartia usein myös kääntyy taaksepäin: kun ratsastajaa katsoo sivusta, epäsymmetrian puolelta ei näykään pelkkä profiili, vaan vähän molempia rintoja.

Toinen epäsymmetrian muoto on se, että palikat lähtevät yhdessä paikoiltaan. Silloin ylävartalo on siirtynyt yhtenä pakettina enemmän toiselle puolelle.

Epäsymmetriaa pitäisi korjata täyttämällä sitä kohtaa, mistä keho on tyhjänä.

Ylempänä olevaa kuvaa katsomalla ei jääne epäselväksi, millaisesta epäsymmetriasta allekirjoittanut kärsii - ja sitä kautta ratsut. Mia-open viikkotuntien avulla olen tiedostanut vasemman kyljen lysähtämisen jo kauan aikaa sitten, mutta korjattavaa on ollut niin paljon, että tähän ei ole päästy kunnolla syventymään.

Vinoudesta kielii vasemman käden roikkuminen alempana kuin oikea.

Yksi oire epäsymmetriasta on se, että kädet ovat eri korkeudella. Minun vasen käteni on oikeastaan aina roikkunut alempana kuin oikea. Ja siitä olen saanut kuulla yhdeltä jos toiseltakin ratsastustani ohjanneelta.

Paha vaan, että käden roikkuminen on tosiaan vain oire. Siihen puuttuminen ei korjaa ongelmaa sen enempää kuin hevosen pään asennon muokkaaminen saa sitä kantamaan itseään. Eli todennäköisesti mennään enempi ojasta allikkoon kuin päästään takaisin tukevalle maalle.

Katariinan tunnilla minun piti laittaa vasen nyrkki vasten vasempaa kylkeä suoliluun tienoilta eli aivan lonkkaluun yläosasta. Sitten piti painaa kylkeä nyrkkiä vasten. Näin epäsymmetrian aiheuttama "monttu" kyljessä täyttyi ja istunta suoristui. Samaa tunnetta piti sitten tavoitella ilman nyrkkiä.

Tyytyväinen ratsastaja loppukäynneissä. Tästä suunnasta on vaikea päätellä, onko epäsymmetria tunnin aikana yhtään korjaantunut. Mutta ainakin jalka näyttää käynnissä jo tosi hyvältä, kun vertaa siihen ulkokierron määrään mitä viime kesänä alettiin korjata. 

Jatkokurssin asioihin kuului myös kääntäminen, jota minä en paljon harjoitellut, koska laukannosto tuntui akuutimmalta työstämisen aiheelta.

Hevosta on mahdollista kääntää käyttämällä "viivoja", jotka ovat osa istunnan alustaa ja sijaitsevat häpyluun ja istuinluun välillä.

Kääntäessä ulkopuolen "viivan" pitää painua tiiviimmin satulaan "seinäksi" ja sisäpuolen viivan tehdä kääntymiselle tilaa. Ensin tehdään tila sinne, minne hevosen halutaan menevän, sitten lisätään painetta sinne, mistä hevonen halutaan pois.

Käännöksessä sisäetujalan pitäisi ensin astua käännöksen suuntaan ja ulkoetujalan sitten suoraan etuosan eteen. Katariinan mukaan hevosen pitäisi kääntyä kuin bussi, suorana. Kouluratsastuksessa toki tulee eteen myös tilanteita, jolloin hevosta on tarkoituksenmukaista taivuttaa. Mutta jotta hevosta voisi oikeaoppisesti taivuttaa, sen pitää ensin olla suora.

Edellä mainittujen viivojen pitäisi hevosen selässä istuessa tuntua koko ajan. Minulla ei todellakaan tuntunut yhtään mitään viivoja - vastahan olen istuinluutkin löytänyt.

Viivoja etsittiin erilaisilla harjoituksilla: Jos painaa oikealla nyrkillä etukaaren oikealle puolelle, pitäisi tuntea vasen viiva. Tai jos painaa oikealla rystysellä etukaaren vasemmalle puolelle, pitäisi tuntua oikea viiva.

Ja jos painaa kielen kärjellä oikean puolen yläposkihampaita vasten, oikea kylki jämäköityy.

Kuinka paljon sitä ihminen vaikuttaakaan hevoseen ihan pienillä jännityksillä sellaisissa kehonosissa, joista ei edes ole tietoinen!

P.S. Loppuun vielä maksamaton mainos: niille, jotka eivät ole päässeet kursseille tai jotka haluavat palata aiheisiin, Katariina on julkaissut istunta-aiheisen nettikurssin

torstai 6. elokuuta 2015

Väsynyt Fritz

Tänään oli toistaiseksi viimeinen vuokrauspäivä Fritzin kanssa. Sääksi sattui lämmin ja aurinkoinen, joten kaverin hommissa ollessa Fritz otti tarhassa rennosti.


Hepo ei näyttänyt minkäänlaista aikomusta nousta ylös ratsastajan saapuessa sitä hakemaan. Kohteliaasti tiedustelin uljaalta ratsulta, mahtaisiko se jaksaa lähteä hommiin. Vastaus oli jotain sellaista kuin "ööhhh":


Uljaan ratsun melko selkeä kannanotto hellepäivänä työskentelyä vastaan meni kuitenkin hukkaan, sillä ratsastaja kaipasi vastinetta rahalleen eikä Fritz välttynyt hiekkalaatikkojumpalta.

Ehkä olisi ollut parempi mennä vaan maastoon humputtelemaan. Ei tule taas mistään mitään. Katariinan kurssin jälkeen laukannostoista on tullut huimasti helpompia, mutta muuten on vaikeaa. En osaa pitää kottikärrykäsiä, vaan ohjastuntuma on vetävä. Puristan jalalla ja pompin harjoitusravissa.

Vasta loppukeventelyissä sain aikaan vähän sellaista, mitä kehtaisi ratsastukseksi kutsua.


maanantai 3. elokuuta 2015

Silmät kiinni ja palikat paikoilleen - Riding with Connection, kurssi 2 osa 1

Huh, mikä viikonloppu taas takana. Huh hyvällä tavalla. Katariina Kaartinen Alongin kursseilta palaa aina kovin tyytyväisin ja rauhallisin mielin, joten oli mahtavaa osallistua tänä kesänä kahdelle Riding with Connection -kurssille. Jälkimmäinen oli menneenä viikonloppuna.

Kurssikaverina oli sama hevonen kuin viime vuonna, mutta ratsastaja käytännössä eri.

Katariina kyllä erittäin hyvin muistaa vielä sen löysän takakenoisen makaronin, jota hän lähti vuosi sitten suoristamaan ja jämäköittämään (makaronivideo näytettiin myös tämänvuotisille kurssilaisille esimerkkinä siitä, miten paljon ihmisen istunta voi vuodessa muuttua).

Käynnissä istuntapaketti pysyy jo kasassa aika hyvin ja silloin tällöin katsekin on oikein. Lauantaina oli aika raikas sateinen sää.




Nyt kun keskivartalo alkaa meikäläisellä olemaan jo melko timmissä kuosissa, keskityttiin taas pääosin rentouden etsimiseen. Viime kurssilla kuukausi sitten minulla oli ratsuna erittäin herkkä ja helposti juokseva tamma, nyt ruuna, jonka vastaus ratsastajan kireyksiin on hidastua loputtomiin.

Herkän tamman kanssa rentoutta etsittiin hengittämällä, ja samaa Katariina halusi minun tekevän myös ruunan kanssa. Mutta siinä, missä tamman kanssa hengityksen piti olla keijupölyä, hitaamman ruunan kanssa hengitykseen piti saada voimaa ja jämäkkyyttä.

Minusta on käytännössä mahdotonta ponnistaa (termi on selitetty viime vuoden kurssiraportissa) ratsun vaatimalla voimakkuudella ja samalla hengittää. Niinpä sain tehtäväksi olla miettimättä ponnistusta sisäänhengityksellä ja sitten uloshengityksellä ponnistaa oikein kunnolla. Ja koska ruunalla ei todellakaan ollut mihinkään kiire, uloshengityksellä piti myös antaa pohjeapu.

Totta puhuen en uskonut, että hengityksellä olisi ruunaan paljonkaan vaikutusta, mutta niin se vaan lähti kävelemään paremmin, kun keskityin edellä kuvailtuun hengittämiseen. Raviin en sitä tosin edelleenkään saanut ilman raipan suosiollista avitusta.

Jos ratsastajan paitaan kuvittelee vetoketjun eteen ja taakse, vetoketjujen pitäisi olla sivusta katsottuna yhtä pitkät. Tässä näin aika hyvin onkin. Myös jalka on aika hyvin paikoillaan, mutta vähänkin reippaammassa menossa minun on edelleen keskityttävä paljon siihen, että saan pidettyä jalan istunnan alla ja polven alhaalla. Tähän kuvaan toivoisi lisää rentoutta. 
Koska keskivartalo on nyt pääosin hallinnassa, voitiin siirtää katsetta myös ylävartaloon. Samaa on tehty jo Miankin tunneilla.

Tämänkertaisella kurssilla ylävartaloa alettiin korjata etsimällä "yläpalaa", joka sijaitsee siinä rintalastan ja pallean tienoilla. Kun istuu köyryssä, yläpala ikään kuin katoaa kehon sisään.

Yläpalaa kaivettiin esiin niin, että Katariina painoi kevyesti sen kohdalta ja kehotti työntämään kättään vasten. Samaa tunnetta piti sitten hakea omatoimisesti satulassa. Kuin työntäisi rintalastaa ja palleaa (ja oikeastaan koko etupuolta) jotain vasten.

Samantyyppistä harjoitusta tehtiin viime kesänäkin, mutta jos huomioni kesällä 2014 - tai menneenä keväänä - olisi kiinnitetty yläpalaan, olisin menettänyt selän hallinnan. Nytkin minusta tuntui, että selkäni meni notkolle, mutta uuden asennon hämmentämä keho se vaan lähettikin aiheettomia vikailmoituksia.

Kevyessä ravissa alapalikat ovat jo melko hyvin paikoillaan. Tässä vaiheessa ei vielä keskitytty yläpalaan, jonka väärässä paikassa oleminen näkyy pienenä köyryytenä yläselässä.


Siinä, missä kuukausi sitten sain noottia kevennykseni epäselvyydestä, tällä kertaa kevennyksestä tulikin kehuja. Nyt, kun kevennyksen tekniikka on hallussa, piti myös tämän hevosen kanssa ruveta miettimään, miten paljon vähemmän jaloilla voisi puristaa ja silti saada aikaan sama kevennys.

Harjoitusravissa istuminen ei tuntunut vaikealta, mutta videolla paljastui pomppiva totuus. Vaikka olen saanut jalkaa jo huomattavasti rennommaksi enkä enää niin paljon rupea puristautumaan hevoseen polvella ja kääntämään varpaita sivulle, jokin jossain kinnaa.

Katariina arveli, että jäykkyys on jossain istuntani "alustassa" eli häpyluun ja istuinkyhmyjen välisellä alueella. Ehkä häpyluun vieressä sijaitsevissa jänteissä.

Harjoitusravissa minun pitää muutenkin kovasti keskittyä istumaan mahdollisimman leveästi satulaan, koko sillä alustalla.

Tässä taidetaan mennä taas muutamia askeleita harjoitusravia Katariinan opastuksella. Jalkojani nyt ei tässä näy, mutta ylävartalo on hetkittäin harjoitusravissakin jo aika kivasti.

Katariinan kursseilla on aina niin hyvä tunnelma, että ei ahdista mennä ihmisten edessä reilusti epämukavuusalueelle.

Ja mikäpä olisikaan kauempana minun mukavuusalueeltani kuin laukannostot. Vaikka niihin on tullut vähän tolkkua, ajatuskin laukannostosta - etenkin vieraalla hevosella - saa edelleen kämmenet hikoamaan. Ihan silkasta epäonnistumisen pelosta.

Ei ollut kovin suuri yllätys, että laukka ei lauantain tunnilla kovasta yrityksestä huolimatta noussut. Harjoitusravi siinä kyllä selvästi parani, mutta laukkaa ei tullut. Muutaman kerran hevonen yritti, mutta ei kyennyt.

Ei laukkasiirtymästä turhaan puhuta nostona, sanoi Katariina. Hevosen pitää siinä nimenomaan nousta, nostaa säkää ja (sisä)lapaa.

Jos laukannostossa siirtää sisäjalan suunnilleen hevosen kainaloon ja puristaa sillä kuin heikkopäinen, hevosen on aika vaikea nostaa sisälapaansa. Sama pätee istuinluihin: jos painaa sisäistuinluulla satulaan niin vaikeuttaa hevosen tehtävää. Näihin kun vielä yhdistää sisäohjaan takertumisen, tekee tehtävästä hevoselle käytännössä mahdottoman toteuttaa.

Ja juuri näitä mainittuja juttuja minä tapaan tehdä silloin, kun yritän nostaa laukkaa siinä onnistumatta.

Kun yritän nostaa laukkaa, aika lailla kaikki istuntapalikat menevät pois paikoiltaan. Käperryn kasaan, vähän sellaiseen sikiöasentoon. Ylävartalo menee köyryksi ja jalat nousevat. Jännä juttu, ettei laukka nouse, tosiaan.

Laitetaan nyt yksi kuva sunnuntailtakin, tässä mennään kaiketi harjoitusravia. Ehkä. Osa palikoista on vähän pois paikoiltaan ja katse taas ties missä, mutta onhan tässä jo aika paljon parannusta aiempaan.

Kahden tunnin aikana laukkaa yritettiin houkutella esiin ties kuinka monta kertaa niin käynnistä kuin ravistakin. Lopulta Katariina toisen tunnin loppupuolella kysyi, uskaltaisinko kokeilla silmät kiinni. No, kaikkeahan kannattaa kokeilla. Varmuuden vuoksi otin vielä kiinni satulassa olleesta kauhukahvasta.

Ja mitä tapahtuikaan? Hevonen nosti laukan ensimmäisellä yrittämällä. Noussut laukka vieläpä pyöri aika mukavasti. (Valitettavasti minulla ei ole tästä ihmeestä kuvaa.)

Videolta katsottuna huomasi, että silmät kiinni ja ilman ohjia tehty laukannosto oli erittäin siisti. Istuntapalikat, yläpalaa myöten, pysyivät niille varatuilla paikoilla niin nostossa kuin sitä seuraavassa laukassakin. Mystistä.

Mikä muuttui, kysyi Katariina. En ole varma. Mutta kun silmät olivat kiinni, oli luotettava pelkkään tunteeseen. Tunsin, mikä oli oikea hetki nostaa laukka, ja vain ajattelin laukan tahtia. Näin hevonen, jolla oli ollut erittäin rankka viikonloppu, nosti laukan syvästä väsymyksestään huolimatta heti.

En muuten ollut kurssilla ainoa, jonka istuntapalikat löysivät paikkansa paremmin silmät kiinni. Kannattaa siis kokeilla.

Katariinan kursseja ei voi kuin lämpimästi suositella ihan kaikentasoisille ratsastajille. Hänellä on paitsi kyky nähdä, missä ongelman ydin on, myös taito löytää kullekin ratsastajalle avautuvat mielikuvat, jotta ongelma korjautuu.

Kaikki ratsastajat eivät ole sellaisia käveleviä ongelmiakimppuja kuin minä, mutta jokaisella on joku heikkous. Välillä tekee hyvää palata aivan perusasioihin.

P.S. Kurssilla tuli niin paljon asiaa, että katsoin parhaaksi jakaa se kahteen eri tekstiin.