Hyvä seura, parempi maha

Kaivan nyt varmaan verta nenästäni. Mutta mainittakoon, että Ruusa-nimisen ponin maha on ollut tänä syksynä parempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun muutimme pois sen pitkäaikaisimmasta kodista. Kyseisessä kodissa mahaoireita ei juuri ollut, vaikka poni naposteli päivittäisen appeensa kuran seasta.

Nykyistä edeltäneessä talvikodissa, isossa pihatossa, oireita oli niin, että näin jälkikäteen tekee pahaa katsoa ponin silloisia kuvia. Ponissa ei ollut luiden peitteenä juuri muuta kuin nahka. Silloisen lauman toimimattomuudesta muistuttavat edelleen Ruusan kylkeä täplittävät arvet.

Viime talvi meni melko samoissa merkeissä, maha oli mykkyrällä ja arka ihan laidunkauteen asti.

Mikä on muuttunut?

No, tiivistettynä, seura. Kaikki muu on pysynyt osapuilleen entisellään, mitä nyt heinäruokinta saatiin vähän aikaa sitten siirrettyä pois mudasta.

Viime talvena vapaa heinä teki lopun Ruusaan kohdistuneesta tarhakiusaamisesta ja ponin laihuudesta. Vaikka tilanne näytti ihmisen silmään hyvältä ja poni uskalsi haastaa toveria leikkiinkin, näin jälkikäteen ajateltuna ponin seuraelämä ei sittenkään tainnut olla stressitöntä. Ja kun seura vietiin saman aidan sisältä kokonaan pois, maha kipuili entistä pahemmin.

Takavatsa on pysynyt melko rentona ja kivuttomana.
Peppuunkin on viimein tullut vähän muotoja.

Vasta siirtyminen laitumelle hyvään seuraan hääti mahanpurut.

Viime talvena en koskaan nähnyt Ruusaa ja sen tarhakaveria yhdessä pihatossa. Yksin Ruusa sentään uskaltautui sinne nokosille.

Nyt jos menen tallille aamupäivällä, hevoset kömpivät peräkanaa pihatosta heinää kyselemään. Kun toisen ottaa pois tarhasta, sinne jäänyt huutelee perään.

Ruusa on selvästi pomo, mutta ei tarhakaverikaan ihan helposti karkuun juokse. Jos poni yrittää vähän kuin periaatteen vuoksi kyykyttää kaveria, kaveri vain katsoo ponia tyynesti kuin sanoakseen "älä nyt viitsi". Eikä Ruusa sitten viitsikään.

Alunperin epäilin suuresti näiden kahden, luonteeltaan varsin erityyppisten, kaviokkaiden yhteensopivuutta. Mutta turhaan epäilin. Kivasti ne ovat löytäneet yhteisen sävelen.

Alunperin etäisyyttä pitänyt tarhakaveri pitäisi Ruusan nykyään mieluiten kosketusetäisyydellä.

Ei minulle ole koskaan ollut epäselvää se, että hevonen tarvitsee hyvää lajitoverin seuraa. Eikä sekään, että lauman jäsenten väliset ristiriidat aiheuttavat hevoselle ison stressin. Mutta nyt vasta todella sisäistän, miten pienikin kitka voi aiheuttaa ison ongelman.

Erityisen tärkeää laumadynamiikan toimivuus on tietysti pihatossa, jossa yhdessä ollaan vähintään 20 tuntia vuorokaudessa.

Voihan tämä mahan hyvinvointi osua sattumaltakin seuran parantumisen kanssa yksiin. (En kylläkään usko.)

Joka tapauksessa ei varmaan pahasti mene metsään, jos mahavaivaisen hevosen olosuhteita miettiessä kiinnittää huomiota myös hevosen sosiaalisten suhteiden tolaan. Joskus se palanen voi olla ratkaiseva.

Takaisin hommiin

Ruusan elämä on ollut monta viikkoa melkoista löysäilyä, kun omistaja ei ole sen ruumiinlämmön sahailun vuoksi uskaltanut tehdä sen kanssa mitään. Ei, vaikka poni itse on ollut sitä mieltä, että olisi kiva vähän juoksennella tai loikkia vaikka ihan tarhasta talliin taluttaessa.

Käytännössä yhteinen tekeminen on jäänyt lämpömittarin uittamiseen peräsuolessa. Tosi hauskaa siis molemmille... (Not.)

Perjantaina sain viimein rimpulan luo eläinlääkärin, jonka tehtävä oli verikokein todentaa ponin terveydentila. Ja jipii, tulehdusarvot olivat normaalit eli ei muuta kuin hommiin.

Aloitimme heti lauantaina, jolloin laiskuus voitti ja Ruusa pääsi jumppaamaan omaehtoisesti kentällä. On huomioitava, että laiskuutta oli vain omistajassa. Ponissa ei laiskuutta näkynyt eikä aloitus siten ollut ihan niin kevyt kuin olin suunnitellut. Aika lailla mentiin iloisesti häntä suorana.

Sunnuntaina oli sitten pitkien ohjien vuoro. Energiaa riitti tähänkin sessioon, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kelpaa ainakin minulle! Kun kuvattomissa ohjasajojutuissa olen sanonut, että poni alkaa olla ravissakin aika kiva, olen tarkoittanut tätä. Tämän kun saisi siirrettyä ratsaillekin.

Ei ehkä ihan sitä, mitä haettiin.

Perjantaina käynyt eläinlääkäri oli muuten sama kuin se, joka otti Ruusasta alkusyksystä verta allergiatestejä varten. Silloin rimpulan terveydentila oli siinä mallissa, että mielessä pyörivät lopulliset ratkaisut. (Blogiin en tästä kirjoittanut, koska en siinä vaiheessa kyennyt ottamaan vastaan mitään kommentteja aiheesta.)

Tätä taustaa vasten ei ihme, että eläinlääkäri oli selvästi hämmästynyt vastassa olleen ponin pirtsakkuudesta. Vielä hämmästyneempi hän oli keuhkoja kuunnellessaan: alkusyksystä hengitys selvästi vinkui, nyt kuulosti ihan normaalilta.

Eläinlääkärin hoitosuositus tässä vaiheessa oli siis sama kuin mihin omistajakin on päätynyt eli paljon liikuntaa niin, että ponin kunto kasvaisi. Tarkoitus olisi saada kaikki irti jäljellä olevasta keuhkokapasiteetista. Jos keuhkot saadaan mahdollisimman tehokkaiksi, kevään ja kesän oireilukin saattaa olla vähäisempää.

Toivotaan parasta, sillä en halua Ruusalle enää toista tukalaa kesää. Mutta nyt nautitaan tämänhetkisestä hyvästä tilanteesta - kuin viimeistä päivää.

Marraskuu, muta ja toimiva psyllium-resepti

Jos lopettaisin hevosharrastuksen, jäisin kaipaamaan monia asioita. Marraskuu tallilla ei ole niiden asioiden joukossa. Marraskuu on tehty mudasta. Mutaa on tarhassa, mutaa on saappaissa, mutaa on naamassa ja mutaa on ilmeisesti myös ponin suolessa.

Juup, poni alkoi näyttää taas siltä, että maa-ainesta on päätynyt suoleen. Ei mitään katastrofaalista oireilua tässä vaiheessa, mutta hiukan alkoi takavatsa näyttää taas piukealta.

Ja kun takavatsa alkaa näyttää piukealta, on aina aika reagoida. Koska ponin tarhassa on paikoin melko massiivista mutaa (onneksi ei koko tarhassa) ja hevosia ruokitaan maasta, ykkössyytetty vatsan piukeuteen oli helppo keksiä.

Mutatilanne pahimmassa kohdassa eli portilla. Muualla tarhassa tilanne on merkittävästi parempi ja pihaton takana on jopa melko kuivaakin maata.

Ratkaisu ensivaiheessa oli kaikkien inhokki psyllium. Ihme kyllä poni on tällä kertaa lotaissut psyllium-keittonsa naamariin ihan yhdeltä seisomalta. Minä kun olin varautunut maanitteluun ja keiton lisämaustamiseen useita kertoja ruokailun aikana.

Ehkä tässä nyt saadaan nauttia siitä, ettei ponille ole tänä syksynä liiemmin melassilimpparia tarjoiltu. Kun sitä sitten saa, se on nannaa.

Yksi ehkä maailman nirsoimmista poneista syö psylliumin tällaisella reseptillä:

• pieni annos Greenlineä
• vajaa puoli desiä melassisiirappia
• muutama litra lämmivettä (n. litra/desi psylliumia)
• pari desiä parasta herkkumysliä

Kokonainen psylliuminsiemen lisätään keiton pinnalle hieman ennen tarjoilua.

Aloitin psyllium-kuurin rohkeasti kahdesta desistä. Seuraavana päivänä ponilla oli maha ihan kuralla eli ilmeisesti sieltä tosiaan tulee jotain suoleen kuulumatonta pihalle. Tämä kuuri jää omien kiireideni vuoksi alle viikon pituiseksi kevytkuuriksi, mutta sekin tuntuu jo tehonneen: tänään maha oli jo aika rennon näköinen - ja sain poniin uppoamaan peräti 6 desiä psylliumia kerralla.

6 desiä psylliumia on täysi annos. Noudatamme klinikalta saamaamme ohjetta eli kokonaista siementä tulee gramma per ponin painokilo, siis rapiat 300-kiloiselle ponille 300 grammaa psylliumia. (Desin mittaan mahtuu 50 grammaa.)

Ja mitä heinien kurasta syöttämiseen tulee, siellä missä on ongelma, on myös ratkaisu (ainakin kun tallinpitäjä antaa ponitädin vapaasti kokeilla erilaisia ratkaisuja):

Laatikko meni vähän mutaiseksi siirtoprosessissa, koska täyspuinen loota on aika painava. Tässä lyhyt sivu.

Hevosihmisen tekeminen onnelliseksi on helppoa. Pitää vain rakentaa laatikko äidin kattoremontista yli jääneistä laudoista. Rakentajaa ei voi syyttää siitä, että laatikosta tuli pikkuponille hieman turhan syvä, sillä arkkitehtina hääräsi ponitäti itse.

Ylimääräisestä syvyydestä huolimatta poni tuntui laatikkoonsa tyytyväiseltä eikä vaihtanut paikkaa, vaikka kaverille laitettiin heinät suoraan kumimatolle. Vielä pitäisi rakentaa toinen laatikko. Siitä tulee sitten vähän ponikokoisempi.

Laatikkoon saa kiinni heinäverkon.

Kahdenlaista Fritziä eli paluu opintielle

Joskus ajattelen, että minulla on ikuinen kyselyikä. Viime aikoina kovasti mielenpäällä on ollut seuraavanlainen kysymys: miten on mahdollista, että ihminen vaan ei opi ratsastamaan, vaikka yritys on ollut 25 vuoden ajan kova. (Tai no, välillä vähemmänkin kova, mutta kova on aina ollut kehittymisen halu - myös silloin, kun en ole käytännössä tehnyt asian eteen paljonkaan.)

Jos vanhat peikot kuten notkoselkä ja vasemman puolen lysähtäminen ovat jossain vaiheessa olleetkin jäämässä historiaan, eivät ne pirulaiset ole siellä pysyneet.

Tällaisessa pattitilanteessa ei ole muuta järjellistä ratkaisua kuin suunnata ratsastustunnille. Kuukauden kesätauko tunneista on syystä ja toisestakin venähtänyt noin kolmeksi kuukaudeksi, mutta kuka niitä kuukausia laskee (minä).

Kun viikko sitten menin tunnille, en ollut ratsastanut Fritzillä sitten elokuun. Ratsastuksellisen itsetunnon lamassa odotin, että ruunan ratsastettavuus muistuttaisi taas pitkään pureskeltua purkkaa. Mutta Fritzpä olikin osallistunut ahkerasti emäntänsä balettitunneille ja oli heti alkuun mukavan notkea. Tämä siis viime viikolla.

Hyvin menneestä tunnista ei tietystikään ole mitään todistusaineistoa. Sen sijaan sellaista on tämän päivän tunnilta, jolle sitkeys oli palannut ja ratsastajakin oli ihan lötköpötkönä. Fritz venyi pitkäksi ja siinä venyessään veti minut mukanaan alkeistuntifiiliksiin.

Nöyrimmät pahoitteluni, että kuvatarjonta on tällaista suhrua kuvakaappausta taas. Video viestin lopussa.

Näillä kahdella tunnilla on käynyt ilmi, että keskivartalon jämäköittämiseksi tehty työ on tuntitauon aikana jonkin verran valunut hukkaan. Kun hevonen kiemurtelee ja/tai pyrkii roikkumaan, ratsastajalla pitäisi olla keskivartalo superjämäkkänä. Minä sen sijaan annan hevosen heilutella itseäni kuin räsynukkea.

Käden jouston pitäisi kuulemma tulla lavoista ja käsivarsista, ei keskivartalosta kuten meikäläisellä.

Viimeviikkoisella tunnilla keski-/ylävartalon löysäilyä yritettiin pitää kurissa kuvittelemalla, että vatsassa on tiukka solmu. Siihen solmuun johtavat hevosesta kaikki narut (etupäässä kuvitteelliset).

Valitettavastihan tällä ratsastajanalulla on lihaksissaan vain kaksi vaihdetta: aivan löysä tai sitten kokovartalokipsi. Niinpä kannattaa kuulemma harrastaa sykäyksiä. Ensin oikein tiukkana ja sitten löysäten.

Tällaista käskytys-rentoutus-mallia sovellettiin myös nelijalkaiseen tuntilaiseen, joka hyvin mielellään antautuisi ratsastajansa kannateltavaksi ja näkisi itse mahdollisimman vähän vaivaa. Nyt sellaista orimeininkiä ei suvaittu, vaan piti ensin vetää hevosta vatsalihaksilla kasaan ja sitten päästää ohjalla.

Kah, pollehan alkoi kantaa omaa ruhoaan ihan itse - ja myös sitä pää-lavat-sektoria, joka usein on ollut ongelmien ytimessä. Ainakin siihen asti, kunnes tuli aika muistella laukkahommia. Eihän siitä mitään tullut. Hevonen venähti pitkäksi ja etupainoiseksi, pudotti raville heti ensimmäisessä kaarteessa.

Opettajan oli hetken aikaa pidettävä mietintämyssyä päässä hahmottaakseen, mistä kohtaa lähteä laukkaongelmavyyhtiä purkamaan.

Päätyi käskemään meidät ympyrälle, jolla ensin "kuumennettiin" turhankin rennoksi löpsähtänyttä ratsua nopeilla käynti-ravi-siirtymillä: käynnistä mahdollisimman pienellä pyynnöllä ravi, jossa hevonen ei saa valahtaa mihinkään vaan sen täytyyä pysyä ratsastajan alla. Ravia vain pari askelta, sitten taas käynti ja sama uudelleen. Fritz tuli tällä metodilla aika mukavasti kuulolle ja kevyeksi, valmiiksi laukkaamaan.

Huono, huonompi, videokaappaus. Mutta sen mitä kuvasta näkyy, olen ratsukon olemukseen tässä hetkessä ihan tyytyväinen.

Sitten tehtiin laukannostoja samalla idealla.

Mia valitsi tämän harjoituksen, jotta saisin kehomuistiin tunteen oikeasta laukannostosta. Minulla kun on tapana laukannostossa tuupata hevosta lantiolla eteen. (Ja, tänään huomasin, myös heilua ylävartalolla laukkaa ennakoiden.)

Tästä seuraa tietysti se, että hevonen rysähtää laukkaan etupainoisena ja pitkänä, liian kovassa vauhdissa. Ja siinä vauhdissahan istuntani ei sitten pysy mukana, vaan rutistaudun hevoseen epätoivoisesti reisillä pysyäkseni satulassa. Ja kun rutistaudun, hevonen ei halua laukata, jolloin joudun tekemään vielä enemmän työtä saadakseni sen ylläpitämään halutun askellajin.

Luulen, että juuri tätä tarkoitetaan sanalla 'noidankehä'.

Nopeiden nostojen ideana oli, että hevonen alkaisi edetä itse ja pitämään etuosansa ylhäällä. Tällöin minun ei tarvitsisi rutistaa, vaan voisin pitää jalan rentona, vain muistuttaa hevosta tarvittaessa nopealla pohje- tai raippa-avulla. Ja näin kyllä myös tapahtui.

Tänään hyviä fiiliksiä saatiin yksi pieni pätkä harjoitusravissa (ei videolla), mutta varsinaisesti vasta loppukeventelyissä (joiden tallentamiseen kameran muistikortilla ei enää ollutkaan tilaa).

Paremman ymmärryksen vastaisesti laitan nyt tällaisen harjoitusravivideon tähän. Hevosen sitkeys ja löysyys näkyy siinä hyvin. Itsekin edelleen pompin ja hölskyn niin, että pahaa tekee. Mutta näen kyllä istunnassa myös jotain pientä parannusta. (Harjoitellaan tässä nyt samalla positiivista ajattelua.)

Linkki videoon

Niissä loppuraveissa ei ollut tuollaista kuin videolla, vaan tuntui kuin olisi kevennellyt kumipallon päällä. Kun hevonen viimein nosti selkänsä, se pysyi lyhyenä ja kuulolla, vaikka ohjat eivät olleetkaan ihan tarpeeksi lyhyet. Ravi kantoi ja tuntui energiseltä ilman, että hevonen lähti kiihdyttelemään.

Siitä tilanteesta olisi ollut mukava aloittaa. Mia sanoikin, että ensi tunnilla pitäisi päästä siihen sitten viidessä minuutissa. Ainahan tavoitteita on hyvä asettaa... 

Tiedän, että hevonen on vain niin löysä ja sitkeä kuin annan sen olla. Ja tiedän senkin, että kyse on enemmän asenteesta kuin mistään muusta. Pitäisi vain päättää, että hevonen tulee kevyeksi, ja tehdä siitä sellainen sähäkillä avuilla ja teettämällä koko ajan jotain tehtävää, kuten niitä siirtymiä. Ei pitäisi olla itse yhtä löysä kuin hevonen.

Harmi, että Mia on nyt pari viikkoa poissa maisemista, saa nähdä milloin pääsen taas opintielle.

Marraskuu iskee ulkoasuunkin

Pakko myöntää, on marraskuu. Sen kunniaksi tuntui, että pitäisi olla marraskuisempi ulkoasu. Ideoita ei kovin paljon ollut, joten tällainen yksinkertainen yhden kuvan banneri tuli sitten. Ehkä jossain vaiheessa saan jonkun paremman idean.

Vihreä tausta alkoi tökkiä jo aikaa sitten, tosin tuon edellisen, väliaikaiseksi aiotun, bannerin kanssa se ei näyttänyt niin pahalta. Mutta nyt on aika palata taas seepiampaan sävyyn.

Tällainen tästä pikapikaa väsätystä ulkoasusta tuli.

Tästä yksinkertaisesta bannerista loppujen lopuksi tykkäsin aika paljon, vaikka häiritsikin se, että ponin peppu on tuollainen suttu.

Jos joku ihmettelee, mitä järkeä tällaisia ulkoasumuutoksia on uutisoida niin kerron. Nämä ovat itselle muistoksi.

Ponin kasvu on iloinen asia - jos ei tarvitse loimittaa

Ponin kasvu on aina iloinen asia, etenkin kun poni on vähän vajaamittainen omistajansa ratsuksi.

Iloinen asia on vähemmän iloinen silloin, kun ponia pitäisi loimittaa. Kasvavan varsan vaatevarasto pitää valmistautua uusimaan vähintään kerran vuodessa. Helposti palelevalla - ja vilustuvalla - ponilla vaatevarasto ei voi olla kovin vähäinen.

Tästä syystä monta vuotta kävin loimiostoksilla pihistellen. Ostin vain Agrimarketin alekorista, josta Horze Avalanche -merkkisiä takkeja sai huomattavan vähäisillä investoinneilla. Niissä alelaarin Avalancheissa on ainoastaan yksi vika: ne eivät istu erityisen hyvin ainakaan edestä kaidalle ponille.

Viime syksynä päättelin, että 3-vuotias poni on suurimman kasvunsa kasvanut. Investoin vähän tyyriimpiin sadeasuihin, koska ponille ei tietenkään sovi mikään halpismerkki. Vain Bucas istuu. Ostin peräti kaksi sadeasua, Bucas smartexia, koska nämähän olisivat loppuelämän takkeja.

No. Jostain syystä ponin kalliilla hankitut loppuiän loimet näyttävät nyt takapuolen kohdalla tältä:

Muistaakseni nämä loimet vielä ostohetkellä ylettyivät ihan reilusti ponin pakaroiden yli.

Jos loimet eivät ole kutistuneet kaapissa, poni on ehkä sittenkin vähän kasvanut. Tietenkin juuri sopivasti, ettei sille saa Bucasia ponihintaan. Ponihinnan ja hevoshinnan välinen erotus on noin yhden ratsastustunnin hinta.

Loimikaupoilla investoin tällä kertaa vähän vähemmän. Ostin Freedom-mallistosta 150-grammaisen fullneck -loimen. Näillä plussakeleillä se menee aika roimasti yliloimituksen puolelle, mutta poni on kuitenkin saanut nyt sadekelillä pukeutua tähän. Sillä on nimittäin edelleen/taas pientä kuumetta. (Eläinlääkäri on toki jo tilattu.)

Freedom-loimia saa kaikenlaisissa ihanissa väreissä.
Paitsi jos on kokoa 125 cm. Silloin saa tyytyä siniseen.

Se hyvä puoli tästä on, että emä-G:n loimet ovat nyt Ruusalle sopivan mittaisia (G:lle ne olivat hiukan lyhyitä). Muusta istuvuudesta en mene vannomaan.

P.S. Sorry, marraskuu on nyt alkanut tämänkin blogin kuvatarjonnassa.

Tiedoksi niille, jotka harkitsevat parisuhdetta hevosihmisen kanssa

Oletko henkilö, joka on aikeissa ryhtyä vakavanlaatuiseen parisuhteeseen hevosnaisen (tai muusukupuolisen hevosihmisen) kanssa? Ota huomioon, että ryhtyessäsi suhteeseen hevosihmisen kanssa hyväksyt samalla seuraavat ehdot.

1. Hevosihminen siivoaa ja laittaa ruokaa ahkerasti joka päivä - tallilla. Älä turhaan odota, että hänellä olisi vastaavaan aikaa ja viitsimystä enää kotona.

2. Auto ei ole vain kulkuväline, jolla pääsee tallille. Autossa matkaavat kätevästi ne hevostavarat, joille ei ole tallilla tilaa. Auton siisteydestä katso kohta yksi.

3. Myös koti on hyvä varasto hevostavaroille, joille ei tallilla ole tilaa.

4. Kun hevosihminen on tallilla, hän elää eri ajassa kuin muu populaatio. Siinä ajassa, missä hevosihminen on kuluttanut tallilla aivan lyhyen hetken, ulkomaailmassa (esim. kotona) on kulunut vähintään kolme tuntia. Ja jos on lähtö tärkeään parisuhdejuttuun, hevonen todennäköisesti sairastuu eikä omistaja pääse kotiin/parisuhdejuttuun koko iltana.

5. Mitä pitempään seurustelet hevosihmisen kanssa, sitä tiiviimmin huomaat itsekin käyttäväsi arvokasta vapaa-aikaa nelijalkaisia ihmetellen. Jos sinua on siunattu jonkinlaisella kuvaustaidolla, saat lisäksi valokuvata/videoida loputtomasti tapahtumia, joita et ymmärrä tai ehkä välitäkään ymmärtää. Koska sitä rakkaus on, jos et tiennyt.

Varoitus, hevosihmisen kanssa eläminen voi viedä sinut metsään kuvaamaan ratsastusta. 

6. Ajamalla pikku-e:n tai jonkun muunkokoisen e:n sitoudut vetämään tarvittaessa hevoskoppia kisoihin, klinikalle tai muihin tarvittaviin päämääriin.

7. "Ei ole varaa" on suhteellinen käsite. Hevosihmisellä ei välttämättä ole "varaa" kolmen kympin illalliseen ravintolassa, mutta "varaa" voi kuitenkin olla kolmen sadan euron uuteen hevosloimeen.

8. Onnea, jos olet löytänyt hevosihmisen, jolla on varaa lomamatkoihin. Varaudu kuitenkin siihen, että lomamatkat voivat suuntautua hevoskohteisiin. Jos jostain syystä suuntautuvat muunlaisiin kohteisiin, niissäkin on usein mahdollisuus päätyä hevosen selkään.

9. Jos kerrot, että sinusta on kiva nikkaroida tai että ylipäätään osaat nikkaroida, varaudu myös käyttämään taitojasi. Jos olet päätynyt yhteen hevostallillisen ihmisen kanssa, hevostallissa on riittävästi täyttämään nikkarointitarpeesi moneksi vuosikymmeneksi, ellei vuosisadoiksi.

10. Lausetta "joko minä tai hevoset" kannattaa käyttää vasta, kun on valmis lähtemään.


Listassa kuvaillut henkilöt ja tapaukset ovat täysin fiktiivisiä. Yhteneväisyydet todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin ovat silkkaa sattumaa. (Vai ovatko?)

Flunssaa ja allergiatestin tuloksia

Positiivinen ajattelu ei oikein kannata ainakaan meille Mr. Murphyn lakeja noudattaville.

Pari viikkoa sitten olin sellaisessa epätavallisessa onnellisuuskuplassa, jossa kaikki tuntuu onnistuvan ja poni on elämänsä voimissa, terveen ponin vertaisissa. Menin ajattelemaan, että olenpa saanut jo pitkään ratsastella Ruusalla yhteen putkeen, jopa kolme viikkoa.

Nyt ei ratsastella. Nyt on flunssa. Ei tässä nyt onneksi mitään ruumiinlämpöennätyksiä ole tavoiteltu, mutta lenssu on kyllä ollut myös kuumemittarin todennettavissa.

Pikkuflunssa, voisi sanoa, jos poni olisi terve. Keuhkokroonikon tapauksessa sellainenkin aiheuttaa hiukan ylimääräistä painolastia ponitädin sydämeen. Taustalla lienee kortisoni, jota Ruusan nenästä on tässä syksyllä tupsuteltu sisään hengityksellisesti hankalan kesän päätteeksi.

Ponilapsi sairastaa.

Kortisonilla on tietysti hoidettu rimpulan perussairautta, IAD:ta. Sen hoidossa olen tarttumassa viimeiseen lääketieteelliseen oljenkorteen: siedätyshoitoon. (Paksunnan nämä avainsanat, niin kiireelliset tai muuten kärsimättömät lukijat voivat poimia ne muun jaarittelun lomasta.)

Ennen tämän äsken mainitun kortisonikuurin aloittamista rimpula sai luovuttaa putkilon verta tutkimustarkoituksiin. Nyt olen viimein saanut allergiatestin tulokset (ne olivat tulleet jo aikaa sitten, eivät vaan olleet muistaneet sieltä eläinlääkäriasemalta soitella).

Tarkkasilmäinen voi tästä kuvasta nähdä räkää sieraimessa.

Eikö olekin edustavaa ottaa ponin pärstäkuvia laajakulmalinssillä?

Positiivisen tuloksen allergiatestissä antoivat seuraavat asiat: D. farinae, aspergillus fumigatus ja acarus siro sekä pujo. Googlen avulla suomensin, että latinankielisten nimien takana lymyilevät pölypunkki, eräs homelaji ja jauhopunkki. (Olen aina inhonnutkin punkkeja.)

Mainituista allergeeneista poni on eniten yliherkkä pölypunkille ja jauhopunkille, mutta ei millekään kovin dramaattisesti.

Niinpä siedätyshoidolta ei näytteet ottaneen eläinlääkärin mielestä voi odottaa kovin kummoisia tuloksia.

Tehokkaampaa kuulemma olisi yrittää välttää altistusta ja hoitaa tarvittaessa kortisonilla. Mutta sitä lajia on jo yritetty, ei kovinkaan kestävin tuloksin. (Tosin vastaanottovirkailijan suosittelemaa keinoa, pussissa ostettujen rehujen pakastamista punkkien tappamiseksi, en ole vielä kokeillut.) Joten nyt yritetään tätä.

Puhelinkonsultoinut eläinlääkäri, kyseisen eläinlääkäriaseman omistaja, sen sijaan kannusti antamaan nuorelle ponille vielä tämän mahdollisuuden. Kyynikko voisi sanoa, että klinikan omistaja epäilemättä toivottaa tervetulleiksi myös kalliihkon hoitomuodon tuomat lisätulot.

Niin tai näin, päätöksen hoitojen aloittamisesta teki kuitenkin ponin omistaja, joka on valmis kurkkaamaan minkä tahansa kiven alle - vaikka hintavankin. Sitten, kun on aika päästää irti, haluan olla varma, että tein kaikkeni. Koska poni voi nyt (flunssaa lukuunottamatta) erinomaisen hyvin, uuden hoidon kokeilu ei aiheuta sille kärsimystä.

Älkää kysykö, kuinka paljon siedätyshoito tarkalleen ottaen maksaa - en minäkään kysynyt.

Aiempien aihetta sivunneiden keskusteluiden perusteella kuitenkin odotan, ettei hinnan pitäisi olla muutamaa satasta suurempi. Kolminumeroinen luku on pieni hinta toivosta, vaikka sitten pienestäkin.

Nyt odotamme siedätysseerumeiden valmistumista. Niitä olisi tädin ihan ite tarkoitus tökkiä poninsa lihaan, siis neulalla.

Onneksi Ruusa on jo varsin rutinoitunut neulatyyny eikä todennäköisesti ohutta neulaa edes huomaa. Tädilläkin on lyhyt piikityskokemus muutaman vuoden takaa, toisesta ponista tosin. Draamaa emme tästä toivottavasti saa aikaiseksi, ellen sitten pyörry laskun saadessani.

P.S. Aikaisemmassa allergiatestissä 2,5 vuotta aiemmin Ruusalla todettiin lievä allergia suolaheinälle ja jollekin ulkoloiselle, jonka latinankielinen nimi ei jostain syystä jäänyt mieleen. Nyt niitä ei listalla näkynyt.

Liebster, osa 3

Sain Liebster award -haasteen vielä kolmanneltakin blogilta, Todistettavasti tulinen -blogin Jennyltä. Kiitos Jennylle kivoista kysymyksistä ja tietenkin ylipäätään Liebsteristä! Kaikista haasteista Liebster on minusta mukavin, koska se sisältää ajatuksen siitä, että haastetaan itselle mieleisiä blogeja.

En nyt haasta ketään, koska tein sen jo ensimmäisten Liebster-vastausten yhteydessä.

Aikaisempiin Liebster haasteisiin: osa 1, osa 2

1. Miksi bloggaat?

Tärkein syy on ehkä se, on hauska kirjoittaa tällaista vapaamuotoista ja omakohtaista tekstiä. Luulin jo, etten enää voisi löytää rakkautta omaehtoiseen kirjoittamiseen, joka oli kai opiskeluaikoina pudonnut jonnekin tenttikirjojen väliin. Mutta niin se vaan putkahti takaisin, kun aloin kirjoittaa blogia.

Alunperin tarkoituksena oli myös kirjata ylös omia oivalluksia aloittaessani hevostelua tavallaan uudelleen alusta. Siltä se tuntui, kun aloin opetella uudenlaista - hevoslähtöisempää - asennoitumista ja tekemistä hevosteluun. Samalla toivoin, että teksteistä olisi apua jollekin, joka painii samanlaisten pulmien parissa.

Ainakin ensimmäinen tavoite on toteutunut, palaan aina välillä johonkin kurssimuistiinpanoihin ja saan kurssin opit taas tuoreina päähän.

Uudenlainen hevostelu on vaatinut varusteosaston päivitystä. Keväällä 2013 hankittu naruriimu on ollut kovassa käytössä.

Ehkä vähän minulle yllätyksenä on tullut se, miten tärkeäksi bloggaamisen syyksi on muodostunut myös tätä kautta saatu vertaistuki. Sillä on ollut pahoissa paikoissa yllättävän paljon merkitystä.

2. Mitä mieltä olet varusteurheilusta?

Ei minulla ole siihen sen kummempaa kantaa. Jos varusteurheilu ei ole pois sen tärkeimmän "välineen" eli hevosen hyvinvoinnista niin ei se minua haittaa, jos joku haluaa esim. pukeutua pollensa kanssa sävy sävyyn.

3. Millaiset luonteenpiirteet hevosessa ovat mieleesi?

Ihmisystävällisyys, uteliaisuus, selväpäisyys, mutta samalla hevosessa pitäisi olla vähän tultakin. Tässä tulikin kuvailtua welsh-poni.

4. Millaisia tavoitteita sinulla on hevosharrastuksessa vai onko ollenkaan?

Yksi tärkeimmistä tavoitteista, kuten jo moneen kertaan on tullut todettua, on oppia ratsastamaan.

Toinen on päästä joskus ihan oikeasti kasvattamaan welsh-poneja, mihin liittyy se, että tavoitteena on joskus saada hankituksi sen verran maata, että siihen saa talon ja tallin.

Jostain syystä kaikki mahdolliset istuntavirheeni tulevat räikeästi esiin, kun ratsastan Ruusalla. Luulen, että se johtuu ponin pienuudesta ja raakuudesta. Sekä tietysti omasta kyvyttömyydestä.

5. Oletko koskaan meinannut "heittää hanskoja tiskiin" hevosasioissa?

Ehkä noin kerran viikossa, joskus useamminkin. Usein olen ajatellut, että hevossuojelullisista syistä olisi paras lopettaa vähintään ratsastusharrastus. En ole kuitenkaan siihen vielä kyennyt ja tuskin kovin helpolla pystyn myöhemminkään.

Ainoa kerta, kun olen vakavissani harkinnut ratsastuksen lopettamista oli, kun ehkä 15 vuotta sitten ratsastustunnilla putosin niskoilleni siihen malliin että muut tuntilaiset luulivat näkevänsä minut kohta ambulanssin paareilla. Ihme kyllä selvisin siitä venähdyksellä. Silloin mielessä pyörivät kaikki kauhukuvat siitä, mitä olisi voinut tapahtua.

Kauhukuvia pyöritellessäni yhtäkkiä tajusin miettiväni, että jos halvaantuisin, en voisi enää ratsastaa. Niin että ei ehkä ole realistista ajatella, että vapaaehtoisesti luopuisin hevosharrastuksesta - tai edes siitä ratsastuksesta.

6. Millaisia ihmisiä et voi sietää talliympäristössä?

Hmm, vaikea kysymys. En muista, että olisin ikinä törmännyt talliympäristössä sietämättömään lajitoveriin.

Pyrin noudattamaan ajatusta, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Luulen, että myös tähänastiset tallitoverit ovat eläneet saman periaatteen mukaisesti.

Mutta olisi kyllä varmaan vaikea sietää sellaista, että joku toistuvasti jättäisi omat hommansa muiden tehtäväksi tai kohtelisi hevostaan tosi huonosti.

Ponille hyvässä kodissa on ainakin hyvä ruoka, hyvä seura ja hyvä mökki. Mainitut elementit kuvassa.

7. Millainen talli on mieleesi?

Sellainen, missä hevosilla on hyvä olla. Se on tärkeämpää kuin esimerkiksi hyvä talliporukka, koska minä kuitenkin vietän tallilla korkeintaan muutaman tunnin päivässä ja hevonen asuu siellä 24/7. Toki hyvä tallihenki on myös mukava olla olemassa, mutta hyväksi tallihengeksi riittää minulle se, ettei ketään kiusata.

Olen aina tykännyt pihaton ideasta. Nyt olen pari vuotta pitänyt poniani vain pihatossa. Samalla olen kukkahattuuntunut sen verran pahasti, että ajatus hevosen sulkemisesta puoleksi vuorokaudeksi vessan kokoiseen koppiin on alkanut ahdistaa. Eli kun Ruusasta aika jättää ja minulle toivottavasti tulee uusi poni, todennäköisesti etsin sillekin ensisijaisesti pihattoa.

Mutta huonon pihaton ja hyvän karsinatallin väliltä valitsisin silti sen karsinatallin - Ruusan tapauksessa tosin etsisin sitä hyvää pihattoa sitten vaan kauempaa. Kuten olenkin tehnyt, nimimerkillä melkein 40 km tallimatka.

Hyvässä paikassa hevoset eivät joudu olemaan kovin pitkiä pätkiä tyhjin mahoin, ne saavat hyvälaatuista heinää kullekin sopivan määrän. Vettä on saatavilla ainakin melkein koko ajan, myös tarhassa ja myös talvella. Väkirehut annetaan vähintään kahdesti päivässä.

Talli-ilma on hyvä ja hevosten tilat ovat turvalliset. Tarhan pitää olla niin iso, että siinä mahtuu kunnolla laukkaamaan. Plussaa, jos on vähän mäkeä ja puita. Mieluiten haluaisin ponini laumaan, mutta koska sellaisia on harvassa paikassa, tyydyn yhteen tarhakaveriin. Ja jos ollaan karsinatallissa, ulkoilua pitää tulla ainakin puolet vuorokaudesta.

Omiin tarpeisiini kaipaan aidattua sekä valaistua kenttää ja jonkin verran maastoja. Tallissa pitäisi myös olla pesumahdollisuus ympäri vuoden.

8. Onko sinulla jotain pakkomielteisiä tai outoja tapoja? Jos on, mitä?

Ei tule nyt kyllä mitään mieleen. Ellei sitten ponin terveydentilan hysteerissävytteistä tarkkailua lasketa. Pakko myöntää, että tarkkailu on levinnyt jo vuokrahevoseenkin siinä määrin, että pelkään sen omistajan kohta kyllästyvän vastaanottamaan hevosen terveydentilaan liittyviä havaintojani.

Ehkä tätä outoutta pitäisi kysyä joltain toiselta. Eivätkö omat tavat yleensä omasta mielestä ole ihan järkeviä?

9. Harrastatko ratsastuksen lisäksi mitään muuta?

Ratsastus on tällä hetkellä loppujen lopuksi aika pieni osa hevoselämääni. Usein tuntuu, että harrastan
enemmän ponin sairaudenhoitoa, ponin rapsuttelua ja sen tulevaisuuden pohtimista.

No joo, harrastan minä vähän myös (poni)valokuvausta. Joskus harrastin sitä vähän intohimoisemminkin, mutta nykyisin pienimuotoisesti. Ostin minä vastikään Photoshopin rinnalle Lightroomin, että sikäli on tässä jotain eloa havaittavissa silläkin saralla. En ole vielä oikein oppinut Lightroomia käyttämään.

Harrastan myös koiran kanssa ulkoilua ja koiran halimista.

Mielikuvatreenaamistakin harrastan eli kuvittelen, mitä kaikkea treenaisin esim. kuntosalilla, jos ehtisin ja jaksaisin. Suunnittelen, että jonakin päivänä sitten.

Ja on kai tämä bloggaaminenkin harrastus itsessään.

10. Jos saisit valita minkä tahansa hevosrodun, minkä ottaisit?

Minähän olen saanut valita minkä tahansa hevosrodun. Olen valinnut welshit. Toisaalta jos olisi varaa hankkia monia hevosia niin voisin minä ottaa myös esim. PRE:n tai vaikka ihan connemarankin.

Totta puhuen minusta on erikoista, että ihmiset haaveilevat jostain tietystä rodusta ja ostavat sitten jotain ihan muuta. Minusta elämä on liian lyhyt sitkutteluun ja siksi olen alunperinkin ostanut sellaista rotua, josta oikeasti tykkään.

Welsh cobikin voisi olla aika magea, mielellään tässä värissä.
Kuva Royal Welsh Show'sta cob-oriiden luokasta.

11. Millaista musiikkia kuuntelet?

Tähän olisi varmaan hyvä laittaa jotain sellaista, mikä saisi minut näyttämään hienostuneelta ja kulturellilta. Jotain sellaista, jota ei jokajuntti ymmärrä. Vaikka klassista musiikkia tai fuusiojazzia. Mutta valitettavasti en ole kulturelli millään saralla.

Kuuntelen yleensä sitä, mitä tulee radiosta, kun autoilen. Päällä on silloin yleensä Groove FM.

Funk on ykkösjuttu ehdottomasti. Myös esim. reggae, hiphop, soul ja sentyyppinen saa minut kääntämään radiota kovemmalle. Teini-iästä asti artistitaivaan ykköstähtiä ovat mielestäni olleet Prince ja Michael Jackson. Molemmat olen nähnyt livenä ja ensinmainitun konserttiin olisin halunnut jäädä asumaan.