sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Onko hevosblogien aikakausi ohi? - Linkkaa hyvä hevosblogi!

Otsikon mukainen kysymys tulee aina välillä eteen sosiaalisen median maailmassa. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että vastaus on kyllä.

Kävikö siis niin, että juuri kun vastarannankiiski on tukevasti addiktoitunut blogiskeneen, enemmistö sen jättää?

En haluaisi uskoa, mutta on myös aika vaikea kiistää oman lukulistan merkittävä ohentuminen. Myöskään blogiportaalien uusimmat postaukset -sivut eivät juuri uudistu - vaikka elämme parhaillaan blogijoulukalenterien kulta-aikaa. Jopa Suomen huippubloggaajien meno tuntuu yskivän.

Joulukuun alun materiaalia, kuten suurin osa tämän tekstin kuvituksesta.

Omalta lukulistaltani lopettaneista moni on suoraan sanonut syyn, ja se on netti-ilkeilyn laajamittaistuminen. Lukijana harmittaa, mutta kirjoittajana ymmärtää. Sen sijaan on vaikea ymmärtää, miksi ihmiset lukevat blogeja, jos niiden sisältö ja kirjoittaja ärsyttävät.

Epäilemättä joidenkin huippusuosittujenkin blogien loppuun on isona syynä jo mainittu julkiseksi sylkykupiksi joutuminen.

Mutta varmaan on taustalla myös ihan silkka aikuiseksi kasvaminen. Aikuisena joutuu käyttämään harmillisen paljon aikaa semmoisiin juttuihin kuin elannon hankkimiseen, ruokakaupassa käymiseen ja muihin pakollisiin kuvioihin.

Joskus ihan naurattaakin, kun luen jonkun kaipaavan myös - harrastuksenaan bloggaavilta - aikuisilta päivityksiä monta kertaa viikossa. Kenellä on aikaa? (Jos jollain on rutkasti ylimääräistä aikaa ja silti myös rahaa niin älkää kertoko, tulen vaan kateelliseksi.)



Toki aikaa yleisen käsityksen mukaan löytyy aina sellaisiin asioihin, joihin aikaa oikeasti haluaa käyttää.

Mutta mitä jos niitä asioita, joihin haluaa käyttää aikaa, on enemmän kuin mitä ehtii tehdä kahdeksan tunnin työpäivien ja puolentoista tunnin työ- ja tallimatkojen lisäksi? Lisätään listaan nyt vielä kahdeksan tunnin yöunet, vaikka ne todellisessa elämässä yleensä jäävätkin haaveeksi joko ajankäytöllisten tai unettomuuksellisten syiden takia.

Siinäpä tulikin mainittua pääasiallinen syy myös tämän blogin ilmeisen harvanpuoleiseen päivitystahtiin. Työaikana joutuu tekemään töitä ja töiden ulkopuolisen ajan täyttävät varsin tehokkaasti eläintenhoidolliset tehtävät.

Myönnän auliisti, että jos ja kun jostain pitää tinkiä niin tingin mieluummin poneista kirjoittamisesta kuin niistä huolehtimisesta. Ja vaikka kirjoittamiselle olisikin aikaa edes pätkissä niin kuvankäsittely pitää pääosin hoitaa kotikoneella, jolle ehdin istahtaa vain viikonloppuisin.

On se ehkä vähän kasvanut! Tämä kuva on ehkä lokakuulta.

Ehkä lukijoitakaan ei enää niin kiinnosta. Kuulemma ovat jo siirtyneet muihin someihin, instagramiin ja mitä näitä nyt on.

Kieltämättä tämänkin blogin tilastot ovat Bloggerissa olleet viime kuukausina vähän alamaissa.

Kaipa käyntimäärät jonkin verran korreloivat sisällöntuottajan tuotteliaisuudenkin kanssa. Ei kai kukaan jaksa samoja juttuja lukea moneen kertaan. Toisaalta myös yksittäisten tekstien lukukertoja on entistä vähemmän.



Ehkä pitäisi blogata tavoitteellisemmin. Optimoida, markkinoida. Tämä kyllä epäilyttävästi haiskahtaa työltä!

Työtä on keskimäärin kivempi tehdä, jos siitä saa palkkaa. Blogi ei tuota penninpyörylää, joten sitä voi hyvin kirjoitella ihan vaan fiilispohjalta ja muun elämän sallimissa rajoissa. Vaikka toisenlaisella otteella voisikin saada enemmän lukijoita.

Kieltäydyn yhä uskomasta, että hevosblogien aika olisi ohi. Ainakin täältä tekstiä yhä irtoaa, vaikka aikaa sen ruudulle saattamiseen ei aina irtoakaan.

Toivon, että muutkin jaksavat vielä laulattaa näppiksiään.

Koska lukulistani on hälyttävästi lyhentynyt, kaipaan sille lisää mittaa. Joten jos tiedät hyvän hevosblogin tai kirjoitat sellaista peräti itse, jaa ihmeessä tietosi kommenttikenttässä! Jätetään tässä nyt hyvyys tarkemmin määrittelemättä.

P.S. Koska kuitenkin vähän googletin "blogivinkit"-hakusanalla tai jollain vastaavalla, löysin aika mielenkiintoisen blogin niille, joita kiinnostaa oman blogin parantaminen:  http://blogikonsultti.blogspot.fi/

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Esteponin ainesta?

Meidän Albertista saattaakin kuulkaas tulla esteponi!

Tänään se nimittäin seikkailumetsässä löysi hyppäämisen ilon. Ihan noin vaan yhtäkkiä hoksasi, että näiden tukkipinojen ylihän voi ihan huvikseen loikkailla, ja tämän hokattuaan meni "kujassa" edestakaisin.

Vielä keskiviikkona Albert jarrutti ja kääntyi ennen estettä.


Noin ei-esteihmisenä sanoisin, että isän puolen koulusuku ehkä jonkin verran näkyy Albertin hyppytekniikassa, mutta kyllä se ihan näppärästi yli pääsee. Enkä nyt lähde sen enempää analysoimaan tekniikkaa, kun oma silmä ei riitä kovin säkenöivälle analyysin tasolle.

Tietenkään en ollut missään vaiheessa kameran kanssa oikeaan aikaan oikeassa paikassa, mutta kerrankin oli sentään kamera mukana. Onnistuin tallentamaan yhden hypyn takaapäin ja yhden etuviistosta. Tässä se etuviisto (kyllä on taas niin ammattitasoista kuvamateriaalia, että huh):



Ei siinä ehkä se mainittu hyppäämisen ilo hirveän kirkkaana paista silmään, mutta huomionarvoista on, että Albert olisi yhtä hyvin voinut kiertää esteen.

Ja onhan tässä kuitenkin cooliusaste aika korkealla. Poni loikkaa sillä lailla ikään kuin ohimennen, tyylillä "kädet taskussa ja purkka suussa". Este on ehkä 40 cm, mutta se on maastoeste eli vaarallisuusaste on korkea.
Onhan Albert aikaisemminkin loikkinut esteiden yli, mutta ne ovat olleet paria poikkeusta lukuun ottamatta nimenomaan esteitä, joita ei kovassa vauhtikiidossa ole ehtinyt muuten väistää.  

Esimerkiksi itsenäisyyspäivänä kun oli taas yksipäiväinen talvi, päästin ponnyt kera setäponin laitumelle kirmaamaan eikä Albert ehtinyt hidastaa huomattuaan tarhan portin olevan kiinni, vaan muitta mutkitta - lankoja hipaisemattakaan - loikkasi yli.

Portti oli sellaisella tavanomaisella lyhyiden aitatolppien korkeudella, ehkä 60 cm. Mutta sähkölanka ei ehkä ole helpoimpia erikoisesteitä, joten pointsit Albertille tästä suorituksesta!

Selvästi esteponiainesta. Kohtahan tässä pitää ruveta jotain irtohypytyksiä miettimään!

En saanut itsenäisyyspäivän pomppua videolle, mutta tässä muuta ilottelua:


Linkki videoon.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Sittenkin kaviot?

Kun poni ei liiku järin hyvin, omistajalla pyörii päässä pyörylä, sellainen (epä)onnenpyörä. Ruusa-ponin kohdalla onnenpyörä pyörii rataa kaviot-selkä-lihasjumit-kaviot-jne., vuorotellen pysähtyy eri kohtiin.

Yksi kengitysväli sitten onnenpyörä pyörähti kohtaan (lanne)selkä, sillä poni oli kengityksessä historiallisen huono. Sen jälkeen pyörä on, kuten nokkelimmat lukijat voivat jo otsikosta päätellä, pyörinyt taas uudelleen.

Se liikkuu taas! Kuva tämän talven toistaiseksi ainoalta talviselta päivältä, jolloin päädyimme auringon kanssa samaan aikaan tallille eli 2. joulukuuta. Olisipa kiva, jos ponin ei aina tarvitsisi heti piehtaroida, niin karva näyttäisi paremmalta.


Palataan nyt kuitenkin sinne kuuden viikon päähän. Silloin kengittäjä sai kaikki muut kaviot laitettua, mutta viimeiseksi jääneeseen vaikeimpaan kavioon hän sai lyötyä kaksi naulaa suoraan ja noin kaksikymmentä vinoon. Paini ei loppunut maanittelulla eikä varsinkaan epätoivon hetkellä kokeillulla pakottamisella.

Onneksi kengittäjä suostui palaamaan seuraavana aamuna, jolloin ponitäti oli joutunut heräämään tavallistakin kukonlaulumpaan aikaan valmistellakseen silmäteränsä koitokseen Domosedanilla (ensimmäistä kertaa ikinä). Tyydyimme kahteen lisänaulaan. (Ja kaikki kengät muuten silti pysyivät koko 5,5-viikkoisen välin.)

Heti kengityksen jälkeen poni liikkui liinassa kuin kakat pöksyissä, mutta siinä pukkilaukatessaan ja ravin tahtiin juoksennellessaan jonkin verran parani.

Seuraavien liikutuskertojen aikana liike muuttui vähitellen aika erinäköiseksi, minkä johdosta (epä)onnenpyörä pyörähti uudelleen kohtaan kaviot.

Natural Balance, jonka alle kengittäjä on askarrellut nyt myös tilsakumin. NB sovitetaan vähän normaalia taaemmas ja varvas jää siinä vähän tylpäksi pyörähdyksen helpottamiseksi. 


Päättelyketjuun johti se, että kengityksessä tehtiin lokakuun lopussa kaksi merkittävää muutosta. Toinen on se, että nyt myös takasissa on kengät, mutta todennäköisesti merkityksellisempää on se, että etusissa on nyt Natural Balancet.

Vaikka kavioluissa ei ole mainittavaa rotaatiota, laminitiksen herkistämä tassu ei ilmeisesti oikein kestä painetta siinä luun kärjen tienoilla. Näin arveli kengittäjä ja on epäilemättä oikeassa. Natural Balance sovitetaan taaemmas ja se on erimallinen sekä käänteetön, joten paineen pitäisi olla kokonaan jossain muualla kuin varpaalla.

Kun poni on tämän hoksannut, menetetty rentous on alkanut palata sen liikkeeseen.

Lämmin kiitos siis teille, jotka suosittelitte Natural Balance -kokeilua! Ei ole turha tämä blogimaailma. Toki kengittäjäkin oli puhunut NB:sta, mutta vähän sillä lailla ohimennen. Ilman kokemusasiantuntijoiden suosituksia en ehkä olisi kuitenkaan hoksannut pyytää erikoiskengitystä.
Myös ohjasajolla on saattanut olla liikkeeseen toivottua vaikutusta. Jo ajokerralla numero kolme ohjien välissä oli ihan toisenlainen poni kuin kahdella ensimmäisellä. Ei se nyt aivan suora ollut vieläkään, mutta ei enää banaani. Ylälinjakin alkoi löytää taas sellaista ratsunoloista mallia.

Hyvä kehitys jatkui ohjasajokerrasta toiseen, mutta valitettavasti jouduimme toistaiseksi luopumaan pitkien ohjien käytöstä. Albert nimittäin otti vallan harrastuksekseen pyrkiä sotkeutumaan niihin ja sen hätistely piiskalla johti vain emäponin hätääntymiseen.

Ruusa näyttää tässä vähän lihaksettomalta, mutta muuten aika kivalta.  


Nyt sitten on ollut niin märkää, että Ruusalle ei ole ollut tarjota paljon muuta aktiviteettia kuin maatilan pihapiirin kiertämistä enimmäkseen narun päässä ja valoisaan aikaan metsässä juoksemista. Poni on jopa talutuksessa hölkännyt aika kivasti pyöreänä.

Erittäin merkittävä merkki paremmasta on myös se, että riimutusindeksi on palannut normaaliksi. Eli poni tulee tarhassa portille vastaan ja laittaa pään mielellään riimuun. Ennen kengitysmuutosta se on koko syksyn ollut välinpitämätön tai jopa vähän nihkeä, kun olen tullut sitä hakemaan.

Kaikki tämä on johtanut siihen pisteeseen, että pari viikkoa sitten pääsin, ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen, ratsautumaan oman ponini selkään. 10 minuuttia pihatietä edestakaisin käynnissä, muutama erittäin lyhyt ravipätkä ja aika monta pysähdystä varsan väistämiseksi, mutta we did it!

Fiilikset omaponiratsastuksen jälkeen. 

Olen nyt tällä ratsastusrupeamalla ollut Ruusan selässä yhteensä jo neljä kertaa sen max. 10 minuuttia kerrallaan, ja olemme ehtineet siinä ajassa jo menemään kaikkia askellajeja.

Olen antanut ponnyn lompsotella varsin pitkällä ohjalla ja yrittänyt pitää oman keskivartalon supertiukkana. Ja ihan kuin ponikin olisi ruvennut löytämään omia syviä lihaksiaan.

Tästä se (taas) lähtee!

Näin ainakin joka kerta uskon. Elämänfilosofianihan on jotain sellaista kuin että pessimisti ei pety, mutta oman ponini suhteen olen suorastaan liikuttavan puhdasverinen optimisti. Joka kerta tähän vaiheeseen päästessäni olen varma, että tästä se nousu lähtee eikä taitu taas hetken päästä syöksylaskuun. Optimismini kirkasta hehkua ei millään lailla himmennä se, että näin ei ole vielä kertaakaan käynyt.

Mutta hei, eivätkös ekonomistitkin sano, ettei menneistä voi päätellä tulevaisuutta. Kyllä se nyt lähtee. Ihan varmasti ehkä.

P.S. Siltä varalta, että ongelmia on kuitenkin (myös) selässä, olen varannut mylittleponylle myös kehonhuoltoa parin viikon päähän. Meillä vierailee silloin uusi osteopaattituttavuus.

lauantai 2. joulukuuta 2017

Tervetuloa joulukuu ja ainakin päivän talvi!

Olemme virallisesti selvinneet masentavasta marraskuusta. Täällä etelässähän luontokin juhlisti marraskuun loppumista valkaisemalla maisemaa merkittävästi, kaiken huipuksi vieläpä kätevästi viikonlopun alla!

Ykköslemppari tältä päivältä.



Tänään kaiken huipuksi satuimme auringon kanssa tallille samaan aikaan, joten eihän tässä ollut muita vaihtoehtoja kuin ottaa kaveriksi vielä kamerakin ja roudata blogin päätähtöset seikkailumetsään. 

Mikäs tässä kuvaillessa, kun on tällaiset mallit.
Olenko koskaan tullut kertoneeksi, että kuulun vastavalon faneihin?

Alberthan kimpoili välittömästi joka ilmansuuntaan, mutta Ruusalla ei tällä kertaa oikein ollut omaehtoista innostusta. Kyllä sekin silti pyytäessä esitteli kaikki askellajit ja vähän muitakin askelkuvioita. 


Mutta pikku vinkki muille kameran kanssa liikkujille, kannattaa tsekata kameran akkutilanne mielellään ennen itse kuvaustilannetta. Muuten voi käydä sillä lailla, että kamera heti päälle ehdittyään alkaa vilkutella akkuvaloa. 

  
No, onneksi akussa oli sentään sen verran puhtia, että hetken aikaa ehti kuvata. Onneksi, koska säätiedotuksen mukaan tällaista kuvaussäätä ei ihan heti ole uudelleen näköpiirissä (huomenna tulee taas vettä)! Tarkennus oli kyllä kuin hidastetussa filmissä, joten onnistumisprosentti jäi alhaiseksi. Etenkin liikekuvista oli valtaosa aikamoista suhrua. 

Onneksi määrä ei ratkaise! Ainakin itse olin muutamiin kuviin oikeinkin tyytyväinen, enkä edes laita tähän nyt ihan kaikkia. Säästetään jotain myöhempiinkin kuvitustarpeisiin.

Esimerkiksi tässä kuvassa ei haittaa, vaikkei tarkennus olekaan ihan kohdillaan.
Syöminen kiinnosti enemmän kuin juoksentelu. Ponit olivat tässä valossa vain hetken, joten ei tullut kovin ihmeellisiä poseerauksia. 


lauantai 25. marraskuuta 2017

Puoli vuotta Albertia

Niin se aika rientää! Tiistaina tuli täyteen kuusi kuukautta eli puolikas vuosi Albertin kanssa elämistä. 

Albert ei saanut puolivuotislahjaksi kakkua, vaan piikin kankkuun. (Reilu peli ennen kaikkea.)

Eläinlääkäri ei edes lähtenyt yrittämään rokotuksen osuttamista Albertin kaulalihakseen, sillä varsa kyllä tunnistaa piikkitädin ja lukee ihmisen kehonkieltä kuin avointa kirjaa. Rapsutusaikeissa saa lähestyä kuka vaan, muissa aikeissa ei ainakaan eläinlääkäri. Peppuun Albert ei kuitenkaan osannut piikkiä odottaa. 

Etujalat hassusti ristissä, muuten aika kiva poseeraus. 

Eläinlääkäri yritti kyllä esittää, että ponitäti itse tuikkaisi rokotteen kasvattiinsa, mutta ponitäti arveli piikkikätensä merkittävästi ammattilaisen kättä hitaammaksi. Viekkaudella ja vääryydellä poninpoikanen saatiin lopulta rokotettua - muutaman pystyhyppelyn ja paikaltapoistumisyrityksen jälkeen. 

Lopuksi Albert, rentona kuin viritetty jousi, salli eläinlääkärin vielä hiukan rapsuttaa itseään.  

Saa nähdä, miten käy seuraavalla kerralla, jonka pitäisi koittaa joulun alla. Eläinlääkäri harmitteli leimautuneensa Albertin silmissä ilkeäksi piikkitädiksi, mutta minkäs teet. Harvemmin sitä tulee tilattua tohtorishenkilöä paikalle ihan vaan ponia rapsuttelemaankaan. Vähän turhan tyyristä rapsutuspalvelua ainakin tällaisen tavallisen keskituloisen kukkarolle.

Jos Albert ei lepuuttaisi toista takajalkaa, tämä kuva olisi aika hieno!
Albertin rokotusohjelma pantiin alulle oikeastaan heti kun se oli mahdollista, sillä ennen kuuden kuukauden ikää varsan elimistö ei reagoi rokotukseen valmistamalla vasta-aineita. Siihen astihan sitä myös suojaa ternimaidosta saatu vastustuskyky. 

Albert sai tällä ensimmäisellä kerralla tetanus- ja influenssarokotukset.

Rokotusta seuraavana päivänä Albert oli ollut päivällä nuupahtanut, mutta illalla vastaan tuli ihan normaalin oloinen varsa enkä onnistunut mittaamaan tavallisia korkeampia ruumiinlämpölukemiakaan. 

Albert näyttää tässä kuvassa hirveän isolta, mutta oikeasti se on ainakin 20 cm Ruusaa matalampi.

Varmuuden vuoksi annoin ponien olla muutaman päivän ihan vaan kahdestaan tarhassa. 

Tänään kuitenkin  Albert käytti pihattoa loikka- sekä laukkaratana (ehkä sisätiloissa on näissä sääoloissa tarhan ainoa rallitteluun soveltuva alusta) ja Ruusakin muistutti narun päässä pitkästä aikaa helium-palloa. Päästin ruutitynnyrit vapaiksi seikkailumetsään ja ihmettelin niiden päätöntä menoa. 

Toivottavasti ei nyt tule mitään seurauksia, sillä molemmat juoksivat itsensä hikeen. Toisaalta ponit ovat tuollaisiin yli viiden lämpöasteen säihin vähän ylipukeutuneitakin. Luulevat poloiset, että talvi olisi tulossa. 

Tällä katseella on sulatettu jo monen tädin sydän.

Tiistaina ei ollut aikaa ottaa tismalleen puolivuotiaasta varsasta kuvia, mutta tänään oli pakko vähän jotain napsia. Niistä tuli aika rakeisia ja siksi erikoisen värisiäkin, koska marraskuun päivä on lyhyt. Mielestäni Albertin ihanuus kuitenkin välittyy jopa läpi rakeiden. 

P.S. Vaikka Albert on minusta vähän laiheliini eikä karvakaan ole niin hyvää kuin voisi toivoa, eläinlääkärin mielestä se näyttää erittäin terveeltä varsalta. Madonmunamääritys otettiin kuitenkin varmuuden vuoksi, ilman löydöksiä. (Albert sai pari viikkoa sitten tupla-annoksen Strongidia.) Myös Ruusan ulkomuoto sai eläinlääkäriltä kiitosta.


tiistai 21. marraskuuta 2017

Vaiettu addiktio - lue hevoskoukkuun jääneen koskettava tarina

Päihde- ja peliriippuvuudet ovat kaikille tuttuja, mutta vähemmän on puhuttu riippuvuudesta, joka koskettaa Suomessakin jopa tuhansia ihmisiä ja joka alkaa jopa jo varhain lapsuudessa.

Nyt eräs hevosriippuvuudesta kärsivä kertoo oman, melko tyypillisen, tarinansa.

Hevoset voivat etenkin lapsina näyttää suloisilta, mutta niihin liittyy vakavan addiktion vaara.





"Minna"* kiinnostui hevosista jo varhain. Kun hän oli 12-vuotias, hänen äitinsä käytti perintörahojaan maksaakseen molemmille tyttärilleen alkeiskurssin.  "Se oli menoa, jäin heti koukkuun", kertoo nyt 39-vuotias Minna.

Kaksi vuotta nuorempi sisko pysyi kohtuukäyttäjänä ja jopa lopetti muutaman vuoden jälkeen, Minna ei. "Hevonen on kuin hedelmäpeli: voittojen satunnaisuus koukuttaa. Hevostenkin kanssa on usein vaikeaa, mutta kun saa ensimmäisen jackpotin, jossa hevonen toimii kuin ajatus, paluuta ei enää ole."

Alkeiskursseja järjestetään edelleen jatkuvasti ympäri Suomen, vaikka ne tunnetaan porttina yhä kovempiin hevosharrastuksen muotoihin, kuten omaan hevoseen tai jopa useampaan.

Minnankin hevosharrastus on aikuisikään mennessä nielaissut lähes koko elämän. "Koko ajanhan se on mielessä, että mistä seuraava ratsastus ja miten ponit voivat. Jos tästä haluaisi irti niin se tarkoittaisi käytännössä kaveripiirinkin vaihtoa, sillä hevosharrastukselta ei ole jäänyt aikaa ylläpitää normaaleja ystävyyssuhteita. Facebook-uutisvirtakin on täynnä ratsastusta ja söpöjä poneja. Kevät on pahin, kun tutut laittavat kuvia syntyneistä varsoista. Silloin on todella vaikeaa olla astuttamatta omaa tammaa", Minna tilittää. 

1990-luvun alussa Minna vietti hoitohevosensa luona kokonaisia päiviä.

1990-luvulla alkeiskurssia seurasi jatkokurssi ja siitä Minna jatkoi vakiotunnilla kerran viikossa. "Koko ajan tuntui, että tarvitsisi lisää. Kinusin äidiltä lupaa ruveta hoitamaan ratsastuskoulun ponia, mutta äiti sanoi ei, koska ratsastuskoululle oli 15 kilometriä matkaa eikä hän halunnut kuskata." 

Pian hoitohevonen kuitenkin löytyi läheltä kotia. "Tallilla meni helposti aikaa aamusta iltaan. Nakersimme nälkäämme hevosille kuivatettuja leivänkannikoita. Samaan aikaan kävimme vielä ratsastuskoulun tunneilla ja jossain vaiheessa vielä yritin haalia lisää hoitohevosia", kertoo Minna. 

Äidin perintörahat oli muutamassa vuodessa käytetty, joten teini-ikäisen Minnan piti keksiä muita keinoja ylläpitää addiktiotaan. Hän jatkoi harrastusta hoitamalla hevosia ja ratsastamalla tallitöitä vastaan monella eri tallilla. 

Ulkopuolisetkin alkoivat vähitellen kiinnittää huomiota tilanteeseen. Kukaan ei kuitenkaan puuttunut siihen, koska Minna suoriutui koulusta kiitettävin arvosanoin.

90-luvulla hoitohevosia oli kerralla useita. Tuolloin oli vielä myös kunnon talvia, jolloin hevosella uskalsi mennä järven jäällekin. Kuva on vuodelta 1994.

Minna on ollut myös pätkittäin ilman hevosia: opiskeluaikana opiskelijaelämä vei mennessään, ja ulkomaanjaksoilla - ensin vaihto-opiskelijana ja myöhemmin töissä - ei täysipainoiseen hevosteluun ollut mahdollisuutta. Hevoset pyörivät kuitenkin koko ajan mielessä ja hevoseton elämä ahdisti.

Kun Minnalle kolmekymppisenä tuli tilaisuus ostaa teini-iän hoitoponi omaksi, addiktio karkasi lopullisesti käsistä. Hän teetti ponilla heti varsan ja kahden oman ponin lisäksi vielä ajoittain ratsasti muiden poneilla. Muuhun elämään jäi hyvin vähän aikaa.

Välillä Minna sai harrastusta hieman rajoitettua, mutta nyt tilanne on taas se, että kaikki aika ja raha menee poneihin. Niitä Minnalla on tällä hetkellä kaksi, vaikka hänellä oikeastaan olisi varaa vain yhteen. "Alituiseen on huono omatunto, kun en ehdi olla tarpeeksi koirani kanssa eikä ihmissuhteiden hoitamiseen ole aikaa. Silti koko ajan tekisi mieli hevostella vielä enemmän. Ilman poneja ja ratsastusta elämä vaan ei tunnu enää miltään. Onneksi ei sentään ole lapsia, hehän tästä kärsisivät." 

Addiktionsa kustantamiseksi Minnan on käytävä kokopäivätöissä. 

Minna pyrkii edelleen ratsastamaan mahdollisimman paljon myös muiden hevosilla.

Toisaalta Minna ei oikeastaan pidä itseään ongelmakäyttäjänä. "Tämä nyt on vielä pientä. Tunnen ihmisiä, joilla on jopa kymmeniä poneja kotipihassa. He rahoittavat touhunsa kasvattamalla ja myymällä. Osa ei edes uskalla kertoa puolisoilleen lauman todellista päälukua, ja jotkut piilottelevat puolisolta uusia ponihankintojaan. Tosin jos minulla olisi oma talli, toimisin ehkä samoin."

Minna ei usko, että lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen enää sopeutuisi normaalielämään. "Kyllähän tämä myös antaa paljon. Mitä se niin sanottu normaali elämä on? Käydään töissä ja kuntosalilla, istutaan jossain kahviloissa? Menen mieluummin tallille!"

* Minna ei halua esiintyä haastattelussa koko nimellään tai kasvoillaan.

tiistai 14. marraskuuta 2017

Marraskuun pimeydessä loistava tähti

Kuulun - käsittääkseni varsin runsaslukuiseen - ihmisjoukkoon, jonka mielestä marraskuu tulisi mielellään poistaa kalenterista ja etenkin Suomen luonnosta. 

Tai no, marraskuu saisi olla, jos se suostuisi olemaan pelkästään harmaa ja kosteankolea. Onhan sellainen harmaus tavallaan vähän rauhoittavaakin ylenpalttisen värikkäiden kesän ja alkusyksyn jälkeen. Tänä vuonna marraskuu on kuitenkin saanut ponitädistä tiukan niskalenkin. Keskimääräisestä ketutuksesta on edetty itkupotkuraivaritasolle. Ratsastus ilmeisesti lykkäsi tätä vaihetta.

Sateen vielä kestän, märän maan ehkä juuri ja juuri kestän ja jopa pimeyden kestän, mutta nämä kaikki superlatiiveina ovat liian kova yhdistelmä.

Kaikki alustat sanovat jalan alla enenevässä määrin litsläts ja tarhan pohjasta saattaa kuulua ajoittain myös sellainen imuääni, joka tarkoittaa että saapas tahi kottikärryn pyörä on jäänyt mutaan jumiin. Mahdollisesti molemmat. Samaan aikaan on pimeää kuin perssilmässä ja vettä sataa sadevaatteista läpi.

Jos olisin rikas tai edes vähäsen varakas niin saattaisin tällä hetkellä soitella maneesitalleja läpi, että minne voin jättää nämä elikot talveksi täysihoitoon.

Laajakulmalinssi ei välttämättä imartele pikku puuroturpaa, mutta tuikkivat silmät erottuvat hyvin.
Albert odottelee portilla.

Mutta onneksi on tämä loistava tähti marraskuun pimeydessä. Pikkuisen ponilapsen silmissä tuikkiva katse on aina iloinen ja utelias. Ponilapsi on aina valmis toimintaan, odottaa portilla korvat pystyssä, mitä tänään tehdään ja mihin mennään. Albert haluaa osallistua.

Ihana Albert, joka osaa jo vaikka mitä ja tuntuu joka päivä osaavan vähän enemmän. Ja miten kiltti voi varsa olla! Ei ainakaan kiltimpi kuin pikku-Albert, joka tuskin uskaltaisi edes ajatella tekevänsä mitään tuhmaa. 

Enää ei edes harmita, että sattui tulemaan varsa väärää sukupuolta. Ehkä sukupuoli oli sittenkin juuri oikea. Ehkä juuri tällaista poikaponin suoraviivaisuutta prinsessaponin rinnalle kaipasinkin.

Albertin avulla ehkä sittenkin jaksan jopa marraskuun 2017.


Tänään kävimme vähän seikkailumetsässä eli ponien hoplopissa eli siis metsään aidatulla liikunta-alueella. Siellähän intoutui mammaponikin melkoiseen ralliin. Jopa siinä määrin, että kilttiä pikkupoikaa alkoi äidin meno vähän hirvittää.

Jos ei tämmöisen katsomisesta tule paremmalle mielelle niin on menetetty tapaus. (HUOM! Aurinko paistoi! Vasta tallireissun lopussa alkoi sataa. Ja kuten näkyy, tarhassakaan ei sentään ole niin märkää, että Albertin sukat kuraantuisivat.)

Tässä vielä vähän enemmän ravia:

perjantai 10. marraskuuta 2017

Takakönö, etukönö, könökönö - paluu ratsastustunneille (katso myös video)

Viimeistään nyt se on kiusallisen selvää. Könö is back. 

Ällöttävä takakenotus on edelleen visusti historiassa, mutta könötykseni esivaihe etunoja on palannut. Alustavasti vasta kevyeen raviin ja laukkaan, mutta lienee vain ajan kysymys, koska se laajenee myös käyntiin ja harjoitusraviin.

Näin se menee iloisesti siksakia ihmisen oppimiskäyrä. Onneksi on tullut valittua blogille alati ajankohtainen nimi.  Jotta oppimissiksak vähitellen alkaisi muistuttaa enemmän suoraa viivaa, olen taas aktivoitunut hakemaan tilanteeseeni ammattiapua. 

Ja kas, heti on pikkuisen tullut tsemppiä menoon (asento tosin saattaisi olla kuvissa vakavammin etukenoinen, jos kuvaaja ei olisi huomauttanut, että kuvissa näyttää kivemmalta, jos ratsastaja istuu suorassa):

Laitan lempparikuvan torstaiselta Rosie-päivältä. Huom. ratsastajan käden jännittyneisyydestä huolimatta ponilla ei ole suu auki, vaan alahuuli jossain muualla kuin ikenen päällä. Edellisessä ja seuraavassa ruudussa huuletkin ovat kiinni.


Omaopen tuntia ei tälle viikolle saatu järjestettyä, mutta pääsin Rosie-ponin kanssa maanantaina mukaan jaetulle tunnille tallinpitäjän kanssa.

Vieraileva ope oli heti tiukkana: ponin olisi mentävä uralla suorana ja asetuttava kulmissa sisään. Ei siis maneesin seiniä tuijotellen ja niitä väistellen eikä siis myöskään ulospäin asettuneena.

Ulko-ohja suoristamassa kaulaa ja sisäpohkeella kehotus ponin siirtää ruhonsa lähemmäs seinää. Kulmassa sitten vielä tähän lisättynä sisäohjalla asetus ja omaa sisähartiaa vähän taakse. Ennen kulmaa sekä muutenkin tarvittaessa puolipidäte.

Tämäkään kuva ei ole tunnilta, vaan torstaiselta ratsastuskerralta, kuten muutkin still-kuvat. Muuten kiva, mutta ravissa en oikein ole saanut Rosieta nostamaan rintakehäänsä.


Jo tämä tuotti ruosteiselle ratsastajantapaiselle vaikeuksia. Yksin ratsastaessa on niin helppo oikaista kulmissa, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin.

Kaiken tämän lisäksi piti vielä yrittää muistaa rentoutella omia hartioita.

No, onneksi alla oli niin helppo ratsu, ettei aikaakaan, kun poni ihan tosissaan alkoikin kulkea uralla suorana ja kulmissa asettuneena ihan oikeaan suuntaan. Kipityksen sijaan alkoi myös löytyä tahtia ja rentoutta. 


Mutta voi sitä könötystä.

Hartiat taakse, hartiat ja kyynärpäät rennoksi, leuka ylös ja katse menosuuntaan, siinäpä tärkeimmät parannusohjeet.

Itse havaitsin lisäksi pohkeenväistötehtävässä, että horisontaalinen vinouteni ei ole itsestään parantunut. Lonkkani kertoi Rosielle pätevästi, että olemme tekemässä väistöä oikealle - ikävä kyllä viesti oli sama myös silloin, kun tarkoitus itse asiassa oli väistättää vasemmalle.

Lonkasta puuttuu myös jousto, minkä vuoksi laukassa istuminen on aika hankalaa.


Videonpätkän (ja näiden torstaina saamieni still-kuvienkin) perusteella istuntaremontissa on muutenkin tekemistä vielä ainakin toiseksi kolmeksi vuodeksi. En lähde tässä virheitä erittelemään, ne voi jokainen halutessaan itse bongata videolta.

Mutta hei, jalka pysyy jo aika kivasti paikoillaan, ainakin siinä kevyessä ravissa. Peilistä vakoilin, että ei se nyt ihan mahdottomasti heilunut alas istuessakaan. Harjoitusravia helpotti se, että poni oli  aidosti niin sanotusti periksessä. Myös käsi pysyy jo aika kivasti edessä, vaikka ei olekaan niin kevyt kuin haluaisin.

Onhan tässä nyt muutenkin aika paljon parannusta tapahtunut muutaman vuoden takaiseen.


Linkki videoon. (Tuntuuko muistakin, että Youtube laittaa videoiden näyttökuvaksi aina sen hirveimmän hetken? No, ainakin otsikolle tulee tästä kuvasta rutkasti katetta.)

Voi, miten hyvältä tuntui ratsastus piiskauksen lopussa! Tai oikeastaan olo ei tuntunut edes piiskatulta, hyvin olisi jaksanut vielä toisen tunnin perään.

Oma ope olisi todennäköisesti ollut vaativampi, ohjeistanut ratsastamaan vähän enemmän etuosaa ylös.

Vieraampi ope toimi sen mukaan, mitä itse omasta tasostani kerroin eli "helppo B hyvänä päivänä". Ilmaukseen jää tilaa huonoille päiville, joita tällä tasolla ratsastavalle väistämättä sattuu. Mielestäni kuvaus on rehellinen, vaikka tällaisen Rosien kanssa saakin ihminen tuntea olevansa piirun verran parempi ratsastaja.

Vauhtia riittää! Ja näin kivan ponin selässä on helppo vaikka hymyillä kesken laukan. Mutta voi tuota jalkaa ja istuntaa...

  
Loppukommentti opelta oli, että ratsastus on ponitädillä siistiä ja kivaa, mutta vähän liian varovaista etenkin ohjan käytön suhteen.

Ja istunnassa herkästi jännittyy hartiaseutu, koko wannabe-ratsastaja käpertyy kippuraan ja sinne etukönöön. Rinta rottingille vaan, kehotti ope.

Vaikka ponin häntä ei tähän kuvaan ole mahtunut, tykkään tästä. Se todistaa, että paatuneella könöttäjällä on toivoa. Tässä on jalkakin vähemmän jännittynyt kuin muissa laukkakuvissa, mikä näkyy mm. siitä että varpaat eivät sojota sivulle ainakaan yhtä pahasti. Ponikin näyttää tässä iloiselta.



Ihan tutuilta kuulostivat kommentit. Itsekin olen (taas) tullut sellaiseen ymmärrykseen, että olen liiaksikin pyrkinyt kilttiin ja sievään ratsastukseen.

Todellakin aion pyrkiä siistiin ja kilttiin tulevaisuudessakin, mutta jos poni viipottaa apujen ulkopuolella niin loppujen lopuksi kiltimpää ja siistimpää olisi sanoa kerran vähän isommin ja päästä sitten hellittämäänkin isommin. (Tämä ei tarkoita mitään väkivaltaa vaan esim.sitä, että jos istuntapidäte ei mene läpi niin sitten käytetään kättä.)

Liika pikkusievyys johtaa vain ratsun väärään liikkumiseen sekä oman istuntapaketin hajoamiseen, ja silloin esimerkiksi käsi jumittuu jännitystilaan.

Könötystähän tässäkin harjoitusravissa on ilmassa.  Mutta silti olen erittäin tyytyväinen omaan asentooni tässä. Parin kolmen vuoden ankara työ istunnan eteen on kyllä kantanut hedelmää.

Huonoina päivinä epätoivo nousee pintaan ja tuskailen, etten osaa yhtään ratsastaa. Kuitenkin näistä tilanteista olisi 90 prosenttia ratkaistavissa ihan olemassa olevilla työkaluilla, kunhan ponitäti vaan olisi hyvä ja kurkkaisi sinne työkalupakkiin.

Nyt olen taas muistanut tehdä niin, ja eron on kyllä huomannut, hyvässä mielessä.

Harmi, että juuri kun tatsi ratsastushommiin alkoi taas löytyä, yhteistyö Rosien kanssa päättyy ponin muuttoon. Ikävä tulee, sillä tämä poni on melkoinen kultakimpale! Olen kovin kiitollinen, että sain sen kanssa tämän ajan puuhata.

Voi varpaat, mitä touhuatte! No, jollainhan sitä on kyydissä pysyttävä, jos ei saa lonkkaan joustoa niin että persus pysyisi satulassa kiinni...

Nyt pitäisi sitten yrittää löytää uusi lainaratsu. Ei liene ihan helppoa ottaen huomioon, että likviditeetti on nykytilanteessa nolla eli pitäisi löytää sellainen raha ei vaihda omistajaa -tyylinen ratkaisu.

Kevyisiin maastolenkkeihin on jo kaveria tarjottukin, mutta olisihan se hienoa löytää joku tämmöinen myös ns. dressageen taipuva ratsu. (Ns. tuossa viittasi ehdottomasti ratsastajan kykyihin, ei missään tapauksessa esim. näissä kuvissa esiintyvään sillä saralla hyvinkin taitavaan ratsuun.) Miksei sitä voisi viritellä hyppelyharrastustakin taas henkiin, jos sellaista kaipaava ratsu löytyisi.

Alleastuntaa löytyy! Tässä on myös etuosa aika kivasti ylhäällä. Rosiella on tosi hyvä, vahva laukka. Mutta taas on ratsastajalla persus irti penkistä. 
Saa vinkata, jos tulee mieleen joku tällaisesta diilistä kiinnostunut suunnilleen akselilla pk-seutu - läntinen Uusimaa.

Näillä taidoilla en voi tarjota mitään läpiratsastuspalvelua, mutta voin tarjota läpeensä luotettavaa liikutusapua. 50-kiloisena voin ratsastaa myös vähän pienemmillä poneilla, jos sellainen olisi vailla aikuisen kosketusta. Ja tietysti myös hevoskokoisilla kavereilla.

Edelleen toki elätän toivoa, että saisin vielä omastanikin ratsun - ja se on tällä hetkellä lähempänä kuin vähään aikaan (siitä lisää omassa päivityksessä jossain välissä). Ruusan nykykunnosta on kuitenkin pitkä matka edes puolituntisiin ihmisen kanniskelutöihin, saati sitten tuntiratsun tehtäviin.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Istuntaprojektin kriittiset hetket

Kuten jokainen blogia vähänkään pitempään seurannut tai vanhoja ratsastuspäivityksiä selaillut tietää, minulla on ollut tässä viime vuodet menossa aika massiivinen istuntaremontti. Tai eihän se pelkästään istuntaremontti ole ollut, vaan ylipäätään ratsastuksen uudelleenopetteluprojekti. 

Istuntaprojekti oli Ruusan mammalomaillessa pitkän aikaa jäissä, kun ei tullut istuttua sen tai minkään muunkaan ratsun selässä. 

Tunnen monia ihmisiä, joiden ratsastustaito ei katoa, vaikka olisivat puoli vuotta, vuoden tai vaikka vuosikymmenen poissa hevosen selästä. Minä en todellakaan kuulu heihin.

Puolen vuoden ratsastustauon jälkeen hevosen selkään istuminen ei ollut kuin olisi kotiin tullut, vaan kuin olisi palannut takaisin alkuun. En saanut niin sanotusti persittä penkkiin, vaan tökötin melkein irti satulasta. En saanut tehtyä istunnalla mitään jo ihan siksikin, että ratsastuksen tilalle liikuntakalenteriin ei ollut tullut mitään korsettilihaksia ylläpitävää. (Positiivista oli kuitenkin se, että vuotta aiemmin murtunut häntäluu ehti tauon aikana aika hiukan parantua.)

Kesällä olin Katariina Kaartinen-Alongin kurssillakin - taas uudella vieraalla ratsulla - ja turhauduin, kun ensimmäisen päivän jälkeen pers- ja kinttulihakset jomottivat jumeja kuin ennen vanhaan. Poniin en saanut mitään yhteyttä. 

Nämä kuvat eivät ole kesän kurssilta, vaan menneeltä perjantailta. Tässä mennään harjoitusravia. Aika monessa välissä kädet olivat paljon alempana, mutta tässä ponnistelen saadakseni ponin nostamaan etuosaansa. Haluaisin korostaa, että olen päässyt vallan welsh cobin selkään!




Mutta ei tässä ehkä kuitenkaan ole vielä kaikkea menetetty. Kun syksyn tullen pääsin taas istumaan ponin selässä useamman kerran lyhyen ajan sisällä, palikat alkoivat vähän löytää takaisin paikoilleen. Pystyin jopa ajoittain istumaan aika syvälle satulaan. 

Satulassa vietetystä ajasta on hyötyä, vaikka sen alla poni vain kävelisi maastossa pitkin ohjin. Enimmäkseen olemmekin lainaponi Rosien kanssa maastoilleet. Kävellen, ravaten ja myös laukaten niin että tuuli viuhuu korvissa. Viimein olen päässyt nauttimaan upeista maastoistamme!

Pari kertaa ehdimme mennä pellolla ennen sen vettymistä, muutaman kerran olemme käyttäneet hyväksi naapuritallien ratsastuspuitteita. Yhdellä niistä on jopa huippukuntoiset kuitupohjat, joista pääsimme nauttimaan viimeksi viikko sitten. Ah, sitä ihanuutta, etenkin harvinaisen valoilmiön helottaessa. 

Lyhyen alkuhölkän jälkeen mallasin pokkarikameran aidalle ja painoin rec-nappia. Tallenteella näkyi aika vähän ratsukkoa ja se, mitä näkyi, ei kaikilta osin lämmittänyt mieltä. Julkaistavaksi valitsin toki parhaat hetket. Nämä ovat siis ensimmäisen 10 minuutin ajalta. Myöhemmin en kehdannut laittaa kameraa pyörimään, kun kentälle tuli toinenkin ratsukko. Harmi, koska olisi ollut kiva saada kuvatodisteita Rosien hienosta laukasta.

Vielä saisi ratsastajan hartiaseutu olla ryhdikkäämpi ja jalka rennompi. Ponikin on edelleen inasen etupainoinen ja saisi olla takaosastaan aktiivisempi. Mutta kyllä puskatason tuupparin pitää olla tällaiseen kuvaan tyytyväinen! Ratsastusta helpottaa muuten kummasti, kun alla on kerrankin sopivankokoinen poni. 



Kuvanlaadun heikkoudesta huolimatta videosta - ja omien lihasten kertomasta - pystyi tekemään joitakin huomioita. 

Havainto 1: asennon suoruusaste ei keskimäärin ole hassumpi! Etenkin jos muistaa, mistä istuntaprojekti lähti ja millaisin vaihein se on edennyt. Myöskään niska-hartia-akselilla ei ole havaittavissa jännittämisen jälkitiloja eli ilmeisesti olen onnistunut pitämään käden suht rentona. (Jännitystä tosin tuli heti seuraavalla tuuppailukerralla, kun poni oli melko pinkeänä menossa.)

Havainto 2: nyt ollaan kriittisessä tilanteessa. Jos viivytän vielä tunneille palaamista (johon ei kahden ponin taloudessa oikeastaan olisi rahavaraintoja), vanhat ongelmat alkavat pukata kiireellä pintaan. Jo nyt esim. jalka on alkanut taas jännittyä ja takertua, lonkat lakanneet liikkumasta askellajien (etenkin laukan) tahtiin. Jalkojen pihtiotteen paluu johtuu ainakin osittain siitä, että vatsalihaksissa ei vaan riitä vääntö jarruttamiseen silloin, kun ponilla on vauhti päällä.

Älkää ihmiset lopettako ratsastustunteja!

Ihanalla Rosiella ratsastellessa on kieltämättä pyrkinyt tietoisuuteen eräs kysymys - siitäkin huolimatta, mitä viimeksi kirjoitin varsan kasvattamisesta. Nimittäin se,  miksi ihmisellä, joka rakastaa ratsastusta ja haluaa siinä kehittyä, on kaksi ponia, joihin menee kaikki tulot, mutta joista edes sillä aikuisella ei ainakaan tällä hetkellä voi ratsastaa. Että miksei minulla ole tällaista Rosie-ponia. Kiperä aivopähkinä.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Apua, ponini on banaani!

Ruusa-poni on viime aikoina liikkunut lähinnä huonosti tai vielä huonommin. Kun kaviokuume saatiin suljettua aiheuttajien listalta eikä epäpuhtaus näyttänyt liittyvän mihinkään yksittäiseen raajaan, oli aika kääntää katseet kehonhuollon puoleen. 

Kranioterapeutti, meille uusi tuttavuus, saapui tiluksille puolitoista viikkoa sitten torstaina. Ruusan ensireaktio oli pyhä viha, mistä päästiin yhdessä jumppaamiseen ja sitten euforiseen transsiin.

Ehkä voisin ruveta rahoittamaan hoitokäynnit myymällä katsomopaikkoja. On meinaan sen verran viihdyttävää seurattavaa, että terapeutillakin oli hauskaa. Kuulemma esim. kylmäveriset eivät eläydy hoidon vaiheisiin yhtä teatraalisesti kuin welshiponi.  

Tällaista tiistaina. Tallinpitäjä otti salaa kuvia. Kiitos siitä hänelle, vaikka onnistuinkin aika hyvin kuvankäsittelyssä näitä pilaamaan. Tässä näkyy otsikon aihe: poni ei todellakaan rehellisesti taivu oikealle. 
Diagnoosi oli totaalinen kokovartalojumi. Jumitusta oli erityisesti selässä, mitä toki olin oirekuvaston perusteella osannut epäilläkin. Lantio oli vinossa ja lavat suorastaan kuumottivat ahdistustaan. Eipä varsinaisesti ihme, ettei ole oikein jumppa maittanut.

Odotukseni oli, että tapahtuisi ihmeparantuminen, mutta valitettavasti jäimme tällä kertaa ilman ihmeitä. Luulen, että tarvittaisiin sellainen ammattilainen, joka pääsee käsiksi itse rankaan. Osteopaatti tai jopa kiropraktikko. Näin arveli kranioterapeuttikin.

Ruusa ei liiku vieläkään hyvin eikä ole vieläkään erityisen innostunut. Otti kyllä yhtenä päivänä vähän laukkakieppiä pellolla, kun oli tarkoitus vain kävellä narussa rauhaksiin (koska savipohja sanoi litsläts ja sanoo vähän vieläkin, vaikka on ollut melkein viikon aurinkoista).

Väliin arkistokuva ylämäkiperuutuksesta kesältä 2016. Tässä mielestäni hyvin näkyvät liikkeen hyödyt. En muista, onko tämä ollut blogissa aiemmin, mutten ainakaan löytänyt.
Joka tapauksessa olen toiminut kuten ennenkin jumitilanteissa ja niiden ehkäisyssä. Jumpannut maastakäsin: porkkanavenytyksiä(ylämäki)peruutuksia, takaosan väistätyksiä

Myös metsäkävely on ollut ohjelmassa. Lisäksi olen vähän mobilisoinut takakinttuja, onhan se seutu kaikkiaan ponin suurimpia heikkouksia. Mobilisaation olen oppinut osteopaatilta, johon en muuten vieläkään ole saanut muodostettua uutta yhteyttä.

Kranioterapeutin kanssa tulimme siihen tulokseen, että myös ohjasajo voisi olla hyväksi. Selkä pitäisi nimittäin saada käyttöön ja ohjasajossa Ruusa on yleensä liikkunut oikeansuuntaisesti

Pitkät ohjat ovat kuitenkin levänneet varustetilassa pitkään, koska ajatus niiden käyttämisestä samassa tilassa Albert-ohjuksen kanssa on herättänyt monenlaisia kauhukuvia. Mutta ihan hyvin pysyi ohjus loitolla ohjista, kun lähestymisvaiheessa hyvissä ajoin viuhutteli piiskaa merkiksi, että tästä ei nyt pääse. Olen minä pari kertaa varsaan piiskalla osunutkin, turvallisuus menee tässä lempeyden edelle.

Ohjus maisemassa. 


Osasin odottaa, ettei homma ihan entiseen malliin heti sujuisi. Mutta voi apua, mikä totuus pitkien ohjien päässä paljastui! 

Ponihan on aivan banaanina!

Oikea kylki pyrkii koko ajan pullistumaan ulospäin, kaula ylitaipumaan vasemmalle. Poni punki koko ajan johonkin, mutta pyrkimyksen suunnasta riippumatta pysyi samalla lailla banaanina. Lisäksi se oli vakaa kuin keitetty makaroni. En voi sanoa, että olisin puolen tunnin kävelyn aikana saanut tilannetta merkittävästi parannettua.

Edessä taitaa olla aika pitkä tie. 

Lauantaina otettiin uusiksi, ja aika lailla loppui kesken niin osaaminen kuin kärsivällisyyskin. Sentään lauantaina saatiin pätkiä niin, että edes niska taipui myös oikealle ja oikea kylki oli kuperan sijaan suorahko. Kylki ei vieläkään taipunut kuin yhteen suuntaan. 

Karu totuus paparazzikuvassa. Albert sentään näyttää ihan kivalta.

Apua, ohjasajoexpertit! Miten banaani oikenee? Itse en tähän hätään keksinyt muuta kuin taivuttelun. Muutkin maastakäsin jumppaohjeet tilanteen parantamiseksi otetaan vastaan. Selkään en nyt mene ennen kuin poni on parempi.

P.S. Myös Albert sai kraniota, koska oli vastikään omatoimisesti pujotellut ulos loimestaan. Sillä olikin lapojen alue sen verran jumissa, että hyvin alkanut hoitosuhde oli päättyä varsan paniikkikohtaukseen. Onneksi saimme tilanteen kuitenkin rauhoitettua pienellä tuumaustauolla ja heinällä. 

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kannattaako ostaa valmis ratsu vai kasvattaa sellainen itse?

Kannattaako oma hevonen kasvattaa siemenestä vai pitäisikö suosiolla lyödä tiskiin tuhdimpi setti euroja valmiista ratsusta? 

Jos kannattamisella tarkoitetaan rahaa niin voin ihan suorilta sanoa, että ei kannata! Siis kumpikaan.

© aaveen.net

Varsan tuotantokustannukset jäävät toki yleensä alemmiksi kuin valmiin ratsun ostohinta (ainakin jos sulkee silmänsä siltä tosiseikalta, että tamman ylläpitokustannukset juoksevat mammalomailun ajan). Mutta kun lasketaan summaa siihen, että hevosen päälle pääsee istumaan, viivan alle ehtii todennäköisesti kertyä muhevampi miinus kuin valmiin ratsun hankintakulut.

Tuotantokustannuksista pitää sitäpaitsi maksaa hyvässä lykyssä monta tonnia käsirahaa ennen kuin kinder-yllätys edes paljastuu. Paljastumisestahan se eurojen ohimarssi sitten alkaakin! Pienikin sairaus pienessä hevosenalussa tietää isoa rahanmenoa. Ja sairaus tulee varsaan helposti.

Jos luulit, että säästät ainakin varustekuluissa niin mietipä uudelleen. Sopivan loimen jos ostat niin kahden kuukauden päästä ollaan taas lähtötilanteessa, noin niin kuin esimerkiksi. Satulamenoissa tietysti alkuun säästää, mutta säästö muuttuu ratsastusikään tultaessa äkkiä tuplamenoksi.

Varsan kanssa pääsee pohtimaan monia asioita kuten miksi sillä paistavat kylkiluut, vaikka on madotettu ja ruokittu niin tuhdisti kuin uskaltaa.  © aaveen.net


Loppujen lopuksi tulevan ratsun kasvattaminen itse on sitä paitsi vähän kuin venäläistä rulettia. Ehkä saat ratsun, ehkä et, se vähän riippuu.

Jos käy niin hyvin, että tulee ratsu niin sen toimitusaika on kuitenkin useita vuosia. Niiden vuosien aikana tabula rasalle pitää opettaa kaikki ihmissuhteesta käytöstapoihin ja varusteiden pukemisesta niiden käyttöön. 

Onhan siinä vaivaa kerrakseen. Silti otsikon kysymykseen varman vastauksen voi antaa siinä tapauksessa, että hevosen hankkimisen ainoana tai tärkeimpänä motiivina on päästä ratsastamaan. Silloin ensimmäisenä mainittu vaihtoehto ei ole pelkästään kannattavampi tai järkevämpi, se on ainoa.

En minä tiedä, tuleeko Albertista koskaan ratsua. Minun tuurillani todennäköisesti ei. 

Mutta vaikka ei tulisikaan niin en koe, että sen kanssa vietetty aika ja siihen kulutettu raha olisivat menneet millään lailla hukkaan. Matka on se juttu, ei pelkkä päämäärä. Siinäpä se, kliseeseen tiivistettynä.


Kun odotin ensimmäisen kasvattini syntymää, ajattelin kaikkia niitä asioita, joita minä opettaisin varsalle. Kävikin hassusti niin, että varsa opetti minulle enemmän kuin minä sille. Sama tuntuu vahvasti toistuvan tämän nuoremman version kanssa. 

Ainahan sitä joka paikassa toitotetaan, että oppiminen ei mene koskaan hukkaan. Varsaopit nyt eivät ainakaan, jos aikoo hevosten kanssa pulata jatkossakin. Toimivat meinaan ihan aikuistenkin kanssa. (Tämän koulun lukuvuosimaksut ovat kyllä kipurajoilla.)

Sitä paitsi itse kasvatettuun eläimeen syntyy lyhyessä ajassa suhde, jollaisen eteen saisi aikuisen hevosen kanssa bondata todennäköisesti vuosia. Lisäksi varsat nyt vaan ovat aivan ihania.


Kun tekee itse itselleen niin saa sellaisen kuin haluaa, sanotaan. Se on totta, mutta vähintään yhtä totta on, että itse tekemällä saa sellaisen hevosen kuin ansaitsee. Itse opetetun hevosen kanssa saa päivittäin kokea konkreettisesti, mitä on tullut tehtyä hyvin ja missä on oikaistu tahi mokattu.

Vaikka aika isojenkin mokien vaara on varsan kanssa alati läsnä, en ollenkaan käsitä, miksi joku ostaa varsan ja lykkää sen sitten jonkun toisen koulutettavaksi.

Jos haluaa jäädä paitsi kaikesta varsuuteen liittyvästä kivasta, miksei osta aikuista hevosta? Varsan kasvamiseen kuluvan ajan kun laittaisi ylläpidon ja koulutuksen verran rahaa säästöön niin karttuneella summalla saisi ihan kivan ratsastusikäisen hevosen.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Aikaansa ei tiedä meistä kukaan

Ajattelin ensin, että en kirjoita herkästä asiasta mitään, mutta vaikeneminenkin alkoi tuntua väärältä. Ikään kuin asia ei koskettaisi. Mutta kyllä se koskettaa ja järkyttää.

Puhun nyt tietenkin keskiviikkona tapahtuneesta tragediasta. 

Kun yksi lajin harrastajista menehtyy rakkaan lajin parissa, se pysäyttää ja järkyttää aina. Nyt tapaus sattui paikkakunnalla, jolla itsekin olen ponejani parilla tallilla pitänyt ja jolla siksi tunnen sieltä useammankin kyseiseen ikäryhmään kuuluvan ratsastajan.

Kun kuulin tapahtuneesta, ensimmäinen ajatus olikin, että pliis, ei kukaan tuttu. Valitettavasti kuitenkin oli. Tuttavuutemme oli pintapuolinen, mutta nuori, lahjakas ratsastaja oli silti jäänyt hyvällä tavalla mieleen. 

Bloggerissa hän oli laittanut nimensä perään hymiön. Sellaisena minäkin hänet muistan, iloisena ja hymyilevänä, aina ystävällisenä.  

Kaikkihan me tiedämme, että olemme valinneet vaarallisen lajin, jossa paha onnettomuus on oikeasti paha. Mutta ei sitä ajattele eikä voikaan ajatella, kun istuu hevosen selkään. 

Jokainen pitempään harrastanut on selvinnyt ehjänä tilanteesta, jossa olisi voinut käydä pahasti. 

Nyt pahin toteutui ja se järkyttää, tuntuu tarpeelliselta purkaa ajatuksia jotenkin. Läheisten tuskaa tuskin voi edes kuvitella. 



Instagramissa, jossa en ole, edesmennyttä on kuulemma muisteltu laittamalla tämän valokuvaustakin harrastaneen tytön ottamia kuvia mustavalkoisina. Minusta se on kaunis ele. Teen siis nyt samoin. 

Nämä kuvat hän on ottanut kolmevuotiaasta Ruusasta. Enpä olisi tuolloin osannut arvata, että kuvien sairas nuori poni eläisi pitempään kuin kuvat ottanut teinityttö.

Tuntuu niin epäreilulta, että joku joutuu lähtemään niin nuorena, kun elämän pitäisi vielä olla edessä.  

Koskaan ei tiedä, paljonko meillä kenelläkään on täällä aikaa. 

Pidetylle nuorelle naiselle hyvää matkaa sinne jonnekin ja läheisille lämmin osanotto.