maanantai 31. joulukuuta 2018

Joululoman kuvakooste ja hyvää uutta vuotta!

Tänä vuonna tein saman kuin jokainen kynnelle kykenevä työntekijä eli pyysin joulun välipäivät vapaaksi, joten joululomalle tuli mukavasti mittaa.

Toki jos olisin keväällä tiennyt, miten isot eläinlääkärilaskut syksyllä tulee, olisin ehkä harkinnut kaksi kertaa lomarahojen vaihtamista vapaaksi edes noiden kahden päivän verran. Mutta onhan tällainen reilun viikon mittainen joululoma ollut aikamoista luksusta.

Joululomalla olen muun muassa ratsastanut neljä kertaa! 

Jouluaatonaatonaattona humputeltiin curlyn eli setähevosen kanssa. 



Kaksi ratsastuskerroista on tapahtunut yhdellä lainaratsullani eli Albertin ystävällä setähevosella, josta on tämän syksyn aikana tullut vakioratsu. Tästä iloitsen muun muassa siksi, että minulla ei ole ollut pariin vuoteen vakioystävänä ns. valmista ratsua. Ja setähevonen osaa kyllä huomattavasti enemmän kuin itse todennäköisesti koskaan opin. 

Kahdesti olen myös ratsastanut aivan omalla ponillani! Rasteja seinään! 

Ruusa oli tauon aikana kutistunut.

Ruusa on vähän samanlainen kuin emäntänsä, vähänkään pidemmän tauon aikana se tuntuu unohtavan kaiken. Tai ainakin sellaiset jutut kuin joku oikeinpäin liikkuminen. Lisäksi se on parissa kuukaudessa melko varmasti kutistunut.

Mutta kyllä se siitä. Eilisellä ratsastuskerralla tuli jo oikeansuuntaisia pätkiä. Yhden vapaapäivän jälkeen poni ei muuta olisi tehnyt kuin laukannut, eli se taitaa tosiaan alkaa olla kunnossa taas. 

Kuvasta ei ehkä näy, että Albertilla on päässään sidepull-suitset, ei siis kuolaimia.

Joululoman aikana hommiin on päässyt myös eräs aivan kohta virallisesti 2-vuotias. Ajoeskarin alkajaisiksi on ilmennyt, että varsalle, jolle jokainen uusi asia on lähtökohtaisesti ollut Iso Juttu, ohjasajo ei ole oikein mikään juttu (edit. ainakaan tähän asti). Jännä! Mutta ajohommista enemmän jossain muussa välissä.

Lisäksi joululomalla on puuhailtu esimerkiksi tällaista:






Aika nätti, vaikka itse sanonkin. Poni siis. Itse näytän vaatetuksessa noin 20 kiloa todellista paksummalta.
Näihin kuviin ja tunnelmiin jätämme vuoden 2018, johon hevosellisesti mahtui enemmän huolta ja rahanmenoa kuin ilon aiheita. Sentään molemmat kavioeläimeni vaikuttavat selvinneen vuodesta hengissä, mikä on kieltämättä enemmän kuin monessa kohtaa odotin. 

Olkoon vuosi 2019 loistokkaampi niin meille kuin blogin lukijoillekin! 

Iloista uuttavuotta, juhlikaahan viisaasti! (Paukkuaran koiran omistajana minun ei ole vuosiin tarvinnut miettiä, mitä itse tekisin uutenavuotena.)

keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Ruusan comeback

Ruusa-poni on ollut pitkin syksyä huono tavalla tai toisella. Ensin liikkuminen on jättänyt toivomisen varaa ja sitten olikin jo maha haavaumalla.

Olen joutunut lassoamaan poispäin rientävää ponia tarhasta ja jos olen halunnut kuolaimet suuhun, olen joutunut ne sinne itse työntämään. Ei tunnu kivalta sellainen. Pahalta tuntuu.

Mutta nyt alkaa viimein näyttää siltä, että vanha Ruusa on palannut. Tai ehkä pitäisi varmuuden vuoksi muotoilla viesti vähän ehdollisemmin: vaikuttaisi siltä, että poni on palaamassa. Vahvasti ehkä.






Hapannaamaponi on pysytellyt poissa nyt parisen viikkoa ja tilalla on tuttu Ruusa. Ruusa, joka tulee tarhassa vastaan, pyytää rapsutuskaveriksi ja ottaa kuolaimet itse suuhun - tosin edelleen pienen tuumauksen jälkeen.

En tiedä, onko mahahaava parantunut, koska en ole tähystyttänyt mahaa uudelleen. Oireiden mukaan mennään, ja oireet vaikuttaisivat nyt hellittäneen.



Mahahaavan aikana annoin ponille täyslomaa, koska nihkeilystä päätellen liikunta ei tuntunut siitä hyvältä.

Nyt olen vähitellen palautellut kuntoiluhetkiä ponin lukujärjestykseen. Ensin ihan vaan narun päässä kävelyä, nyttemmin myös ohjasajoa ilman suurempia vaatimuksia ja hoplop-metsäilyä eli vapaata juoksentaa metsään aidatulla ponien leikkipaikalla.

Jos kaikki menee hyvin, aion lähitulevaisuudessa kokeilla, miltä poni tuntuu sen päällä istuen.




Viime viikolla tiistain arkivapaa töistä salli ponin ja kameran yhteisulkoilutuksen lähestulkoon päivänvalossa. Suuntasimme hoplopiin, ja ponilla taisi olla aika kivaa. Ainakaan ei juuri tarvinnut hoputtaa. 

Ennätin tallille vasta kahden jälkeen iltapäivällä eli luonnonvalo ei oksien läpi juurikaan ponia valaissut. Tästä huolimatta kameran kennolle tallentui sekä jokunen siedettävä still-kuva että myös videotodiste ponin riemastelusta.


Eilen käytiin pieni ohjasajomaasto lumipyryssä. Ruusalla oli tilsojen kertymisestä huolimatta kevyt askel ja iloinen mieli. Jostain syystä päässä alkoi soida "oh, what fun it is to ride in a one-horse open sleeeeeigh, jingle bells, jingle bells..." Idyllistä ei puuttunut kuin kulkuset, ja se reki.

Tässä vielä video samalta päivältä kuin nämä valokuvat. Pahoittelut pimeydestä, en löytänyt Youtuben uudesta videoeditorista kohtaa "lisää valoisuutta". Aiemmasta versiosta sellaisen löysi helposti. Näin helppo on hämmentää tätikäyttäjää. Tunnen äkillistä myötätuntoa digiviidakkoon eksyviä vanhuksia kohtaan.


Linkki videoon

lauantai 15. joulukuuta 2018

Voiko halpa olla hyvä? Loimivinkki varsoille ja muille kapoisille

Voiko halpa olla hyvä? Olisin melko lähellä väittää, että voi.

Tällainen harvinainen yhdistelmä tuntuisi toteutuvan Hööksin Fairfield Barney -loimessa. Tulin ostaneeksi sellaisen viime syksynä, kun piti saada eräälle kasvuikäiselle sadeasu kohtuullisin kustannuksin (tämän ovh on karvan alta 70 euroa, sisältäen irrotettavan kaulakappaleen).

Ponimitoitettu takki istui Albertille aivan täydellisesti, vaikka loimessa oli yhden koon verran kasvunvaraa! Pusakka pysyi varsamaisessa menossa vinksahtamatta mukana.

Loimen istuvuus on pihatto-olosuhteissa aika lailla ykkösasia, koska takkia saattaa joutua pitämään päivätolkulla putkeen. (Istuvuuden soisi toki olevan prioriteetti myös vähemmän ulkoilevien hevosten loimihankinnoissa.)

Kaulakappale jäi kyllä ensimmäisenä syksynä käyttämättä, sillä sen kanssa Albert osoitti akrobaattista lahjakkuutta riisumalla loimensa omatoimisesti.


Iloinen yllätys oli, että halpisloimi ei edes viime syksyn ennätysmonsuunissa päästänyt sadetta läpi. Ei, vaikka pihi omistaja ei kartuttanut Albertin garderoobia kuin yhdellä vaatekappaleella.

Myöskään reikiä ei tullut, vaikka setähevosen kanssa ahkerasti toisiaan hammastelivat (valitettavasti setähevosen loimet eivät pysyneet ehjinä, yhdestä Albert muun muassa järsi irti koko häntäläpän).

Viime syksynä hankin myös äitiponille varsan vaatetukseen mätsäävän sadeasun, ja loimi istui sillekin mainiosti. Ja hyvä että ostin, koska tänä syksynä Ruusan loimea on tarvittu Albertin suojaksi. 

Ponnyni ovat nyt samaa loimikokoa! Tästä on seurannut se, että sadesäälle ei ole ollut vaihtoloimea. Onneksi sekä Fairfield että Ruusaa peittänyt Bucas ovat pitäneet kunnon vedentulon jopa kolme päivää putkeen. 

Kolmipäiväisen vedentulon jälkeen kuitenkin ostin Albertille uuden kasvunvarallisen takin, samaa mallia tietysti. Ensimmäistä kertaa ostin 135-senttisen loimen, näin isolle koolle ei ole aiemmin tässä ponitaloudessa ollut tarvetta.


Miinuspisteitä Barneylle tulee lähinnä vain löperöstä kaulakappaleesta, joka menee rullalle. Lisäksi kaulakappaleen alareuna taittuu niin, että sen ja itse loimen väliin jää rako. 

Lopullinen arvosana tietysti punnitaan vasta useamman käyttövuoden ja pesun jälkeen, mutta tässä loimessa vaikuttaisi olevan aika lupaava hinta-laatusuhde. Tässäpä siis loimivinkki niille, jotka pähkäilevät varsalle tai kapealle ponille kohtuuhintaista vaatetta!

Tämä ei valitettavasti ole maksettu mainos (voin kyllä lähettää tilinumeroni mahdollisia sponsoripalkkioita vastaan, tulisi tarpeeseen).

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Miksi omistan varsan

Miksi lähteä tekemään itselleen ratsua ihan siemenestä lähtien, kun helpommalla ja halvemmalla saisi valmiin ratsun? 

Vastaus on itse varsa. Aikaa sitten luin vanhan hevosmiehen haastattelun, jossa mies sanoi hevosen olevan parhaimmillaan ensin ihan tuoreena ja sitten seuraavan kerran vanhana. Voin allekirjoittaa.

Varsa on aina korvat törössä portilla vastassa. Kun emää lääkitsee, varsa haluaa myös näyttää, miten hienosti osaa ottaa lääketuubin suuhun. Kun emälle laittaa riimua, varsakin pyrkii työntämään siihen naamansa.

Vaikka poneista on hirveästi stressiä, Albertin iloisen ilmeen näkeminen sykähdyttää joka kerta. Albertin iloisen naaman varassa jaksoin raahautua läpi viime syksyn sateiden ja sen varassa jaksan nytkin, vaikka väsyttää.



Varsan kanssa edistyskin on silminnähtävämpää, etenkin tällaisen Albertin, joka pitää siedättää jokaiseen asiaan erikseen. Joka päivä kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat  vielä vähän aikaa sitten vaikeita ja nyt menevät kuin vettä vaan.

Ensimmäisenä syksynä ajattelin, että Albert ei ikinä totu kuumemittariin pyllyreiässään. Vieläkin sen pitää usein vähän keikuttaa peppua muistuttaakseen, että Albert ei arvosta. Sen verran pysyy kuitenkin paikoillaan, että lämmön saa mitattua tarhassa vapaana (ei tosin vieläkään ilman lahjuksia).

Loimikin oli Albertille pitkään jännä paikka. Nyt seisoo tyynimielisenä paikoillaan tarhassa vapaana, kun yhtään hyssyttelemättä heitän loimen niskaan ja kiinnittelen remmit.

Monessa asiassa Albert on jo emäänsä toimivampi. Ehkä emäkin olisi yhtä hyvä, jos olisin opettanut sen arkikäsittelyyn yhtä huolella kuin varsansa. Ruusan kanssa on ollut helpompi puikahdella oikoteille, kun se ei ole harrastanut yhtä dramaattisia vastalauseita kuin Albert.

Albertin kanssa elämä vaatii vaivannäköä, mutta näkeepähän kättensä jäljen. Jos sitä jonakin päivänä pidetään vain helppona hevosena käsittämättä sen eteen tehdyn työn määrää, olen saavuttanut tavoitteeni. Pitäähän ihmisellä tavoitteita olla.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Ohi on!

Onko ehkä koskaan noin puolitoista kuukautta tuntunut niin pitkältä kuin puolitoista viime kuukautta? Tuskin!

Albertin seitsemän viikon ja jokusen päivän mittainen pikkutarhailu on tuntunut vähintään seitsemältä kuukaudelta. Mutta nyt piinaviikot ovat ohi, jos ei tule takapakkeja. Olisipa kerrankin sen verran tuuria, että tämä olisi nyt tässä.

Ja kyllähän vapauden koittamisen kunniaksi kirmailtiinkin. Vähän hirvitti, että onkohan nyt ihan hyvä laukkailla pitkän levon jälkeen. Vaan yritäpä selittää tällaista puolitoistavuotiaalle, joka ei tiettävästi ymmärrä suomea paria sanaa enempää.

Albertin menoa katsoessa tulee jostain syystä sellainen olo, että jos kaikki menee hyvin niin siitä voi tulla aika päheä ratsu. 

Eläinlääkärin mukaan kuitenkin jo kuuden viikon päästä leikkauksesta olisi saanut päästää varsan isoon tarhaan. Eiköhän hän ymmärtänyt ohjetta antaessaan, että siinä kohtaa saattaa varsaa vähän riemastuttaa.

Sentään olin sen verran fiksu, että en laittanut toipilasta kylmiltään meidän mittapuumme mukaiseen "isoon tarhaan". Sen sijaan lykkäsin varsan sunnuntaina emänsä kanssa sellaiseen vähän keskiverrompaan "isoon tarhaan" eli tilaan, jossa koko aidan näkee samoilta sijoilta.

Lapsensa ystäväksi valikoitunut äitiponi sentään kerrankin ei heittänyt bensaa liekkeihin, vaan keskittyi korostetun rauhallisesti olennaiseen. Heinäruokinnan ajoittaminen Albertin elintilan laajennukselle oli strateginen veto, mutta ei tainnut juuri vaikuttaa itse varsan liikehdintään.

Askeleen keveys välittyy kuvasta kivasti.


Kuten aiemmin olen todennut, piinaviikkojen aikana Albert on ollut ainoa, jota poikkeusjärjestelyt eivät ole erityisemmin piinanneet. 

On kuitenkin myönnettävä, että sairaustarhailun tarkoitus ei välttämättä ole ihan kaikilta osin täyttynyt.

Ajatuksenahan on ollut, että varsa ei riekkuisi. Mutta luulenpa, että ei ole niin pientä tarhaa, etteikö omasta mielestään täysin terve varsa vähän siellä mahtuisi ilakoimaan. (Samalla on voinut havaita, että aiemmin - mitä ilmeisimmin irtopalojen vuoksi - kadonnut jousto on palannut Albertin raviin.)

Isommassa tarhassa on enemmän muitakin harrastusmahdollisuuksia kuin vain liikuntaa.


Myös lääkärin määräämät talutuskävelyt ovat jo pitkään menneet siinä määrin extremeurheilun puolelle, että en ole ensimmäisen toipilasviikon jälkeen taluttanut Albertia ollenkaan ilman kypärää. (Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka Albertin ilmassa viihtyneet etuset eivät minua päin olekaan huitoneet.)

Ja, myönnetään, että muutamana viime päivänä en ole kävelyttänytkään. En sen jälkeen kun varsa yhdellä kävelyllä oli erittäin lähellä tempoa itsensä irti, toisena päivänä laskeutui neliraajaloikasta jalkani päälle ja siitä pari päivää myöhemmin rynnisti säikähtäessään ylitseni niin, että polvi oli pari päivää turvoksissa.

En ole edes laskenut, montako kertaa varsa on onnistunut kaatamaan itsensä. (Eikä muuten ole yhdestäkään kerrasta oppinut mitään, tai edes vähäsen säikähtänyt.)

Alkoi tuntua siltä, että tällainen "käveleminen" ei välttämättä edistä kummankaan osapuolen terveyttä.

Ihme kyllä ainakaan omaan terveyteeni kohdistuneissa talutusvälikohtauksissa ei oletettavasti mennyt mitään rikki, vaikka lintatun jalkapöydän suojana oli ainoastaan tavallinen lenkkitossu eikä polveakaan tietysti mikään haarniska peittänyt. Polvessa on kyllä mustelma, mutta ei enää kipua. Joskus on matkassa hyvääkin tuuria. 

Kuva hämää, Albert on oikeasti selvästi Ruusaa isompi. Pitää yrittää jossain vaiheessa saada ne kunnolla samaan kuvaan.


En ole huolissani siitä, että puolitoistavuotias leikkii puolentoista kuukauden seisomisen jälkeen heliumpalloa. Olisin enemmän huolissani, jos se vain lantustaisi lampaana perässä. 

Toki ihmisen päälle ei saisi koskaan tulla. Kävelytykset ovatkin olleet myös hyvä tilaisuus harjoitella sellaisia juttuja kuin taluttajan oman tilan kunnioittaminen ja pysähtyminen silloin kun narunjatkekin pysähtyy. Edistystä on saavutettu, mutta energian ylikuohuvuus on hidastanut oppimista.

Palaamme aihepiirin pariin, kun varsalla on vähän vähemmän patoutunutta liikunnantarvetta.

Tässä ei ole kaaduttu, vaan piehtaroitu.



Voitte varmaan kuvitella, miten onnellinen Albert oli, kun pääsi samaan tarhaan äidin kanssa, ekaa kertaa yli puoleen vuoteen! Vettäkin pitää juoda äidin kanssa yhtä aikaa samasta kiposta. Myös Ruusa on virkistynyt tilanteesta ja on jopa intoutunut leikkimään.

Ponit olivat kahdestaan pari päivää ja palasivat sitten (tänään) normaaliin laumaelämään. Albert solahti porukkaan kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Peukut pystyyn, että sairastarhaa ei enää tarvittaisi.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Laser vissiin oikeasti toimii (arvenhoitoa)

Vaikka syvä haava paranisi pinnalta katsoen ihan ok ilman sen kummempaa huolenpitoa, hevosen sisällä hoitamaton arpi on aika karu näky.

Tämä selvisi taannoisessa Horse & Rider in Motion -tapahtumassa, kun faskioista luennoinut (eläin)fysioterapeutti Tuulia Luomala näytti kuvan sellaisesta. Kuva oli tietystikin ruumiinavauksesta.

Vähän kuin olisi paikattu kankaasta reikä kursimalla reunat yhteen mytyksi. Jos vielä kuvittelee, että se paikattu kangas olisi vaikka joustavissa trikoohousuissa, ymmärtää, että kyse ei ole pelkästään kauneusvirheestä. Se kinnaa. (Kangasvertaus on omani eikä Luomalan.)

Isot haavat kannattaisikin Luomalan mukaan hoitaa huolella eikä vain tikata umpeen.



Luomalalla ei ollut kuvatodisteita hoitamastaan haavasta verrattuna hoitamattomaan, koska olisi kuulemma ikävää ensin hoitaa hevonen kuntoon ja sitten tappaa se ruumiinavausta varten. Joudumme siis luottamaan hänen sanaansa hoidon eduista.

Kun tuolloin otin asian puheeksi oman hierojani kanssa, hän innostui keskustelunavauksesta kovin. Oli iloinen siitä, että hevospuolella puhutaan tällaisesta, kun ei siitä ihmispuolellakaan kuulemma liikaa tajuta. Hän korosti, että esimerkiksi pienikin leikkaushaava on lävistetyille kudoksille iso trauma, joka voi vaikuttaa yllättävän laajasti ja aiheuttaa kipuakin.

Tässä keskustelussa hierojani vannotti: kun Albert ruunataan, muista sitten hoitaa sitä haavaa. Hieroskelet sitä tällä lailla sormenpäillä, hän demonstroi. Hyvin kevyesti siis. Sillä lailla kuulemma verenkierto reipastuu (tai jotain) ja arpikudos jää pehmeämmäksi.



No, toiminko niin kuin minua oli neuvottu? Kyllä ja ei. Toimin, mutta myöhään.

Kun kaikelta muulta poninhoitokuormitukseltani heräsin arpikudosta minimoimaan, leikkauksesta oli jo neljä viikkoa ja siinä vaiheessahan haava ei enää muuta ollutkaan kuin arpikudosta. 

Vaikka Albertin ruunaushaava on ulkoisesti näyttänyt erittäin siistiltä, sormilla tunnustellen siinä tuntui kovia palluroita, isompi oli vähän hernettä pienempi. Tulkitsin ne mahdollisesti jonkin sortin kiinnikkeiksi, ja kiinnikkeethän ovat paha. Varsan happamista reaktioista päätellen pallurat saattoivat olla vähän kipeitäkin. Ei hjuva. (Edit. eläinlääkärin mukaan pallurat ovat todennäköisesti tikkauslangan sidoksia, joiden ympärille on pakkautunut kudosta. Muun käynnin yhteydessä on siis nyt munapussitkin kopeloitu.) 

Tältä se näyttää. 


Jonkin aikaa ahdistutti, että olenko (taas) pilannut varsani mahdollisuudet normaaliin elämään. Sitten muistin, että on olemassa myös laite, jolla paranemismahdollisuuksia voidaan parantaa. Laser! Sellaisellahan Albertin polviakin hoivattiin moneen otteeseen, kun se keväällä kuperkeikkasi trailerin etupuomin yli

Kysyin entiseltä tallikaverilta, joka sattuu olemaan hevoshieroja, onko laserista enää näin vanhan arven kanssa apua. Sain rohkaisevan vastauksen. Kaverin oma laser kuitenkin kuulemma on niin heikkotehoinen, että sillä olisi pitänyt osoitella Albertin tyhjennettyjä munapusseja päivittäin.

Jo ennen kuin kaveri ehti kertoa, että hän voisi vuokrata laitettaan, olin jo tekstannut varsaa keväällä hoitaneelle hierojalle. Tämä järjestikin meille audienssin jo kahden päivän päähän eli menneelle keskiviikolle.

Pikkutarhassa on tylsääää...

Puolisen tuntia surrausta ja se oli siinä. Albertkaan ei pannut kovin pahakseen, vaikka aluksi toki tunsi epäluuloa genitaalialueensa koskettelua kohtaan. 

Pitääkö hoitaa toisen kerran, kysyin. Kuulemma riippuu siitä, miltä tilanne vaikuttaa.

Itsekseni pohdin, mistä tiedän, onko tarvetta. Seuraavana päivänä arpea sormeillessani tiesin vastauksen. En enää erottanut kovia palluroita. Muutenkin alue tuntui pehmenneen. Sama pehmeys on jatkunut sen jälkeenkin.

Hämmästyttävää! En todellakaan odottanut näin isoa välitöntä muutosta. Laser vissiin ihan oikeasti toimii.


tiistai 6. marraskuuta 2018

Puoli pistettä vaille ykkösen tamma - ravipisteet silti kirvelevät

Vaikka edellisestä julkaisusta voisi muuta päätellä, ihan koko syksy ei sentään ole ollut pelkkää sairauskertomusta. Ruusa-poni esimerkiksi pyörähteli 1. lokakuuta Hippoksen tuomarien edessä.

Ponini heikkoudet hyvin tietäen en yllättynyt sinisestä ruusukkeesta. Mutta se ehkä vähän yllätti, että kauttaaltaan ponneton esitys jätti ponin ykköspalkinnosta vain puolen pisteen päähän!

Puoli pistettä jäi uupumaan yleisvaikutelmasta, josta tuli 7,5. Se olikin ainoa arvosana, josta olin tuomareiden kanssa vähän eri mieltä. Mutta vain vähän, sillä Ruusalla on selviä heikkouksia rakenteessaan ja se liikkui näyttelyssä niin huonosti, että palasin sieltä alun perin aika murtuneella mielellä.

Ihan komean ruusukkeen sai poni. Se oli jo näyttelyssä inasen paksu, mutta tilanne on sittemmin merkittävästi pahentunut. Kuvat Satu Pitkänen

Syy murtuneeseen mielentilaan oli ponin ravi, josta tuli seiska. Tämä kirvelee, vaikka poni ei ole koskaan saanut Hippokselta yli 7,5:tä. Se kirvelee, koska mielestäni Ruusa ravaa parhaimmillaan kasin edestä. Tai ainakin on ennen ravannut. Enkä ole sitä edes itse kuvitellut, koskapa muutkin ovat ponin vetävää askelta ihailleet.

Nytkin Ruusa esitti vapaana muutaman sellaisen askeleen, että ehdin ajatella jes, nyt lähtee. Mutta ei sitten lähtenyt. Ne muutamat hyvät askeleetkin Ruusa esitti jossain sellaisessa kulmassa tuomareihin nähden, että nämä eivät niitä päässeet sivustapäin todistamaan. Heidän näkemänsä ravi oli ponitikitystä, jota en itsekään olisi seiskaa paremmalla arvosanalla palkinnut.

Kokenut tuomarikaksikko arvioi ravin sentään "tahdikkaaksi" eli epäpuhdasta se ei ole.

Poniravia pötkis pötkis.


Savijärven maneesissa näkemäni perusteella herää kuitenkin kysymys, olenko kengitysmuutoksen jälkeen vain ns. nähnyt, mitä olen halunnut nähdä.

Rupesin myös taas miettimään, miten tästä eteenpäin. A) Päättelen, että poni on kipeä, ja panen monttuun B) kysyn vielä muiden eläinlääkärien näkemyksiä C) hyväksyn, että näin Ruusa nyt vaan nykyään liikkuu, ja elän asian kanssa D) joku muu, mikä. (Viimeaikaisten tapahtumien vuoksi olen taipuvainen ajattelemaan, että ensin C ja jos ponin liikkumishaluttomuus jatkuu niin A.)

Käynti oli ihan ok, mutta kuvasta huomaa, että alleastunta ei ole ihan sitä, mitä poni parhaimmillaan esittää

Muut askellajit menivät ravia paremmin, vaikka niistäkin jäi paras terä puuttumaan. Molemmista tuli arvosanaksi kasi. Olen kasiin oikein tyytyväinen, sillä sitä parempia numeroita saadakseen pitää olla jo poikkeuksellisen näyttävä.

Mietin, olisiko Ruusa esittänyt paremmat askellajit, jos olisin sen ratsastanut tai ohjasajanut. Mielestäni ravi on kotioloissa ollut ratsastettuna usein parempaa kuin maastakäsin, mikä näkyy myös ratsastuskuvissa. Toisaalta tämä pohdinta on turhaa, koska poni oli jo kehässä niin uupunut, että ei se olisi enää jaksanut käyttökoetta.

Jos poni jää henkiin ja pääsemme vähän treenin makuun, saatamme käydä vielä jossain vaiheessa yrittämässä pisteiden nostoa. Nyt tiesin jo etukäteen, että pisteet eivät välttämättä ole sellaiset, mitä Ruusa parhaimmillaan voisi saada. Halusin kuitenkin hoitaa jalostusarvostelun pois alta siltä varalta, että tilaisuutta ei myöhemmin tule.


Tällä kertaa ponin esitys oli alusta loppuun ponneton. Poltti kai energiansa verryttelypöllöilyyn, kuinkas muutenkaan. 

Ruusa oli aivan rauhallinen ja kiltti siihen asti, kun tiellä tuli vastaan mies, joka talutti kahta hevosta laitumelle. Tämä oli Ruusasta käsittämättömän kuohuttava näky, jolle se jaksoi puhista seuraavan noin vartin.

Olisi voinut tulla edes vähän paremmat ravipisteet, jos poni olisi sillä hetkellä päässyt maneesiin vapaaksi. Toki tamma esitteli siinä myös erilaisia koikkaloikkailuita ja kahden metrin laukkaympyröitä taluttimen päässä. Tältä osin oli onni, ettei ollut kovin monta silmäparia todistamassa. 

Kaipaan niin niitä aikoja, kun kehään juostessa poni tuntui kasvavan senttejä ja se venytti askeltaan kuin kertoen yleisölle, että minuahan te tulitte katsomaan. Sen ponin tilalla on nyt kiltti Ruusa, joka kyllä tekee, mitä siltä odotetaan, mutta vailla omaa innostusta. Jos ei into palaa niin taitaa olla Ruusan aika jäädä näyttelyeläkkeelle. 

Hippos-näyttelyura on ponilla kyllä edennyt tasaisesti: joka kerta on napsahtanut kakkonen.

Tällä kertaa harmitti lähinnä tuo ravi. Ainoa arvostelukohta, josta Ruusa mielestäni olisi ehkä ansainnut paremman arvosanan, oli tosiaan se yleisvaikutelma. Yleisvaikutelmapiste on kuitenkin käsittääkseni rakennettu järjestelmään juuri siksi, ettei tarvitsisi antaa ykköstä ponille, jota tuomarit eivät hyvästä kokonaispistemäärästä huolimatta pidä ykkösen arvoisena.

Ihan hienossa kunnossa se on (tai oli) joutoponiksi.

Arvostelussa ei sinänsä ollut minulle muuta yllätystä kuin yksi iloinen: jaloissa riittävä luusto! Minä kun olen aina manannut ponini hentoja kinttuja. Mutta eivät ne kyllä enää viime aikoina ole omaankaan silmään pahasti tökänneet. Luulin, että olen vain tottunut, mutta ehkä jalat ovatkin paksuuntuneet. Supistuneita sääriäkään ei mainittu.

Lopuksi vielä koko arvostelu:

Tammalla on hyvä rotu- ja tammaleima. Se on ryhdikäs. Sillä on erittäin ilmeikäs pää ja pitkä, hyvin liittyvä kaula. Hieman taipumusta alakaulaan. Ylälinja on melko sopusuhtainen. Suora lanne. Lapa on pitkä. Hyvä säkä. Rungossa on hyvä syvyys. Lautanen lihaksikas, mutta lyhyt ja luisu. Pitkä reisi. Jaloissa on riittävä luusto. Molemmat etujalat ovat hajavarpaiset. Takajalkojen liikkeet ovat melko suorat. Käynti on tahdikasta, saisi olla irtonaisempaa ja lennokkaampaa. Laukka on tasapainoista ja rytmikästä. Hyvän tyyppinen tamma, jonka raviliikkeet saisivat olla lennokkaammat. Kavioissa on korkeat kannat ja ne ovat varpaalta pitkät (etukavioissa pohjalliset).


Tässä näkyy hyvin Ruusan ei kiinnosta -asenne, joka leimasi näyttelypäivää. Tai siis aamua, sillä lähdimme kotimatkalle jo kymmenen aikaan!


Tyyppi 8,5 Pää ja kaula 8,0 Ylälinja 8,0 Etuosa 8,0 Takaosa 7,5 Etujalat ja liikkeiden säännöllisyys 7,0 Takajalat ja liikkeiden säännöllisyys 7,0 Käyntiliikkeet 8,0 Raviliikkeet 7,0 Laukka 8,0 Yleisvaikutelma 7,5 Kaviot 7,0

Pisteet olivat kakkosen tammaksi erittäin hyvät. Kakkoseen nimittäin vaaditaan tyypistä ja yleisvaikutelmasta molemmista vähintään 7, toisesta vähintään 7,5, eikä mikään arvostelukohta saa olla alle 5.

Ykkösen saa, jos tyypistä ja yleisvaikutelmasta tulee kummastakin vähintään 8 ja toisesta vähintään 8,5 eikä mikään arvostelukohta ole alle 6. Ruusahan täytti näistä kirkkaasti kaikki muut vaatimukset paitsi sen yleisvaikutelman puolikkaan pisteen osalta.

Pistekeskiarvo ei vaikuta tammojen palkintoon. Oria sen sijaan ei palkita, jos pisteiden keskiarvo jää alle 7,4:n. Saamillaan pisteillä Ruusa olisi orinakin selvästi ansainnut palkintonsa, sillä sen pisteiden keskiarvo on 7,625. Ei hullumpaa!

Lopuksi vielä strategiset mitat:

Säkäkorkeus: 135,0 cm; Lautaskorkeus 135,5 cm; Rinnanympärys 162,0 cm; Etusäären ympärys 16,5 cm

Tuomareina näyttelyssä olivat Tuula Pyöriä ja Kirsi Lehtonen.

P.S. Kaikki kuvat on ottanut Satu Pitkänen. Suurkiitos niistä! 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Terveiset konkurssin partaalta eli sairastuvalta

Terkkuja täältä ponitallin sairaustuvalta!

Kaikenlaista onkin ehtinyt tapahtua sitten viimenäkemän. Operoitujen kahden nivelen lisäksi olemme ehtineet parannella yhtä aivotärähdystä, kahta ähkyä ja nyttemmin mahahaavaa.

Tiesittekö, että ihminen voi saada aivotärähdyksen jopa ilman yhdenkään kavioeläimen läsnäoloa? Tarvitaan vain väsynyt ja kärttyinen olotila, kiire ja autonovi. No, onneksi itseaiheutettu täräys meni ohi muutaman päivän levolla.

Ennen sairastupailua. Kuvat: Hestafoto

Mainitut ähkyt ja mahahaava ovat toki olleet hevoseläimen ruoansulatuselimistössä. Mutta eivät itse toipilaan, vaan Ruusan. Ähkyt ovat tietenkin noudattaneet normaaleja hevosen sairastumisen lainalaisuuksia eli puhkesivat lauantai-iltana ja sunnuntaipäivänä, viikon välein.

Ähkyily on ollut hyvinkin lieväoireista, mutta koska se on saanut ponin johdonmukaisesti kieltäytymään niin raikkaasta hanavedestä kuin herkkumehuistakin, on tarvittu ammattiapua. Ensimmäisellä kerralla taivuin pyytämään Viikin päivystäjää paikalle kello 3 sunnuntaiaamulla. Voin kertoa, että tuli kipupiikille ja letkutukselle hintaa.

Seuraavalla kerralla sinnittelin ponin kanssa maanantaiaamuun. Tie vei klinikalle heti sen jälkeen, kun tallinpitäjän mies oli saanut vaihdettua renkaani. Sattui nimittäin olemaan täällä etelässä yhden päivän talvi juuri menneenä maanantaina.

Klinikkatutkimusten lomassa paiskin samaan aikaan töitä - kahden tunnin yöunilla. Ei ollut hirveän kiva kokemus. Mutta onni on etänä onnistuva ja muutenkin joustava työ! Kun aamulla ilmoitin, että lähden viemään ponia klinikalle, kaikki olivat vaan että okei, järjestelläänpä työt vähän uudelleen.

Kuva: Hestafoto
Ensimmäiset klinikkatutkimukset eivät paljastaneet mitään erityistä: verikokeet ok, edes hiekkakeräymä ei ollut mainittava.

Poni jäi kuitenkin kaupunkilomalle yhdeksi yöksi ja seuraavana päivänä maha tähystettiin.  Silloin paljastui karu totuus, eli se mahahaava. Oli kuulemma tuoreen oloinen. (Olipa hyvä, että silloin pari vuotta sitten kiukuspäissäni irtisanoin ponin hoitokuluvakuutuksen. Mahahaavaa se ei tietysti olisi korvannut, mutta ähkyhoidot kyllä.)

Luottokorttia vinguttaessani vannoin, että tämä on Ruusan viimeinen iso eläinlääkärilasku.

Viime kuun eläinlääkärilaskut ylittivät nimittäin kipurajan aika komealla ilmavaralla: loppusumma kohosi noin 5 000 euroon! Vakuutuksesta saan takaisin sellaiset nolla euroa. Toisin sanoen Ruusaa koskevan päätöksen on parempi pitää ennen kuin teen henkilökohtaisen konkurssin.

Perus-tallilook, tällaisissa hepeneissähän aina ponejani taluttelen. Kuva: Hestafoto



Mahahaava yllätti, vaikka olin toki huomannut, ettei Ruusa ole ollut seuralaisena onnellinen. Seuraneidin tehtävä on langennut pääasiallisesti Ruusalle, koska tuuraajina vierailleiden laumatoverien päät eivät ole kestäneet tehtävää sen paremmin.

Omakin stressitasoni on huidellut sellaisissa sfääreissä, että olen ollut varsin ikävää seuraa niin eläimille kuin ihmisillekin. Tällä menolla mahahaavaa joudutaan lääkitsemään myös ponitädin sisuksista.

Vielä pitäisi muutama viikko sinnitellä.

Kuva: Hestafoto

Albertilla on siis ollut oma pikkutarha, jonka vieressä on ollut toinen, vähän isompi pikkutarha seuralaiselle. Eilen suurensin seuralaistarhaa, mikä herätti Ruusassa akuutin kirmailun tarpeen. Meni hetki ennen kuin sain tästä vaikutteita ottaneen toipilaan hillittyä.

Mutta vaikka tarha on suurentunut, Ruusan juomasaavin pinta on pysynyt koskemattomana pari päivää. Akuutilta tilanteelta on pelastanut vain se, että poni ryystää kuitenkin aamuin illoin tarjoilemani greenlinemehut. Heinääkin Ruusa on syönyt vähän närkkimällä.

Tänään kuitenkin ehkä keksimme ratkaisun: lykkäsimme koko konkkaronkan vastikään suurennettuun seuralaistarhaan. Tuoreeltaan tilanne näytti siltä, että setäponi ja Ruusa tekevät  kahdestaan ponijuttuja ja setähevonen syö sillä aikaa heinät. Eli varsin normaalia toimintaa.

Kuva: Hestafoto

Ainoa, jonka pää on kestänyt pikkuyksiössä seisomista, vaikuttaa olevan Albert.

Se on muutenkin voinut kohtalaisen hyvin. (Edit. Eli ruoka maistuu niin kuin, noh, teinipojalle, vettä kuluu ja kakkaa tulee kuin isoltakin hevoselta.) 

Terkkuja sairastuvalta -sarjamme viime jaksossa vaivannut kuume meni ohi eikä verikokeessakaan näkynyt huolenaiheita. Vuohisten tikit on pari viikkoa sitten poistettu ja ensimmäinen kolmesta IRAP-hoidostakin on jo naapurin hevosklinikalla pistetty.

On ollut onni, että irtopalaleikkauksesta toipuu ruuna eikä ori. Ruuna-Albert on nimittäin onnistunut itsehillinnässä huomattavasti paremmin kuin ori-Albert.

Yhtään ei saisi vielä riekkua. En kuitenkaan tiedä, onko ylipäätään mahdollista, että 1,5-vuotias varsa ei kuukauden seisomisen jälkeen yhtään kekkuloisi. Ja Albert on kekkuloinut välillä aika näyttävästi. Onneksi on toistaiseksi pysynyt käsissä, mistä lienee kiittäminen pitkälti naruriimua.

Jos joku ihmetteli, miksei tule postauksia, niin tässä syy. Kiirettä on pitänyt, kun olen kahdesti päivässä rampannut tallilla hoitamassa milloin mitäkin. Lasken päiviä.

P.S. Nämä kuvituksena olevat Albert-kuvat otettiin laitumella syyskuun lopussa, synttäriviikollani. Jos olisin tiennyt, millaisiin laskuihin kohta hukkuisin, olisin ehkä ottanut yhteyttä johonkin harrastajakuvaajaan enkä ammattilaiseen. Mutta ainakin tuli hommatua itselleni jonkinlainen 40-vuotislahja (kyllä, olen oikeasti keski-ikäinen). Ruusan kanssahan olen jo muutama vuosi sitten otattanut ammattilaiskuvia

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan: Laatuponiraportti

Taas on Laatuponikilpailu kisailtu ja uudet voittajat valittu! Tämähän nyt tapahtui jo jokunen viikko sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Tällä kertaahan kävi niin, että jokainen championaatti meni eri ponille. Virkistävää! Ja mikä hienointa, askellajimestaruus meni pikkuwelshille eli ex-oriille nimeltä Backwoods Tawny, ratsastajanaan Krista Nieminen. Ansaittu voitto oli se. Tämä poni on yksi niistä mounteista, joiden takia kärsin vakavasta kokokateudesta. Ollapa pienempi, että saisi ratsastaa tuollaisilla poneilla!

Kun Tarmo-ponista otettiin voittokuvia, harmittelin ensin, että piti ottaa niin räikeästi vastavaloon. Sitten muistin, että minähän rakastan vastavalokuvia, eikä harmittanut enää yhtään. 

Backwoods Tawny ja Krista Nieminen.

Viime vuoden tupla-champion Melvin As vei tälläkin kertaa voiton esteillä. Askellajikokeessa se se ei kuitenkaan ollut oikein terässä, vaan kärsi aluksi tahtirikoista, oli siis hetkittäin jopa epäpuhtaan oloinen. Muuten se kyllä suoritti tasaisen kauniisti. Ratsastajana, ja ymmärtääkseni myös ratsuttajana, oli jälleen omistaja Kiia Lindgren.

Melvin As ja Kiia Lindgren.


Junior championin titteli meni vuoden tauon jälkeen taas shettikselle, tällä kertaa tammalle nimeltä Everlasting Clarity. Se olikin hyvin valmisteltu ja suoritti tehtävät napakasti. 

Everlasting Clarityn omistaja ymmärsi tuulettaa asianmukaisesti.


Ajochampionaatin voitti hieno shettis nimeltä Rambling Penny Black, ajurinaan Tea Keskitalo. Valjakko erottui edukseen, vaikka oli siellä pari muutakin varsin pätevää suoritusta.

Rambling Penny Black ja Tea Keskitalo.


Tasoerot olivat melko selkeät. Junnuponeissa oli niitä, jotka leiskauttelivat esteiden yli vaivatta ja itsevarmoina ja oli niitä, jotka käyttäytyivät kuin eivät juuri olisi ennen puomeja nähneetkään.

Lauantain parhaat estepisteet saanut B-welsh-ori Larkhill's Monarch.


Lauantain parhaat askellajipisteet saanut B-welsh-tamma Bestowal Cascada.


Oli ratsastettuja poneja, jotka liikkuivat kouluradalla suorina tasaisessa peräänannossa, lisäsivät ja taipuivat. Oli poneja, jotka eivät liikkuneet peräänannossa askeltakaan.

Yhtä sekalainen seurakunta oli ajopuolellakin.

Mutta kiva, että osallistutaan! Ei näitä kekkereitä pidä ottaa kovin vakavasti. Nuorten kanssa on muutenkin sellaista, että yhtenä päivänä kulkee ja toisena päivänä sitten taas ei. Pääasia, että poni saa vähän kokemusta, toivottavasti myönteistä sellaista.

Oli vuonohevosiakin peräti kaksin kappalein. Tässä 4-vuotias tamma Karla Kaptain, ja Maija Pajula.

Tänä vuonnahan kisassa oli muutama uudistus. Ensinnäkin rakennearvostelu oli muun suorituksen yhteydessä tai jälkeen. Järjestelystä ei tainnut olla kenelläkään pahaa sanottavaa. Ehkä vähiten tuomareilla, jotka pääsivät nyt kollegoidensa tapaan maneesin katon alle.

Kehitys kehittyy!

Backwoods Tawny.

Askellajikoekin oli uudenlainen, parina ratsastettu rata. Parihomma toimi, mutta se ohjelma. Se oli pitkä. Erittäin pitkä. Ja jatkui pitkään. 

Jopa Tarmo-ponilta meinasi tarmo loppua kesken lukuisien ympyröiden, laukkalisäysten ynnä muiden, vaikka pikkuponit saivat esiintyä lyhennetyllä radalla. Eräs kahden kokeen suorittaja oli askellajikokeen lopussa niin poikki, että sillä eivät pysyneet enää silmätkään kunnolla auki. Katsomoon asti näkyi, että ponin jalat liikkuivat lähinnä ratsastajan tahdonvoiman varassa. (En laittanut siitä nyt kuvaa.)

Tästä ei kuitenkaan kannata tulevaa kisaamista miettivien säikähtää, sillä kuulin käytäväkeskustelussa, että ohjelmaa pyritään ensi syksyksi muuttamaan.

Laitetaan nyt se toinenkin vuonohevonen, 4-vuotias ruuna Starhill Amadeus ja Johanna Valmunen.

Tänä vuonna oli myös uudet koulutuomarit. Mielestäni linja oli pääosin hyvä. Tuomarit huomauttivat esimerkiksi sellaisista asioista kuin ponin jännittymisestä tai liian lyhyestä muodosta.

Ilahduttavaa kyllä, kovin monta ponia ei nyt esitettykään kovin ahtaassa nyökyssä. Joinakin vuosina on ollut niin tiukasti edestä niputettuja nuoria, että on maneesin penkillä asti ahdistanut.

Se kyllä hiukan nostatti katsomoraatimme kulmakarvoja, että aika monen ponin askellajiarvostelussa oli maininta "ei ikäistensä koulutustasolla". Osasta olimme samaa mieltä, mutta onko se nyt sitten kovin vakavaa, jos nelivuotias poni ei ihan vielä jaksa kantaa itseään koko ajan oikeinpäin? Minusta ei.

Ihana Leafhills Aiden ja Eerika Mäki-Paavola. 
Minusta asenne ratkaisee. Tässä yhteydessä on pakko mainita ihan nimeltä yllä olevassa kuvassa hyppäävä poni, nimittäin viisivuotias new forest -ruuna Leafhills Aiden. Vaikka se ei kulkenut varsinaisesti peräänannossa, ratsukon menoa oli mukava katsella niin esteillä kuin kouluradallakin. Ihan kuin poni olisi hymyillyt koko ajan, kun se toteutti ratsastajansa ohjeita kyseenalaistamatta niistä yhtäkään.

Koulutustasoa voi nostaa myöhemmin, mutta asennetta on vaikeampi muuttaa. 

Mietin pitkään, voiko tämän sanoa, mutta sanonpa kuitenkin. Nimittäin kaikkien forestien asenteesta ei valitettavasti voinut sanoa samaa kuin edellämainitusta. Siellä oli myös pari keskisormi pystyssä kulkevaa rodun edustajaa, yksi junnupuolella ja yksi ratsastettuna.

Kun tsekkailin ponien sukutauluja, huomasin yhdistävän tekijän: sama ori toisella isänä ja toisella emänisänä. Heti tulee mieleen toinenkin saman isän jälkeläinen, joka sivusta seuratun perusteella ei ole ihan helppo. Sattumaako?

Nelivuotiaiden askellajikisan voittaja, wpb-ori Fountainland's Frosty Joker ja kasvattaja-omistaja-ratsastaja Hanna-Leena Ohtonen.
No, takaisin askellajikokeeseen. Keskityn siihen, koska siitä kuvittelen jotain ymmärtäväni, toisin kuin esteistä tai ajamisesta.

Askellajeissa oli nelivuotiaiden luokan loppupäällä vähän huono tuuri, koskapa osallistujia oli pariton lukema. Kahden sijaan radalla nähtiin yhtä aikaa kolme ratsukkoa. Pitkälläkin radalla kolme oli vähän liikaa. 

Olin hyvin vaikuttunut, että luokan voittajahevonen pysyi omistajallaan hanskassa ja vielä enimmäkseen peräänannossakin, vaikka kaikki ratsukot olivat koko ajan toistensa tiellä. Ei ollut nelivuotiaalle oripojalle mikään helppo paikka se - jos nyt kellekään olisi. Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota, että kyseisellä kasvattaja-omistaja-ratsastajalla on hyvä tatsi nuoriinsa (kuva yllä).

2-vuotias komistus, welsh cob Goldriver Guardian.



Semmoiset Laatuponikisat tällä kertaa. Hauskaa oli. Toisaalta enpä muista yhtään Laatuponikisaa, jossa ei olisi ollut. Ainakaan sen jälkeen kun kisat siirtyivät Aulangolle.

En tiedä, mitä siellä Aulangolla syötetään ponitytöille, mutta aivan mielettömiä työmuurahaisia siellä näyttää kasvavan! Ja kun eivät ole kantamassa puomeja tai muuta tärkeää, kököttävät katsomossa seuraamassa kisoja. Hatunnosto talkoolaisille, ihan jokaiselle.

3-vuotias welsh C -tamma Cloudberry Tiara.
Laatuponikisassa on jotenkin niin mukava tunnelma, että moni ottaa viikonlopun ihan loman kannalta, oli sitten matkassa ponien kanssa tai turistina. Samoja naamoja näkee katsomossa yleensä molempina päivinä. Siellä tönötetään vaikka olisi flunssa sattunut iskemään (itse olin onneksi terveen kirjoissa). Kun on vaan niin kivaa!

Toivottavasti pääsisin ensi vuonna osallistumaan ihan ponin kera.

2-vuotias welsh cob -ori Meldon Dewr Macsen.

Ainoa asia, joka viikonlopun aikana jurppi, oli kuvien onnistumisprosentti. Se nimittäin laskee koko ajan, vaikka käytin koko kamerakalustoni kesällä huollossakin.

Ilmeisesti teleputki alkaa tulla tiensä päähän, se ei vaan enää ota teräviä kuvia kuin satunnaisesti. Sellaista investointivaraa ei budjetissa kuitenkaan ole, että voisin ostaa uuden. Joten ei auta kuin tyytyä laskevaan trendiin.

Nyt sentään vielä jokunen kuva oli teräväkin, valitsin enimmäkseen niitä tähän kuvitukseksi. Jostain mielestäni melko epäloogisesta syystä objektiivi tykkäsi tarkentaa etupäässä mustiin poneihin.

5-vuotias wpb-ruuna Viljam ja Elina Rouhiainen.

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Munaton ja vähän muutakinton mies kotiin

Olen aina sanonut, että minulle ei ruunaa tule kuin korkeintaan itse kasvattamalla. No, ruunan omistaja täällä päivää!

Albertin oriinpäivät päättyivät 4. lokakuuta Viikin hevossairaalassa. Pallukat muuten laseroi irti welsh-ihminen, joten hyvissä käsissä oli Albert. 

Kuvituksena tämän kesän viimeiset laidunkuvat, otettu 1.10. Ei ole helppoa kuvata kahta perskärpästä! Tämän kuvan sain niin, että laitoin pari namia maahan tuohon, missä varsat ovat, ja sillä aikaa kun ne etsivät herkkuja, menin kivien toiselle puolelle ja odotin, että ovat syöneet namit. Toimi! Värejä tosin en saanut kivoiksi.


Leikkauksesta tuli kuitenkin odotettua isompi ja samalla myös laskusta, kun pikkumiehen jalat kävivät ennen ruunausta röntgensäteilytyksessä. Jep, irtopalojahan siellä, molemmissa etuvuohisissa. Kun keväällä mietin, ruokinko silmissä venyvää varsaa liikaa, niin ilmeisesti ruokin. 

Itseruoskintaa ei millään lailla hillitse se ymmärrys, että irtopalat ovat nuorilla hirvittävän yleisiä ja voivat johtua muustakin kuin hoitovirheestä. 

Kun olin jo totutellut ajatukseen, että varsani jalat vaativat leikkauksen ollakseen terveet, kirurgi palasi ja halusi näyttää röntgenkuvista vielä jotain.

Kirurgi osoitti Albertin kinnerkuvaa ja sanoi "It's a little nokka". Hän korosti, että epäkuranttius on häviävän pieni, mutta myönsi, että eihän 1-vuotiaan nivelissä haluaisi nähdä pientäkään feelua. 

Itsehän dramaattisuuteen taipuvaisena punnitsin tässä kohtaa jo sitä, kannattaako näin vikaista elikkoa hengissä pitääkään. Kirurgi ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä, miksi ei. Voi olla, että Albert kehittää tulevaisuudessa itselleen kintereeseen nivelrikon, tai voi olla, että nokkamuodostuma jää ikuisesti pelkäksi satunnaiseksi röntgenlöydökseksi. Jos olisi hänen hevosensa, hän leikkaisi ja jatkaisi eteenpäin. Joten niin sitten tehtiin.



Syy draamalleni ei ollut pelkästään jalkaterveydellinen. Olen nimittäin jo pitkään tiennyt, että Albertin henkitorvessa on jotain "epäilyttävää", kuten sen pienempänä tutkinut eläinlääkäri asian ilmaisi. En ole kuitenkaan halunnut siitä blogissa puhua ennen kuin tiedän, mikä tilanne todella on ja miten itse asiaan suhtaudun. 

Klinikalle varasin ajan sillä ajatuksella, että Albert siellä nukutetaan. Anestesiaa edeltävien tutkimusten löydökset ratkaisisivat, heräisikö se. 

 Ja kyllähän Albert heräsi. 

Tähystyksessä ilmeni, että henkitorvi tosiaan on sydämen ohituskohdassa hieman kapea. Poikkeama on kuitenkin niin lievä, että se eläinlääkärien mukaan osuu normaalin vaihteluvälin sisään. Monen terveenkin hevosen sydän painaa henkitorvea hiukan soikeaksi.

Summa summarum, Albertilla pitäisi olla ihan hyvät mahikset kasvaa normaaliksi harrastehevoseksi.


Albertilta huollettiin samalla reissulla myös suuvärkki. Piikkejä oli jo aika reilusti. Lisäksi näkyi pientä kariesta, mutta eläinlääkäri arveli sen johtuneen vain siitä, että melko runsaisiin piikkeihin oli jäänyt evästä muhimaan. Seuraamme tilannetta ja vältämme parhaamme mukaan hapanta ja makeaa.

Sudenhampaat suusta poistettiin jo leikkauspöydällä. Mielestäni ne on syytä napata pois alta ennen kuin rupeaa tekemään mitään kuolaimen välityksellä. Ihan turhaa ottaa sitä riskiä, että kuolaimista tulee sudenhampaiden takia varsalle ikävä  juttu, joka sattuu suuhun.


Kuolainhommien takia sudenhampaiden poisto ei loppujen lopuksi olisi Albertin tapauksessa ollut kovin kiireellistä. Eläinlääkäri (kuolainasioihin perehtynyt Mirjami Miettinen) oli nimittäin mitannut Albertin suun ihan pyytämättä - ja se kuulemma oli pienin, mitä hän on ikinä nähnyt. Semmoinen ennätysponi minulla!

Kuolaimelle on suussa tilaa vain 1,2 cm, mikä on suunnilleen sama tila kuin se, mikä suussa pitäisi olla kuolaimen lisäksi. Eli mitään kuolainta ei Albertin suuhun tällä hetkellä mahdu. Lisäksi harjanne, jonka päälle kuolain hevosella tulee, on Albertilla hyvin kapea eli se on luonnostaan erittäin herkkä kuolaimelle.

Koska Albert on vasta lapsi, sen suu voi vielä kasvaa. Silti sopivan kuolaimen löytyminen sille saattaa olla yhtä iisipiisi projekti kuin satulan löytäminen Ruusa-ponille. Täytyy vain toivoa, että Albert toimii kuolaimettomalla.

Pikku potilas perjantaina toipumassa hammashuollosta. Puhelinlaatu oli tavallistakin laaduttomampi.

Koska mikään ei mene näillä koordinaateilla kuin Strömsössä, Albertille nousi jo leikkausta seuraavana päivänä 40 asteen kuume. Kun sillä ei ollut tulehduksen merkkejä ja kuume lauantaina oli jo laskenut, eläinlääkärit halusivat kotiuttaa varsan. No, tänään sillä oli sitten taas kuume, 39,6 astetta.

Ruunaushaavasta kuume tuskin tulee, koska se on siisti. Jos tulehdus olisi nivelissä, Albert kuulemma ontuisi käynnissäkin, mutta se kävelee erittäin hyvin. Vaihtoehdot ovat siis ihan vaan nukutuksen jälkilämpö ja joku pöpö.

Toivotaan, että Albert ei olisi tuonut klinikalta kotiin mitään kovin vaarallista tautia! Toistaiseksi se ei ole kovin sairaan oloinen, joten toivotaan parasta.

Nyt peukut pystyyn, että kuume katoaa ja toipuminen sujuu muutenkin hyvin.


Ensimmäiset kaksi viikkoa Albertin pitää olla karsinalevossa, mutta sain luvan laittaa myös karsinan kokoiseen tarhaan, kunhan siellä ei ole mutaa. Että saisi vähän raitista ilmaakin. Tämä olisi sikälikin kiva, että seuraneidiksi omistussuhteen vuoksi joutuneen Ruusan keuhkot eivät oikein kestäisi kahta viikkoa sisällä. Eikä kyllä pääkään.

Vaikka edessä on pitkä kuntoutus, olen onnellinen, että sain nuoremman kullannuppuni taas "kotiin", missä voin pusutella sitä joka päivä. Kunhan nyt vaan loppu menisi niin kuin kuuluu.

P.S. Albert käveli molemmissa päissä traileriin kuin vanha tekijä ja matkusti remuamatta! Klinikalla hetkeksi pysähtyi puoliväliin miettimään, mutta tallusti sitten sisään. Ehkä Albertista sittenkin tulee ihan hyvä matkustaja. Kyllä rauhallinen kaveri tekee ihmeitä - kaiken huipuksi sellainen löytyi paluumatkalle sittenkin omalta tallilta.