keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Miten valita hyvä tallipaikka?

Olen monesti kehuskellut sillä, miten hyvin olen osannut valita tallipaikkani. Enimmäkseen tallinvaihdokset ovat johtuneet omasta uudelleensijoittumisestani tai muista logistisista syistä.

Luulin siis olevani aika hyvä valitsemaan tallipaikkaa, kunnes muutama vuosi sitten onnistuin  tekemään floppivalinnan peräti kahdesti peräkkäin. Toinen kerta oli kyllä pakkorako, jossa ei sopivalla aikavälillä (=välittömästi) löytynyt ihan sitä oikeaa paikkaa.

Silloisesta tallipaikanhakukierteestä - ja vähän jo sitä aiemmista valinnoista - olen oppinut ainakin jokusen asian.

Pieni throwback viime kesään. Tyytyväisiä poneja ja vähän hevosiakin.


Ensinnäkin, ei pidä sivuuttaa omaa vaistoa. Tallipaikan vaihto on stressiherkälle ihmisyksilölle aina ahdistava tilanne, mutta jos tallipaikkaa katsoessa tulee olo, että tallinpitäjän kanssa ei olla ihan samalla aaltopituudella, kannattaa jatkaa etsimistä.

Tai jos tallinpitäjä kiireidensä vuoksi unohtaa sovitun tapaamisen eikä ilmaannu paikalle, voi olla että kiireitä on muutenkin liikaa tallin pyörittämiseen.

Toisaalta jos tallinpitäjä jokaiseen onnistuuko-kysymykseen vastaa hymyillen kyllä, kannattaa ryhtyä skeptiseksi. Jees-henkilöltä vaikuttava todennäköisesti tekee ongelman kaikista niistä asioista, joihin tallipaikkaa esitellessään sanoi "totta kai onnistuu". Tai sitten suostuu jokaisen toiveisiin ja niiden välissä poukkoillessaan väsyy. Ihminen, joka jämptisti vetää tekemisensä rajat, sen sijaan usein tekee ja jaksaa tehdä sen, mitä lupaa. 

Toisekseen ei pidä luottaa ainakaan tuntemattomien ihmisten lupauksiin jostain tulevasta. Jos pihatto ei ole vielä ihan valmis, siitä ei valmista välttämättä koskaan tulekaan. Ei kannata luottaa, vaikka joku yhteinen tuttu menisi tyypistä takuuseen.


Kolmannekseen, aina pitää kysyä, onko kirjallista sopimusta. Jos on, se kannattaa lukea ajatuksella ennen kuin lukitsee vastauksensa.

Ei nimittäin ole kivaa, jos sopimuksessa yllättäen lukeekin vaikka sellaista, että omistaja on vastuussa hevosensa muille hevosille aiheuttamasta vahingosta - myös yhteistarhauksessa (omalle hevoselle voi halutessaan ottaa sairauskuluvakuutuksen, toisen hevoselle ei).

Tai jos osa tallivuokrasta on tarkoitus korvata työllä, on hyvä tietää etukäteen, jos tallivuorot on kirjattu sopimukseen tyyliin "viidesti viikossa ja tallinpitäjän lomien tai sairastumisten aikana"...

Yllä olevat sopimukset ovat esimerkkejä todellisesta elämästä.

Ensimmäisessä tapauksessa tajusin pyytää sopparia vasta, kun niin sanotusti oli jo kakat housuissa eli poni jo siirretty. Kyllä, erittäin tyhmästi tehty ihmiseltä, joka ei ollut tottunut kirjallisiin tallipaikkasopimuksiin.

Tyhmyydestä hiukan viisastuneena en haksahtanut esimerkki kakkoseen, jossa tallivuokra olisi melko runsaasta ja käytännössä täysin ennalta-arvaamattomasta työvelvoitteesta huolimatta noussut lähelle vastaavan täysihoitopaikan tasoa. 

Työtä riittää nykyisessäkin tallipaikassa, mutta sentään vain omien ponien verran.


Koska olen aika tarkka siitä, miten ponejani kuuluu hoitaa, kysyn potentiaaliselta tallinpitäjältä erikseen aivan jokaista asiaa, jolla on minulle merkitystä.

Montako kertaa päivässä heinä, montako kertaa väkirehut? Millaista heinää, eihän sitä yllättäen vaihdeta säilöstä kuivaan tai vähäsokerisesta sokeriseen? Millainen päivärytmi tallilla on? Onhan vettä jatkuvasti saatavilla myös talvella? Missä voin liikuttaa poniani, millaiset maastot? Mitä, jos ponini sairaus tai joku äkillinen vamma vaatii hoitoa useamman kerran päivässä - voinko käydä vaikka puoliltaöin hoitamassa, jos en töiden takia aiemmin pääse? Nuo nyt ihan vaan muutamana esimerkkinä aihepiiristä.

En tiedä, montako tallipaikkaa on mennyt sivusuun siksi, että hakutilanteessa epäilemättä vaikutan täysin hysteeriseltä. Mutta mitä yksityiskohtaisemmin selvittää asiat etukäteen, sitä levollisemmin mielin voi tehdä muuttoa. Sanottu pätee ainakin tällaiseen kieltämättä hiukan hysteriaan taipuvaiseen ponitätiin.



On yllättävän monia erilaisia tapoja pitää hevosia. Monet niistä ovat minusta vääriä, mutta jonkun muun mielestä ainoita oikeita.

Joten  jos haluaa harrastaa ilman ylimääräistä ahdistusta, kannattaa valita sellainen paikka, jossa tallinpitäjän käsitys hyvästä hevosenpidosta on oman käsityksen kanssa mahdollisimman yhteneväinen.

Siinäpä tulikin tämän tekstin tärkein oivallus ja pointti.

Monella tallilla minun tapani käsitellä ponejani voisi saada kanssahevostelijat pyörittelemään silmiään. Mutta onneksi olen päätynyt kukkahattuiluineni tallille, jossa paitsi olen samoilla linjoilla tallinpitäjän kanssa, myös edustan kävijäimistön valtavirtaa. (Edit: olen sen verran hyvin kuitenkin myös aikaisemmat tallipaikat valinnut, että ei ole ollut silmänpyörittelyä niissäkään.)

Varsankin kesyttäminen on ollut mukavaa, kun esimerkiksi riimun pukeminen ensimmäistä kertaa kaksikuiselle saa aikaan kanssailoitsemista eikä tuhahduksia, että olisihan sen pitänyt olla sillä päässä jo kaksi kuukautta.

Se, että kaikki ovat samanmielisiä, ei tietenkään ole sattumaa, vaan tallinpitäjän valinnan tulosta. Ja homma toimii.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Albert Gopro-kameralla ja erotreeniä

Jos olet joskus miettinyt, miltä näyttää vapaana juoksenteleva varsa emän selästä käsin niin nyt on mahdollisuus nähdä. Tosin vain still-kuvina, koska en sittenkään ihan osannut käyttää tallinpitäjän lainaamaa Gopro-kameraa.

"Voi ei, kohta se taas tulee päälle", miettii Ruusa.


Aletaan tosiaan olla siinä pisteessä, että Albertin mukana pitäminen Ruusan ratsastuksessa tai muussa ei-vapaassa liikutuksessa ei ole enää kivaa kenenkään muun kuin Albertin mielestä.

Myös on ollut viitteitä siitä, että Albertin sisäinen ori pyrkii pontevahkosti pintaan. Torstaina oriuden aste saavutti sellaiset mittasuhteet, että oltiin jo hyvin lähellä äidin ja pojan äkillistä asumuseroa.

Sitten pikkumies sai lauman johtajaor... eikun -ruunalta sen verran noottia toiminnastaan, että isojen poikien leikit vaikuttaisivat toistaiseksi unohtuneen.

Ja taas se tulee.
Vaikka kahdeksankuinen ei yleensä ole vielä täysin lisääntymiskykyinen, senikäistenkin alulle panemia varsoja on kesyhevosten keskuudessa elänyt. Äidin ja pojan rakkauslasta emme tosiaankaan toivo.

Ponnyjen yhteiselo tulee siis päätökseensä todennäköisesti hyvinkin pian.

Albertilla ei vieläkään ole ikätoveria vieroituksen iskua loiventamassa. Se saanee kuitenkin poikamiespihattoon kaveriksi nykyisen bestiksensä, leikkisän aikuisen ruunan. Niin että eiköhän se selviydy.

Tänään aloitimme eroon valmistautumisen harjoituksella, jossa Albert jää tarhaan, kun äiti lähtee jumpalle.

Varmuuden vuoksi en kuitenkaan lähtenyt matkaan Ruusan selässä, vaan otin pitkästä aikaa esiin pitkät ohjat. Arvelin, että jalat maassa olisi turvallisempaa kuin persus penkissä, jos ja kun varsan kiljunta herättäisi äitiponissa hysteerisyyttä.

Mitä vielä!

Varsa kyllä huusi kurkku suorana koko sen ajan, kun olimme Ruusan kanssa lähipellolla ohjasajossa, mutta äitiponi ei näyttänyt merkkejä villiintymisestä.

Ihan kuin Ruusa olisi huokaissut, että huh, viimein hetken rauha. Tamma tassutteli menemään aivan tyynenä. Silloin tällöin vähän kuunteli lapsensa hätähuutoja, mutta kertaakaan ei vastannut.

Jotain jännää näkyvissä.
Tällä kertaa Albert taisi olla ainoa, jolla ei ollut kivaa.

Erovalmistelut alkoivat kuitenkin siinä mielessä lupaavasti, että varsa pysyi koko harjoituksen ajan toivotulla puolella aitaa. Ja kun talutin Albertin emänsä viereen puurolle, se käveli tarhasta talliin ilman mitään ylimääräisiä kuvioita tai edes kiihdyttelyitä.

On se kiltti poika.

P.S. Nämä kuvat ovat tiistailta. Lumi suli jo. 

tiistai 23. tammikuuta 2018

Talvi, mikä ihana tekosyy (Lisätty kuva karkurista)

Jos joku ei vielä tiennyt, niin kerron, että tänne eteläänkin tuli viime viikolla talvi. Se kuulemma loppuu noin huomenna, joten nyt on pakko julkaista tämän vuoden toisena talvisena päivänä (viime torstaina) napattuja kuvia irtojuoksutuksesta. 

Kaunis, kauniimpi, Albert.

Ponit eivät oikein viitsineet juuri sinä päivänä juoksennella, paitsi sen jälkeen kun olin vienyt kameran jo pois ja tulin riimun kanssa hakemaan poneja pois laitumelta.

Kahdeksan kuukautta tuli muuten toissapäivänä täyteen. Pitäisikö tuolle reuhuletille tehdä jo jotain, ettei sitten keväällä ole niin iso homma siistiä näyttelyyn?


Pakkanen on kuitenkin selvästi tehnyt tehtävänsä, sillä poneissa on ollut ihan mukavasti virtaa. 

Mukavasti tai ikävästi, miten sen nyt ottaa. Alberthan juoksee aina suunnilleen samalla innolla eikä sen virta yleensä juurikaan poksahtele silloin kun varsa on ihmisen kanssa narukontaktissa. Sama ei täysin päde mammaponiin, kuka lie niin huonosti senkin kouluttanut. 



Esim. tänään ratsastus sujui niin kuin se on varsa mukana suoritetuissa jumpissa tähänkin asti sujunut, eli varsin jännittyneissä tunnelmissa. 



Uuden bravuurinsa Ruusa keksi kuitenkin vasta ratsastajan jalkauduttua. Bravuuritemppuun kuuluu vetää pää taaksepäin silläviisiin, että suitsien niskahihna luiskahtaa korvien väärälle puolelle. Sen jälkeen mammaponi onkin vapaa tekemään mitä vaan. 

Tänään sen minkä vaan koreografia muodostui ensin kiitoversiona suoritettu pierupukkilaukka silmänkantamattomiin ja sen jälkeen muuten vaan pellolla juoksentelu erilaisissa askellajeissa, toinen jalustin alas pudonneena. Jihaa! (Melko samantyyppiset askelmerkit muuten oli eilisessä irtojuoksutuksessa, kun kaksikkomme omatoimisesti poistui aidatulta alueelta.)

Albertin ravikuvat olivat kaikki epäteräviä ja useimmat myös väärästä askelvaiheesta. Mutta tässä nyt yksi.

Äitiponi katosi tämänpäiväisestä ratsastusmaisemasta sen verran rivakasti, että lapsiponi jäi hädissään huutelemaan perään. Kiihtyvyys on tuollaisessa welshinponissa suunnilleen Ferrarin luokkaa. Ja kun se pääsee kunnolla kierroksille, se ei todellakaan halua heti kiinni.

Onneksi olemme tallilla, jolla irtijuoksentelevia welshinponeja ei katsota pahalla silmällä ja tilatkin soveltuvat tällaiseen ylimääräiseen hauskanpitoon. Albert on saanut joskus ihan luvankin kanssa käydä pihalla omilla pikku seikkailuilla ilman äitiä.

Albertin irtijuoksentelut saattavat kyllä vähitellen harventua, sillä ratsastuksesta ei oikein tule sen seurassa mitään. 

Koko homma menee sen jännittämiseksi, milloin Albert keksii pukittaa Ruusaa päin tai loikata sen selkään. Välillä Ruusakin kuumenee Albertin toilailuista niin, että ratsastajaa alkaa hirvittää myös ratsun hallinnassa pysyminen. Vaikka se on aina pyytämällä pysähtynyt.

Karvamamma.
Heti kun ratsastaa vähemmän (tai ei ollenkaan pariin kuukauteen) niin alkaa tulla tällaista kummaa säikkyyttä. Persus alkaa taas hillua jossain ihan muualla kuin syvällä penkissä ja raajat takertuvat poniin heti jos se osoittaa merkkejä lukujärjestyksen ulkopuolisista jumppaliikkeistä. 

Ei auta kuin jatkaa harjoituksia, jospa alkaisi jonkin sortin rentous taas löytyä ratsukon molemmilta osapuolilta.

Lopuksi vielä lisäys: GoPro-kuva Ruusasta pitämässä kivaa. Miksei se voi ravata noin silloin kun olen selässä?



torstai 18. tammikuuta 2018

Yhtäkkiä se osaa jo vaikka mitä - Albertin koulutuksen tilannekatsaus

Tässä runsaan puolen vuoden iässä on sopiva hetki tarkastella, miten wannabe-ponikasvattaja on varsansa opetustehtävissä onnistunut. 

Tekee mieli tarkastella, koska kerrankin on tilaisuus antaa itselleni kiitettävä arvosana. Itsekriittisyyttä sairastavalle tilanteet, joissa omaa häntää kehtaa nostaa, ovat harvinaista herkkua.

Eikä havainto hyvin suoriutumisesta edes ole pelkkää omahyväisyyttä, vaan olen saanut tämänsuuntaista palautetta myös tilannetta sivusta seuranneilta. Jes, on siis sittenkin olemassa jokin hevosjuttu, jossa olen ihan hyvä.

Uudenvuodenaattona harjoiteltiin myös vähän näyttelyseisontaa molempien ponien kanssa. Yksi riekkui lähes hallitsemattomasti, toinen teki mitä pyydettiin ilman ylimääräisiä kiemuroita. Kuka arvaa, kumpi mainituista poneista kääntyi nyt 1- ja kumpi 7-vuotiaaksi? Jep, tässä kuvassa näkyy se, joka osasi käyttäytyä.

Kun varsa putkahtaa tähän maailmaan, ihmiselle viimeistään selviää, mitä tarkoittaa hevosen osaamisen nollataso. Se on ihan oikeasti pyöreä nolla. Piti korostella nolla oikein kunnolla, että nolluus saisi sille kuuluvan painoarvon.

Albertin kanssa taidettiin vilahtaa jossain vaiheessa vähän miinuksenkin puolella, kun se eläinlääkärikokemustensa perusteella päätteli, että ihmistä on parempi vältellä. Tähän lähtökohtaan nähden olen häpeilemättömän tyytyväinen sen tämänhetkiseen suoritustasoon. 

On joka tapauksessa aina yhtä ihmeellistä tajuta, miten paljon pieni rääpäle on kasvamisensa ohessa oppinut ihmisten maailmassa toimimisesta. 

Aiheeseen liittymätön kuvituskuva uudenvuoden aatolta.
Tämä ihana pikkuriimu alkaa olla jo vähän pieni ja arkikäytössä onkin jo pony-kokoinen.
Tällä hetkellä Albert osaa kesyhevosena olemisen alkeet eli osaa käyttäytyä odotusten mukaisesti jokapäiväisissä toimissa.

Siihenkin sisältyy yllättävän monta askelmaa, kun rupeaa oikein miettimään. Aika monta palasta on jo ihan tarhasta hakemisessa. Varsan pitää siinä toiminnassa haluta lähteä ihmisen matkaan sekä olla sinut riimun pukemisen kanssa, osata odottaa, ymmärtää riimuun narusta tulevien erisuuntaisten paineiden merkitykset ja toimia niiden mukaisesti ja niin edelleen. 

Joulun tienoilla sain peräti videomuotoista todistusaineistoa siitä, miten Albert yllämainitusta tarhasta hakemisen tehtävästä tällä hetkellä suoriutuu (mukana myös hassu äitiponi):


Linkki videoon

Aika monta oppimisporrasta on kavuttu myös ennen kuin Albert-varsasta on voitu ottaa alla näkyvä harjausvideo. Ne opit pohjaavat riimun ja sille myötäämisen harjoituksiin. Lisäksi olemme erikseen opetelleet harjauksessa paikallaan seisomisen ennen kuin olen sitonut varsaa kiinni. 

En harjaa aina ihan noin pontevasti kuin videossa. Varsa kannattaa kuitenkin opettaa sietämään monenlaista käsittelyä, ettei se myöhemmin säikähtäisi jonkun toisen ihmisen vähän rajumpia otteita. 


Linkki videoon

Myös Albertin kaviot saa puhdistaa, mutta sen videon sensuroin kokonaan huomattuani siinä oman virheeni: olen nostanut jalat liian ylös ja Albert on siksi heilutellut vähän jalkojaan.

Albert täyttää kohta kahdeksan kuukautta. Mielestäni varsa on aivan ikävaiheeseen sopivalla koulutustasolla.

Erityisen tyytyväinen olen siihen, miten kiltisti Albert oppimansa toteuttaa. Tallinpitäjänkin suusta on useaan kertaan kuultu lausahdus "Albert on maailman kiltein ja suloisin varsa".  

Pikkumusta ei ihan tosissaan ole tainnut koskaan tehdä mitään varsinaisesti tuhmaa. Viime aikoina sille tosin on tullut selkeä riiviövaihe, jossa kaikkea pitää ainakin yrittää vähän pureskella ja kopaista etusella, narun päässä kulkiessa on joskus aika kevyet jalat ja ilmekin vähän ilkikurinen.

Lisää uudenvuodenaaton kuvia. Nämä näyttävät nyt vähän vanhentuneilta kuvilta, kun tänne etelärannikollekin saatiin viimein lunta!


Vaikka Albert on kiltti, elämä sen kanssa ei joka tilanteessa ole aivan helppoa.  Tästä on pitänyt huoli sen - epäilemättä puoliveripuolelta peritty - herkkisluonne. Käytin tarkoituksella sanaa herkkis enkä herkkä. Herkkyys on sinänsä positiivista, mutta herkkis-sana ei ole kehu.  

Vaikka Albert osaa kaikki nuo yllä luetellut asiat ja suorittaa ne rauhallisessa mielentilassa, tämä ei välttämättä päde, jos tekemisen ihmisosapuoli vaihtuu. Vieraat ihmiset saavat mielellään rapsutella (eläinlääkärien ja muiden epäilyttävien tyyppien kohdalla tilanne harkitaan erikseen), mutta muu ei aina onnistu tai ainakin tapahtumasta seuraa ponivarsan silmänpyöritystä.

Pitkään oli niin, että jos varsalta säätilan dramaattisesti muututtua piti poistaa loimi, minun oli se itse käytävä tekemässä. Albert ei nimittäin antanut edes tallinpitäjän suorittaa tällaista toimenpidettä. Voittekin varmaan kuvitella riemuni, kun tallinpitäjä noin kuukausi sitten lähetti videon, jossa Albert antoi hänen aivan tyynimielisesti riisua loimen. Niinkin pieni asia voi olla suuri. Lisäys: Kun loimen poisotto alkoi onnistua niin alkoi onnistua sen pukeminenkin. Onneksi on tallinpitäjä, joka toimii samoilla periaatteilla.

"Olen kiltti, mutta valikoiva."

Tällaiset edistysaskeleet kertovat, että selvästikään ponilapsemme ei ole aivan toivoton tapaus. Nyt vaan pitäisi saada Albertille lisää positiivisia kokemuksia muiden ihmisten kanssa toimimisesta.

Harmi vaan, ettei ole hirveästi ollut innokkaita apukäsiä tarjolla. Enkä oikein ole keksinyt, mistä sellaisia etsiäkään. 

P.S. Kiinnostaako ketään tarkempi kuvaus siitä, miten olen opettanut Albertin videoilla näkyviin juttuihin? Varmaan lukijoissa on paljon pätevämpiä varsankouluttajia, mutta jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan niin voin kirjoittaa aiheesta lisääkin. 

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Helppoa kuin heinänosto - ja mitä väliä on kuidun määrällä

Helppoa kuin heinänteko, siinäpä sarkastinen sanonta, joka sopii hyvin paitsi heinän tekovaiheeseen, myös poneille passelin karkearehun hankkimiseen. 

Kuvituskuvaksi joskus syksyllä otettu kuva Albertsiinista.

Meillähän heinän hankinnasta huolehtii tallinpitäjä, mutta hän pitää meidät muut aiheesta hyvin ajan tasalla.

Tänä syksynä luulimme jo, että meitä lykästi, kun valitulta viljelijältä tuli esikuivatusta säilöheinästä tällainen analyysi (taulukon olen aivan itse lukijan palvelemiseksi askarrellut):

Tavoitearvoista on eri lähteissä vähän eri versioita, tähän olen laittanut alimmasta löytämästäni korkeimpaan. Analyysin arvoista olen kursivoinut ne, jotka poikkeavat viitearvoista.


Erityisesti viimeinen lukema lämmitti kovasti kaviokuumeponin omistajaa. Sokeria on todella vähän.

Toki myös valkuaista on hieman alakanttiin, mutta toisaalta ponnyjen massuihin päätyy runsaanpuoleisesti karkearehua. Proteiinia pitäisi siis tulla pienellä lisärehustuksella tarpeeksi. Myös sulavuus (D-arvo) on analyysin mukaan hiukan alhainen, mutta täyttää kuitenkin minimivaatimukset. Kuitua on hieman tavoitetta enemmän, mutta ei dramaattisesti.

Ponylandiassa kaikki hyvin siis?

Näin luulimme, kunnes poniemme ulkomuoto ja alkoi - varsin nopealla tahdilla - muuttua.

Vatsanahat pingottivat, mutta nahan ja kylkiluiden välissä oli niukalti pehmikettä. Selkäpuolelta alkoi kadota tavaraa. Lopputuotoksen koostumus muuttui kovin tikkuiseksi ja ajoittain veteläksi, jopa ripulia esiintyi.

Joku voisi pitää tätä ponia pullukkana ja kysellä laihdutusohjeita, mutta oikea lääke on laadukkaampi eväs. Proteiinia on jo tässä roimasti lisätty. Toisin kuin suhruisesta kuvasta voisi päätellä, ponilla ei oikeasti ollut huono karva.  


Aluksi luulimme, että pieni ponipopulaatiomme oli joutunut aggressiivisen matohyökkäyksen kohteeksi. Voimakas madotus ei kuitenkaan muuttanut tilannetta. Eikä psyllium, jota saivat kuurin kaikki paitsi Albert (ja sekin sai myöhemmin).

Vaikka D-arvo oli heinässämme analyysin mukaan vain hieman alle ihanteen, syöjien vointi kertoi jotain ihan muuta. Sulamatonta kuitua oli selvästikin yli tarpeen. 

Liika sulamaton kuitu on hevoselle haitaksi, koska se vähentää ravinteiden sulavuutta ja heikentää suoliston pieneliökantaa (mm. Saastamoinen 2008).

Toisin sanoen ruoansulatusjärjestelmä joutuu ylitöihin samalla kun eliöresursseista leikataan. Ei ole silloin suolistotulehduksenkaan mahdollisuus poissuljettu, saati lievempien ruoansulatusongelmien. Aineenvaihdunta on kovilla. Jotkut väittävät, että liiasta kuidustakin voi tulla jopa kaviokuume, onhan sairaudella usein aineenvaihdunnallinen tausta.

Joka tapauksessa herkkämahaisen olo on liiasta kuidusta tukala. Ulospäin näkyvistä oireista päätellen se tuntuu suunnilleen samalta kuin jos maha on täynnä ilmaa. (Jos et yhtään tiedä, miltä se tuntuu, ole onnellinen.)

Ruusa uudenvuodenaattona 2017, kun alkuperäinen heinä on jätetty kokonaan pois noin kuukautta aiemmin. Poni seisoo hassusti alamäessä. Mutta ainakin minä näen tässä selvän muutoksen. Ponilla on tässä enemmän rasvaa kylkiluidensa päällä kuin edellisessä kuvassa, muttei vieläkään paljon. 

Jo muutaman kanttipaalin jälkeen tallinpitäjämme veti johtopäätökset ja kääntyi toisen tuottajan puoleen. Ulkoisesti nämä kaksi heinää näyttivät väriä ja korren paksuutta myöten tismalleen samalta, mutta syöjien yleiskunnossa tapahtui muutos.

Uuteen heinään siirtyneiden koekaniinien mahan toiminta normalisoitui välittömästi ja aika nopeasti alkoivat vatsalinjatkin virtaviivaistua. Pian muutkin hylkäsivät alkuperäisen heinän.

Vain Ruusa ja Albert jatkoivat ensimmäisen heinän syömistä. Uudella laadulla korvattiin vain osa päivän heinäannoksesta, koska siitä ei ollut analyysiä. Kun sellainen myöhemmin saatiin teetettyä, tulos näytti tältä:



Analyysin mukaan alkuperäinen heinä olisi siis tätä uutta pääosin parempaa. Mutta edelleenkin syöjien vointi kertoo jotain muuta.

Tässähän alkaa vannoutuneimmankin datafanin käsitys kallistua siihen suuntaan, että analyyseillä voi heittää vesilintua. Tai en nyt ehkä kuitenkaan ole ihan valmis sellaiseenkaan. Vaikka heinän laadun tärkein mittari on ponin vointi, kaviokuumetaustainen poni soveltuu heikosti heinän sokerimäärän koe-eläimeksi.

Tällaisen tapauksen kanssa analyysi kannattaa ottaa, mutta se pitää ymmärtää parhaimmillaankin suuntaa-antavaksi. (Niin olen ajatellut kyllä tähänkin asti.)

Kuvaajalta aika omaperäinen rajausratkaisu, mutta tästä näkyy aika hyvin tuo Ruusan tämänhetkinen lihavuuskunto. Lihasta ehti kadota syksyn mittaan etenkin selästä aika lailla, mutta nyt maha on maltillinen ja kylkiluiden päälle on saatu jo pikkuisen tavaraa. Paljon ei uskalla antaa kertyäkään, kun ponilla on kaviokuumetausta. 

Takaisin tuoreimpaan analyysiin. Se jätti kaviokuumetoipilaan omistajan kysymykselliseen tilaan.

Vaikka sokeria on maltillisesti, kaviokuumetaustaiselle pitäisi olla vielä vähemmän. Lisäksi valkuaisen määrä on lähes mille tahansa hevoselle riittämätön ja etenkin yhdelle edelleen imettävälle sekä toiselle kohisten kasvavalle.

Kompromissina ostin yöheiniksi Goldengrassia kysyttyäni ensin eläinlääkäriltä, onko sillä mitään merkitystä, jos poni syö vain osan heinistä vähäsokerisempana versiona (kuulemma on). Lisäksi laajensin ponien ruokalistaa soijarouheella. Näiden lisäysten ja alkuperäisestä heinästä luopumisen tulokset alkoivat näkyä parissa viikossa. (Ks. kuvat yllä.)

Kesällähän ponit söivät vallan Goldengrassia ja Ruusa olikin ensiluokkaisessa lihavuuskunnossa. (Ainakin minusta, laitan kuvan alle vaikka se on jo kertaalleen käytetty tässä tekstissä.)

Tässä ponny on jo siirtynyt tuohon ensimmäisen analyysin heinään, mutta ulkomuoto on vielä pitkälti Goldengrassin aikaansaama. ©aaveen.net
Kokemukseni mukaan kultaheinä on juuri niin hyvää kuin väitetään. Miinuspuolena pitää kuitenkin mainita hinta, joka ylittää ainakin keskituloisen poninomistajan budjetin. Hinta on normiheinään verrattuna ainakin tuplat eli jotain 60 senttiä kilolta. Jo tämä riittää perusteeksi vain osittaiseen siirtymään, vaikka tällainen ruoan laadun vaihtelu ei hevosen ruoansulatukselle optimaalisin ratkaisu olekaan.

Toinen ja ehkä vielä tärkeämpi syy on laumallinen. Jos syötän poneille ihan eri heinää kuin muille, ne eivät voi olla laumassa. Ja lauma on kyllä tuollaiselle seitsenkuiselle viikarille ihan ehdoton. 

Albert tutustuu setäponiin. Kuva on ainakin pari kuukautta vanha.


Todellakin, heinän hankinta on lähes yhtä helppoa kuin heinänteko. Mutta ratkaisut löytyvät, kun tarpeeksi veivaa. Ponnyt ovat siis nyt päivät laumassa ja yöt erillään toisessa pihattotarhassa.

Porukassa on nyt viisi jäsentä ja homma toimii aivan loistavasti. Albert on jopa saanut uusimmasta tulokkaasta, 15-vuotiaasta ruunasta, itselleen bestiksen. Joskus parikymppinen setäponikin suostuu leikkiin. Ruusa on kyllä vähän jäänyt ilman omaa ystävää - ja kaiken huipuksi itsensä kuningattareksi mieltävä tamma joutuu nyt väistämään kaikkia muita aikuisia. Laumassa on kuitenkin hyvä sopu ja se on pääasia. 

tiistai 9. tammikuuta 2018

Isojen poikien juttuja pienten poikien annoksina

Puoli vuotta on sellainen ikä varsalle, että usein ihminen katkaisee varsan henkisen napanuoran sen biologiseen äitiin.

Vähän päälle seitsenkuinen Albert on vielä välttynyt vieroitukselta. Mutta vaikka henkistä napanuoraa ei ole kokonaan katkaistu, sitä on vähitellen venytelty.

Koko ajan kyllä huomaa, että puolen vuoden iästä lähtien varsa on itsekin alkanut itsenäistyä. Ei enää roiku koko ajan äipän kyljessä, vaan saattaa tarhassakin seikkailla muussa seurassa ihan toisella puolella aitausta. (Aitausta on ehkä puoli hehtaaria.) Ruusakin on vähän (hyvin vähän) alkanut vetää rajaa siihen, kuinka tiheään nuorenmiehen on soveliasta asioida tissibaarissa.

Siellä se syö puuroa ihan yksin.

Albert on harjoitellut sellaisia isojen poikien juttuja kuin karsinassa olemista, ensin äipän kanssa ja sittemmin myös yksikseen. On lähdetty tarhasta ihan ihmisen ja varsan duona. Välillä Albert on ollut jonkin aikaa tarhassa ilman äitiponia.

Isojen poikien juttuja on muutenkin tehty ihan sillä lailla pienten poikien annoksina. Mukavuusalueen rajoja ei ole räjäytetty, vaan pikemminkin vain pehmeästi sysitty etäämmälle. 

Kahden tehdyillä "kävelyillä" (varsinaisia kävelyitähän tämänikäisen kanssa ei vielä tehdä) on oltu vain pieniä hetkiä emän katseenkantaman ulkopuolella ja karsinatreenit aloitettiin suunnilleen siitä ajasta, joka menee yhden puurolautasen tyhjentämiseen  - äiti turvana seinän toisella puolella.

Tehtävien vaikeustasoa on nostettu vähitellen ja nyt Albert seisoo karsinassa ihan sujuvasti pitempiäkin aikoja.

Kuvituskuva joulukuulta, jolloin oli ripaus luntakin ja ponit tapansa mukaan juoksivat kuin heikkopäiset. 


Karsinakäytöstä on turvallisuussyistä treenattu bunkkerimallisessa yksiössä eli myös oven yläluukku suljettuna. Mitään hyvää ei ole koskaan saavutettu sillä, että varsa on päässyt hyppäämään karsinan oven yli saati jäänyt sen päälle killumaan.

Onneksi tässä nimenomaisessa ovessa on ala- ja yläluukkujen välissä sellainen parin kolmen sentin rako, josta voi kurkistella varsan toimia ja varmistaa oven avaamishetken olevan otollinen.

Otollinen hetki ei ole mikään muu kuin sellainen, jona varsa on rauhallinen. Jos avaa oven varsan ollessa rauhaton, voi odottaa rauhatonta karsinakäytöstä jatkossakin. Tämä simppeli periaate pätee muuten kaikessa muussakin hevosenkoulutuksessa.

Kun varsan on sulkenut yksin karsinaan, ovea ei avata ennen vangin rauhoittumista, vaikka oven toisella puolella kävisi millainen ryske. On vain etukäteen varmistettava, ettei karsinassa ole sellaisia elementtejä, joihin varsa voi itsensä satuttaa. 

Bongaa kuvasta varsa. Tällaisella hetkellä oven avaaminen on ok. Ja tuo rako näyttää laajakulmalla kuvatessa isommalta kuin onkaan.


Onneksi Albert ei ole juuri ryskännyt, mitä nyt ensimmäisellä kerralla vähän protestoi. Se on yllättänyt karsinakäytöksellään iloisesti.

Varsa malttaa yksin karsinassa ollessaan keskittyä syömiseen ja saattaa antaumuksella piehtaroidakin. Ja kun oven avaa, Albert ei pyri rynnimään sieltä ulos, vaan suostuu vielä hengaamaan siellä oman ihmisen kanssa. 

Karsinakäytöstä on mielestäni tärkeää opetella siinä vaiheessa, kun poni ei ole vielä ehtinyt muodostaa liian vankkaa käsitystä omasta elinpiiristään eikä muutosvastarintaakaan siksi vielä paljon esiinny. Tämä ajankohtahan on pienenä eli suunnilleen nyt.

Vaikka minulla ei ole aikomustakaan siirtää ponejani enää karsina-asukeiksi niin mielestäni myös pihattoponin on tarvittaessa pystyttävä asumaan boksissa. Tämä on hevosen yleissivistystä siinä missä talutuksessa kulkeminen ja sidottuna seisominenkin. Ja myös näitä viimeksi mainittujahan olemme lähes päivittäin harjoitelleet.

Yleissivistyksen peruspalikoita enempää ei tämmöisen pikkukaverin minusta vielä tarvitse osata. Ensin tehdään hyvä perustus ja sen päälle sitten vähitellen rakennellaan vaativampia taitoja.

perjantai 5. tammikuuta 2018

Täällä taas! (Ja lista tämän vuoden tavoitteista)

Täällä ollaan taas! 

Ylellisen pitkästä joululomasta tuli suunnittelematta samalla pienimuotoinen blogiloma, kun oli ihan muuta tekemistä parin viikon ajan. 

Kuva jostain monen viikon takaa. Enää ei todellakaan ole lunta vaan pelkkää kuraa ja vaikeusastetta lisäämässä sopivasti jäätä.


Loman pääohjelmaksi muodostui muutto. Siis minun, ei ponien. Asun nyt samassa kylässä kuin ponnyt, mikä tarkoittaa, että tallimatka lyheni murto-osaan aiemmasta! Samalla tosin menetin päivittäisen koiranhoitoavun, joten poneihin käytettävä aika ei ainakaan lisäänny.

Nyt voin kuitenkin oikeasti joskus vain ohimennen käväistä tallilla, kun aikaisemmin sellainen käväisy tarkoitti automaattisesti vähintään tunnin reissua. Tallimatkaan menee polttomoottorin avustamana enää vain kolme minuuttia suuntaansa (edit: tarkistusmittauksen mukaan sittenkin neljä minuuttia). Repikää siitä! 

Koko poninomistajuuteni aikana minulla ei koskaan aikaisemmin ole ollut alle 15 minuutin tallimatkaa ja pahimmillaan on ollut 40 minuuttia sivu. Sitäkin jaksoin pari vuotta. (Edit. Tai itse asiassa useamman vuoden, kolmelle peräkkäiselle tallille.)

Puhtia niiltä ei kyllä puutu.

Muutto- ym. kiireiden lomassa ovat lomailleet myös blogin nelijalkaiset päätähdet. Tähän tosin on vaikuttanut muukin kuin omistajan aikapula, nimittäin Albertin rokotus ja Ruusalla ilmenneet hengitystieoireet. Oireet ovat - eläinlääkärin sanoin - erittäin lieviä, mutta en voi kiistää sitä tosiasiaa, että niitä on. 

En millään haluaisi ruveta taas lääkitysrumbaan, etenkään kun Albert käy yhä ahkerasti tissillä. Siksi ajattelin ensimmäisenä katsoa, josko lepo tepsisi eli toisin sanoen josko taustalla nyt kuitenkin olisi jonkin sortin joululenssu. 

On myös mahdollista, että tilanteeseen vaikuttaa ponin talviasun merkittävä ylimitoitus suhteessa vallitsevaan säähän. Joka siis on jotain aivan muuta kuin päivitystä kuvittavat valokuvat.

Toivotaan parasta.


Ratsastanuthan en ole Ruusalla tai millään muullakaan noin kuukauteen, koska juuri kun kehuin päässeeni taas Ruusa-ratsaille, heti seuraavassa selkäännousussa muksahdin selälleni maahan. 

En tiedä, miten siinä niin pääsi käymään, mutta epäilen selkäännousujakkaran luiskahtaneen jalan alta. Tietenkin oli juuri "talven" ehkä kolmas päivä, jona maa oli jäässä. Puolitoista vuotta aiemmin murtunut häntäluu ei tästä kommelluksesta varsinaisesti ilahtunut. Koska häntäluu alkoi viimeksi parantua vasta, kun en puoleen vuoteen ratsastanut, päätin pysytellä muutaman viikon poissa kaikista satuloista.

Ehkäpä uudenvuoden lupaukseksi voisi ottaa turvaliivin käytön opettelun. 

Vuodenvaihteessahan on tapana asettaa tavoitteita tulevalle vuodelle. Minä olen yleensä asettanut ponipuolen tavoitteeksi sen, että oma (hyvin) karvainen kullannuppu pysyisi hengissä ja suhteellisen hyvässä voinnissa. Se on aivan pätevä tavoite myös vuodelle 2018, nyt kaksinkertaisesti. 

Ruusan osalta minimitavoitteeseen sisältyy myös ainakin yksi näyttely, nimittäin Hippoksen jalostusarvostelu.

Albertinkin kanssa on tarkoitus päästä vähän show-elämän makuun. 

Ponien liikunnallisina tavoitteina voisi Ruusan osalta pitää ratsastelua ja Albertin kanssa ainakin yhtä irtohypytysreissua maneesille. Ehkäpä joskus syksypuolella voisi jo tapailla ohjasajon alkeitakin.

Menneenä vuonnahan saavutimme asetetut tavoitteet varsin hyvin: Alkuperäinen blogitähti säilyi hengissä ja pääosin melko hyvässä kunnossakin. Lisäksi ponimäärä tuplaantui. 

Avain tavoitteiden saavuttamiseen on pitää rima riittävän alhaalla!